Jossakin vaiheessa minä lakkasin pelkäämästä. En pelännyt enää olla yksin tai kohdata yksinäisyyttäni. Jossakin vaiheessa suru ei enää polttanut sydänalaa. Jossakin vaiheessa minä tiesin, että olen kokonainen myös ilman miestä ja ilman sitä tietoa, että joku rakastaa minua valtavasti ja niin paljon, että antaisi kaikkensa ja kuolisi puolestani. En ole varma, oliko se onnellinen hetki vai pelkkää realismia vai jopa sitä, että elämän katkeruus löi vasten kasvojani ja muutti minut tunteettomaksi. En edelleenkään osaa sanoa, tuleeko kukaan ihana, komea, älykäs, hyväkroppainen ja hyväsydäminen mieshenkilö koskaan rakastumaan minun säntäilevään ja sätkyilevään holtittomuuteeni. En tiedä. Enkä halua surra sitä. Luotan elämään ja sen hyvyyteen. Niin kuin viime tiistaina, jolloin olimme menossa hyvän ystäväni kanssa laulamaan joululauluja lasten syöpäosastolle Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Ystäväni totesi, että aina välillä hän lähettää pyyntöjä yläkertaan, että nyt tarvitsisi apua. Seuraavassa hetkessä seisoimme ilman kolikoita parkkimittarin kyljessä. Sen luukusta, siinä silmiemme alla, sojotti juuri maksettu parkkilipuke. Meille. Kiitimme nöyrästi. Elämä järjestää yleensä kaiken, jos luottaa hyvyyteen. Siihen kannattaa luottaa.

Kaikki on kamalan hyvin. Minulla on lapset, perhe, vanhemmat, lapsillani ihana isä, ihanat työtoverit, hyvä esimies, muutama läheinen ystävä, teatterin tyypit, ihanat entiset poikaystävät ja rakastetut. Miksi minä olisin surullinen? Minulla on terveyttä ja nuoruutta vielä hieman jäljellä ja sen jälkeen jotakin muuta. Minulla on unelmia. Minulla on työ, jota rakastan valtavasti. Se on työ, jota tekisin todennäköisesti siitäkin huolimatta, että palkkani puolitettaisiin tai otettaisiin pois kokonaan. Viikko sitten lauantai-iltana pistäydyin lähi-Siwassamme. Kassajonossa edelläni seisoi mies, joka osti muutaman rivin lottoa. Hän totesi myyjälle, että jos voittaa, ei aio mennä maanantaina töihin. Myyjä komppasi, ettei hänkään menisi, jos voittaisi. Minun oli pakko avata suuni. Melkein riemastuin, kun sain sanoa, että minä menisin, vaikka voittaisin. Tai itse asiassa en edes lottaisi, koska en halua voittaa. Koska raha on kyllä kiva asia, mutta minä en haluaisi pilata elämääni liialla rahalla. Kuulijani eivät ymmärtäneet minua, mutta ei sen niin väliä. Tärkeintä, että itse ymmärsin. Että taidan rakastaa työtäni aika valtavasti. Niitä keskenkasvuisia räkänokkia, jotka aukovat päätään sen minkä jaksavat. Että minä olisin mieluummin heidän kanssaan kuin voittaisin lotossa. Mitäs siihen sanot?

Jos olisi saanut valita, mille vuosisadalle olisi syntynyt, olisin valinnut romantiikan aikakauden 1800-luvun alkupuolella. Olisin syntynyt sellaisena aikana, jolloin olisin saanut pukeutua massiivisiin mekkoihin, toimia kotiopettajattarena ja velloa rakkaushaaveissani. Olisin rakastunut komeisiin linnanherroihin tai kulkureihin. Odottanut sitä oikeaa. Odottanut että joku joskus tulisi ja veisi jalat alta. Siinä sivussa olisin kirjoittanut bestsellereitä. Sinänsä ajatus ei varsinaisesti eroa siitä, mitä teen nykyisin, paitsi että nykyaikana nainenkin saa tehdä aloitteita. Ja olen minä niitä joskus saattanut muutaman tehdä...

Viikon päästä on jouluaatto, eikä se varsinaisesti tunnu minusta pahalta. Olen yksin ja olen oleva yksin. En ole hirveästi edes jouluihminen, mutta kyllä minä sijoituspaikan itselleni olen keksinyt. Tärkeintä, että lapsilleni joulu tuntuu joululta.

Olen tiennyt jo useamman kuukauden, että Sinkkukinkun tarina on päättymässä. Ei siksi, että hän olisi löytänyt nyt jonkun elämää suuremman rakkauden, vaan siksi että hän on ehkä saavuttanut nyt sellaisen nirvanan, josta ei enää ole paljoa kerrottavaa. Tietysti tunteiden vatkaaminen on ihanaa. Miehen etsiminen on ihanaa. On niin valtavasti mahdollisuuksia ja paikkoja, mistä niitä miehiä voisi etsiä. Vuosia sitten sanoin, että ihmisen pitäisi etsiä puoliso vasta kolmikymppisenä. Olen edelleen samaa mieltä, mutta reilun vuoden sinkkuilun jälkeen on todettava, että ei se sopivan miehen etsiminen ole välttämättä niin helppoa puuhaa. Toisaalta miksi pitäisikään? On ihanaa, että on aikaa katsella ympärilleen ja pohtia, minkälainen tyyppi minulle lopulta olisi paras vaihtoehto. Muutan jatkuuvasti mieltäni tämänkin suhteen, vaikka tiedän, minkälaiset ominaisuudet miehessä saavat minut ihastumaan.

Olen luonteeltani kusipää. En ehkä sellainen peräreikä, jollaisia mahtuu kymmenen tusinaan, mutta sellainen vähän diivahtava, nykyaikainen kolkytplus sinkkunainen, joka luulee vähän liikaa itsestään, kunnes tulee joku rypytön ja synnyttämätön kaksvitonen ja ottaa luulot pois. Olen sinkkuvuoteni mittaan toivonut itselleni nöyryyttä ja viisautta, ja ehkä koen saaneeni hieman molempia. Viisaus kasvaa elämänkokemuksesta, jota on ladottu kauhakuormaajalla. Nöyryys tulee siitä, kun huomaa, ettei pysty saamaan välittömästi kaikkea, mitä haluaa. Silloin täytyy tehdä töitä. Jos sekään ei riitä, on osattava päästää irti. Nöyrtyä suuremman edessä. Viisastuttava.

Olen pelannut Tinderin monta kertaa läpi. Loppuvastuksia ei ole näkynyt; peli loppuu aina kesken. Olen kamalan vihainen tämän seudun muille pelaajille. Ei luulisi olevan vaikea homma laittaa itsestään muutama hyvä kuva ja kunnon esittelyteksti, johon sisältyisi tieto siitä, kuka on ja missä mielessä liikenteessä. Toisekseen mätsejä kyllä satelee sitä mukaa, kun uusia surkeita sinkkuja päättää ladata sovelluksen puhelimeensa. Sekään ei kyllä takaa mitään. Moni ei jaksa jutella. Jos joku jaksaa, juttelua on monenlaista. Haluan kertoa esimerkin, joka on huvittanut ihan jonkin verran.

Olen jutellut reilun viikon verran erään skeittarin kanssa. En kauheasti tiedä, mitä hän tekee työkseen, koska hän ei kerro. Välihuomautuksena muuten tähän väliin pakko kertoa, että Tinder on täynnä a) rekkamiehiä, b) elämän kovan koulun käyneitä, jotka luulevat että vitsi on paitsi hauska, myös heidän omansa, sekä c) luusereita, jotka elävät yhteiskunnan tuilla. Mitäpä lottoat, vetoavatko tällaiset vaihtoehdot akateemisesti koulutettuun, täystyöllistettyyn Sinkkukinkkuun, jolla on kaikki elämänalueet kunnossa? Että ihan rehellisesti sanottuna, jos saan valita, otanko itselleni kolmannen huollettavan näihin nurkkiini pyörimään vai otanko omillaan toimeen tulevan, komean ja hyvätapaisen aikuisen miehen, jolla on varaa elättää myös minut? Hmmm, paha valinta. Täytyy pohtia tätä hetki.

Mutta siihen skeittariin. Ilmeisesti hän kokee suurta tarvetta keskustella minulle, vaikkei olekaan siinä kovin taitava. Tietysti vastailen kohteliaasti. Tietysti. Olen välillä kysynytkin jotain. Kysyin, mitä hän tekee elämässään. Hän skeittaa ja kokkaa. Ilmeisesti hän skeittaa kokatessaan ja kokkaa skeitatessaan, koska hän on muistanut mainita sen monessa välissä. Jossain myöhemmässä vaiheessa selvisi, että hän myös soittaa jossain skeittibändissä. Kysyin, skeittaavatko he samalla kun soittavat. Kuulemma eivät. Emme ole päässeet syvällisyyksiin skeittikokin kanssa. En usko, että tulemme tapaamaan. Sellainen kutina on ollut. Painoin hänelle alun perin sydäntä, koska hän muistutti siskoni poikaystävää. Turvallisuutta voi yrittää hakea niin kovin monin tavoin.

Oma miesmakuni on laaja. Eniten pidän partasuista, joilla on tukka vielä päässä. Kaljuuskin on ihan ookoo; olen minä niitäkin elämässäni painellut. Pulleroita en systemaattisesti painele, vaikkakaan miehen koko ei ole tärkein asia. Tosin pituus on tärkeää. Täytyy olla minua (olen 169 cm) pidempi. Optimaalisin pituusero olisi 15 senttiä, tosin kymmenenkin saattaisi riittää, jos miehen ryhti on hyvä. Lihaskimppu ei tarvitse olla, vaikka kauniita käsivarsia saatan salaa kuolata. Itsestään ja kunnostaan huolehtiminen on tietysti tärkeää, mutta urheiluhulluus on minulta pois, vaikka olisinkin illat teatterihommissa. Tatuointeja mieluummin ei. Eläimiä ei. Tupakointia ei. Lapsia ei. Välimatka siedettävä. Hyvä palkka. Hyvä auto, ei kuitenkaan Audia. Tiedätte-kyllä-miksi.

Mutta jos rakastun, millään edellä mainitulla ei ole mitään väliä. Ei millään. Sen vuoksi typerät kriteerini kokkaavasta ja remontoivasta palomiehestä ovat ihan utopiaa. Ei sellaista olekaan. Jos on, tervetuloa Kokkokankaalle! Odottelen täällä ja hinkkaan pikkuhousujani.

Muistot ovat tärkeitä. Niiden varaan me rakennumme. Pitäisi oppia, ettei ole olemassa yhtä pysyvää hetkeä, koska aika on alati kulkeva käsite. Tänään on tänään vain tänään, ja ihmiset ovat tuntevia ja henkisyydessään kasvavia olentoja joka päivä. Eräänä päivänä kohtaat jonkun, josta tulee tärkeä hahmo elämänpolullasi. Hän säilyy tai hän lähtee. Muiston hän kuitenkin jättää, tunnejäljen, joka on totta vain sinulle ja vain siinä hetkessä. Aika muuttaa tunnejälkeä, eikä kukaan toinen pysty tuntemaan samalla tavalla kuin sinä. Ihmiset ymmärtävät ja kokevat tilanteita eri tavoin. Tärkeintä olisi pystyä jakamaan tunteensa. Niin olisi parasta ja onnellisinta. Mielestäni sodattoman ja hyvinvoivan yhteiskunnan vahvin tilanne olisi sellainen, jossa jokainen yksilö tuntisi itsensä niin hyvin, että pystyisi antamaan itselleen niin onnellisen elämän kuin mahdollista. Tällä viittaan siihen, mikä kullekin on parasta ja mistä kukakin tulee onnelliseksi. Kysymällä itseltään muutamia olennaisuuksia jokainen pystyisi suhteellisen vaivattomasti maksimoimaan onnellisuutensa. Kas näin olen ratkaissut suomalaisen sielun perusongelman. Ei tarvitse syyttää muita, jos elämänkortit pelattiin ensimmäisellä kierroksella väärin. Joka päivä on uusi mahdollisuus kääntää kelkkaa. Mutta ongelma täytyy ensin tiedostaa ja kohdata. Sen jälkeen elämä on vapaampaa. Jos ratkaisin juuri elämäsi ongelmat, voit maksaa minulle suoraan tililleni. Tilinumeron saat kustantajaltani.

Vuosi sitten, uudenvuoden aikaan, järjestin sosiaalisessa mediassa kilpailun, jossa tiedustelin yleisöltä omalle vuodelleni 2016 kantavaa teemaa. Olin mieheni kanssa teemoittanut jo useita aikaisempiakin vuosia, mutta koska kolme edellisintä vuotta olivat kulkeneet nimillä Tie vie 1, Tie vie 2 ja Tie vie 3, tarvitsin apua vuositeemani kanssa. Kilpailun voitti nimi ”Kasetin toisella puolella”. Sillä tarkoitettiin uutta elämänvaihetta, joka olisi yllätyksellinen ja jännittävä. Kasetin toinen puoli on tarjoillut kipua ja kolhuja, mutta myös onnea. En harmittele mitään, ennemminkin kiitän itseäni voimasta, vahvuudesta ja viisaudesta, jotka ovat valintojani kannatelleet. Mitään ei jäänyt tekemättä tai sanomatta. Tällaisessa hetkessä voisi kuolla. Tyytyväisyyden ja onnen hetkessä.

Rokkikukkoa kaipaan yhä. Hän ei tee luopumistani yhtään helpoksi, enkä kyllä edes systemaattisesti suorita mitään luopumista, tosin välillä huomaan kuuntelevani Lauri Tähkää täysillä autoradiosta ja itkeväni (ulvovani) sydämeni pohjasta. Erityisen taitavasti Lauri on sanoittanut tunteeni kappaleessaan Minä olen sinun: ”Alussa jo tän lopun mä tiesin/ mut suruista viis, sut omaksi vaadin./ Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä/ käymässä vain on tuollaiset täällä.” Niin kauan kuin minulla on hänet tai muisto hänestä, muita ei voi tullakaan. Välillä me aina laitamme viestejä toisillemme. Emme joka päivä, mutta aina välillä. Tunnistan puhelimen kilahduksesta, milloin viesti on häneltä, vaikka merkkiääni on ihan samanlainen kuin keneltä tahansa tulevan viestin kohdalla. Minä vain tunnistan sen. Ehkä siinä on erilainen kaiku. Ehkä puhelimen merkkiäänikin tunnistaa välillämme aaltoilevan kaipauksen ja kilahtaa jotenkin eri tavalla. Viesteissämme käsittelemme meille tuttuja teemoja, kuten rakkautta, vihaa, surua ja kaipausta. Hölmöä selittämättömyyttä. Tänä jouluna se riittää minulle.

Että minulla kerran oli hänet.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämä rakentuu kaipauksen ja kohtaamisten ristiaallokossa.

Koskaan ei ole hyvä, ja silti välillä kuitenkin on.

Se tapahtuu silloin kun pääsee syliin.

Parasta on olla yhä elossa.

Kävin Tinder-treffeillä lauantaina. Oltiin tunnettu kaksi päivää, ja toinen oli ihan varma, että joo tässä se nyt on. Minä olin vähän niin ja näin, että tavataan nyt ensin. Tapahtui juuri niin kuin voisi olettaa: tyypissä ei ollut mitään muuta vikaa paitsi että hän ei halunnut minua. Tietysti hän sanoi myöhemmin saman kuin kaikki edelliset: sussa ei ole mitään vikaa, olet kaunis, kiva ja hauska, siis ihan käsittämättömän huippu tyyppi, mutta musta ei tunnu miltään. Ei tule kipinöitä. Ei tule voimatunnetta.

Sanokaa nyt viisaammat, missä kohdassa sen voimatunteen pitäisi tulla. Mulla on voimatunne koko ajan, mutta kohde vain vaihtelee. Miten tämän saisi kytkettyä pois päältä? Olen kuulemma liian innokas. Liian kiihkeä. Koko ajan. Ihan normaalia. Jo 33 ja puoli vuotta. Puhdasta kiihkeyttä! Sisko totesi, että sehän on deittailun ykkössääntö: Ei saisi näyttää, kuinka mielissään on. Pitäisi olla viilee. Mitäpä lottoat, onnistuuko minulta?

Tinder-tapaaminen oli tosi kiva. Tyyppi teki mulle ruokaa ja sitten syliteltiin sivistyneesti loppuaika. Lopuksi mies soitti mulle kitaralla serenadin ja lauloi pari säettä itse keksimäänsä hetken laulua meidän Tinder-treffeistä. Oli kitaroita rivissä. Osasi kaiken. Olin kovin viehättynyt ja suorastaan hurmiossa, mutta ehkä en kaikkein edustavin. Mekko oli koko tapaamisen väärinpäin eli niskalappu kaulassa. Huomasin sen heti kun palasin kotiin. Jes, ihan mahtava perusvirhe! Olin ehkä väsynyt? Tai sitten en ymmärtänyt, että joka kerta ensitreffeillä pitäisi pistää parastaan. Kuvittelin 564. kertaa löytäneeni sielunkumppanini ja että nyt ei tarvitse esittää mitään. Että kyllä se mun sieluuni näkee kertomattakin. Lopputulemana en ollut edustava enkä edes kovin hienotunteinen. Suomeksi olin liian idiootti ja liian kiihkeä. Perussettiä.

Ylipäätäänkin lataan kaikkien kanssa odotukset aina kattoon. Kun tapaan uuden potentiaalisen kumppaniehdokkaan, näen heti saman tien sen sukunimen mun postilaatikossa. Sitten mietin, miltä se näyttää alttarilla, montako lasta me tehdään ja mitkä niitten nimiksi tulee. Mihin me muutetaan, minkälainen talo me hommataan ja mitä me tehdään loppuelämä. Ihan perus.

Äidin kanssa mietittiin eilen, että treffitilanteet ovat muutenkin ihan keinotekoisia. Pitäisi olla hulluna kaikkea ja näyttää parhaat puolensa. Vastailla sujuvasti kysymyksiin niin kuin työhaastattelussa. Ja toivoa, että toinen kamalasti ihastuisi. Ihan turha luulo! Ei tule tapahtumaan! Luulen lisäksi, ettei minuun voi ihastua ensi tapaamisella yhtään kukaan. Ne, jotka minusta välittävät, ovat ne, jotka minua seuraavat joka päivä läheltä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että parasta olisi, jos se tuleva kumppani tuntisi minut jo valmiiksi. Vaikuttaa nimittäin siltä, että minut täytyy ensin tuntea ennen kuin voi rakastua. Minun sydämeni on syvemmällä kuin se leuhka kuori, jonka te kaikki loput luulette tuntevanne. En ole oikeasti mikään idiootti. Olen ihan kiva ja hurmaava ja älykäs. Tai mitä minä sitä teille selitän.

Olenkin siis alkanut löysäämään vaatimuksiani. Tinder-kuvissa miehet näyttävät muuten suht. urpoilta. Tai ehkä he eivät vain osaa valita tai ottaa hyviä kuvia. Suurin osa ei kirjoita minkäänlaista tekstiä itsestään. Sellaisia en paina. Tosin nyt olen muuttanut suhtautumista koko Tinderiin. Painan melko surutta mätsejä ja otan koko homman chättäilyn kannalta. Eilen juttelin koko illan yhden italialaisen kanssa. Puhuttiin enkkua. Olin lähinnä ylpeä, että kykenin kommunikoimaan. Tyyppi halusi seksiä. Jännästi ei tullut kauppoja.

Nyt on tullut aika paljon vinkkiä siitä, että voisitko lakata yrittämästä. Saattaisi kuulemma helpottaa. Voin joo kokeilla. Sehän onnistuu tosi helposti minun kaltaiseltani, kun vain lakkaa elämästä. Se tosin ei ole aivan yhtä helppoa. Ole ensin minä ja tee sitten perässä. Toivotan sinulle oikein lämpimästi mitä parhainta tsemppiä.

Olin eilen teatteriharkoissa. Kerroin lyhyesti hyvälle ystävälleni Oopperan kummitukselle, missä mennään. Tai miten mennään. Faktahan on, että koko ajan mennään ja aika käsittämättömän lujaa. Hän on välillä aina minusta vähän huolissaan, ihan syyttä kylläkin. Hän totesi, että en saisi ihastua niin heti ja niin kaikkiin sillä tavalla niin kuin se aina menee. Hän ehdotti, että mitä jos ihastuisin vain joka kolmanteen. Se ei olisi ehkä niin kuluttavaa. Lohdutin häntä, että jos viimeisin Tinder-suhteeni kesti kolme päivää, olen huomiseen aamupäivään mennessä päässyt yli tyypistä. Koska suru kestää puolet koko suhteen kestosta. Kummitus nauroi. Hän tietää, että pärjään.

Mulla on ikävä Rokkikukkoa. Mulla on sitä hullu ikävä siitä huolimatta, että tiedän, että meistä ei tule ikinä mitään. En aio ottaa yhteyttä. En laita sille viestiä enkä soita sille. Suojelen sitä minulta, koska haluan sille vain hyvää. En katsele sen kuvia koska se sattuu, en tykkää sen yhdestäkään Fb-statuksesta enkä Insta-kuvasta. En kerro sille, että kaipaan sitä. Koska se ei tee sillä tiedolla mitään.

Minun itsenäisyyspäiväni on tänä vuonna erilaista itsenäisyyttä.

Se on sitä, että pärjään yksin.

Kaipaan selittämätöntä, mutta pärjään.

Sinkkukinkku palasi siis taas sinkkumarkkinoille. Paluu oli hillitty ja tyylikäs, hyväntahtoinen ja lempeä. Elämänkokemusten pankissa oli taas uusia tarinoita kirjoitettavaksi niille, jotka joskus aikojen päästä lukisivat hänen myöhempiä kaunokirjallisia tuotoksiaan.

Tässä syksyn mittaan on herännyt ajatus, että mitäpä jos myisi sinkkuutensa jollekin tuotantoyhtiölle. En siis oikeasti ole myymässä sieluani kenellekään, mutta mielessä on käynyt eräs varsin herkullinen idea uudesta tv-formaatista. Kymmenen jakson pituisessa reality-ohjelmassa koko kansan Sinkkukinkku lähtisi etsimään itselleen miestä. En ole päässyt ohjelman suunnittelussa vielä niin pitkälle, miten miehet saataisiin ohjelmaan mukaan. Ehkä perus-Tinder voisi tylsästi riittää. Joka jaksossa Sinkkukinkku lähtisi treffeille yhden sulhasehdokkaan kanssa. Treffit voisivat olla niin kutsuttuja aktiivitreffejä, joissa pääsisi aina tekemään vähän jotakin erilaista. Kun kaikki kymmenen uhria olisi käsitelty, tulisi valinnan paikka, ja voittaja pääsisi Sinkkukinkun kanssa johonkin Napakymppi-matkalle selvittämään, tuleeko hommasta oikeasti mitään.

Jostain syystä vastustan kuitenkin koko ideaa. Olen nimittäin lakannut uskomasta rakkauteen.

Pyörähdin tuossa taas pari päivää Tinderissä. En ollut yhtään valmis yhtään mihinkään, mutta menin silti. Vaikuttaa siltä, että viihtymisen suhteen kaksi päivää taitaa olla minulle maksimi. Kyllä siellä on, mistä valita. Se lohduttaa. Se lohduttaa ihan hirveästi. Sitten kun sen aika on. Lisäksi minulla on äärettömästi vinkkejä kaikille tinderläisille. Aion kuitenkin jakaa vinkkini vasta jossain myöhemmässä jaksossa, joten hang on. Esittelytekstiin kannattaa kuitenkin panostaa. Itse yritän esittelytekstilläni aina karsia urpot, mutta todennäköisesti rasittavat tyypit eivät urpoudessaan ymmärrä, että esittelytekstini ei ole tarkoitettu heille.

Yritän samalla olla hauska ja vaativa. Olen tiettävästi molempia, mutta on vaikea yrittää antaa itsestään oikeanlaista kuvaa. Viimeisimpään Tinderin esittelytekstiini kirjoitin painavani sydäntä vain opettajille, muusikoille ja palomiehille. Julma maailma kaikille niille lopuille, jotka eivät istu tähän kategoriointiin. Sen jälkeen ilmoitin, että munakuvat deletoin (tämä oli puhdas vitsi, koska ei Tinderissä voi deletoida mitään kuvia). Joku nyt miettii ihan vimmatusti, että laittaako joku oikeasti sinne munakuvia. Harvoinpa niitä vastaan tulee, mutta pullistelevia boksereita tulee välillä aina vastaan. Monesti niiden takana oleville profiileille on tyypillistä se, että bokseripullistelijan naamaa ei näytetä. Tämä on mielestäni silkkaa idiotismia. Miksi painaisin munalle, jonka kantajan naamaa ei paljasteta? Tekstini lopuksi halusin vielä mainita, että urpoja en kattele. Tämäkin on aivan turha huomio, sillä eivät ne urpot oikeasti tiedä olevansa urpoja. Kaikki luulevat olevansa hyviä tyyppejä. Siinäpähän luulevat.

Ilmeisesti Sinkkukinkun paluu vapauteen on kuitenkin huomattu. Saman vuorokauden sisällä tuli nimittäin kolme toisistaan riippumatonta yhteydenottoa, jossa Kinkkua koitettiin vinkua ja vokotella. Jokainen viesteistä oli joko kännisen tai krapulaisen sormilla kirjoitettu; sen tajusi tyhmempikin. Tottuneena yhteydenottoihin vastaajana Kinkku vastasi kaikille ystävällisesti, että kiitos ei.

Viime päivinä on sapettanut ihan sairaalloisesti muuten yksi asia. Nimittäin se, että miten ihmiset – tai lähinnä miehet – eivät tajua kysyä itseltään, minkälaista naista hakevat. Meitä nimittäin on moneen junaan ja joka asemalla. Monelle näyttää riittävän se, että on vähän ulkonäköä. Että tuota olisi ehkä kiva näyttää kavereille. Ja vähän hoidella siinä sivussa. Eli ei mietitä sen tarkemmin yhtään mitään muuta. Se on vähän väsyttävää. Jos nyt saa omaa sanaista arkkua ihan vähän tässä kohtaa raottaa, niin miettikää nyt, kunnioitettu miessukupuoli, sitä kaikkea muutakin.

Peruslähtökohta on se, että nainen on nainen vaikka voissa paistaisi, mutta kyllä kannattaa ihan alun pitäenkin koittaa vokotella sellaista, joka sopii juuri omaan luonteeseen ja kiinnostuksenkohteisiin. Olen nimittäin tässä vuoden aikana tajunnut yhtä sun toista siitä, kuinka ihanaa olisi, jos olisi kaiken muun mätsäyksen lisäksi myös yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja sitä kautta yhteistä tekemistä. Tämän ajatelman myötä olen karsinut listaltani kehonrakentajat. Minun valmistusaineeni kun ei ole proteiini, vaikka raejuusto on hyvää ja proteiinijuoma helppo välipala. Kyllä minä mielelläni juttelen kaikesta terveellisestä, ja juoksen kympin alle tuntiin ja lähden mielelläni lenkille ja metsiin ja ulos. Ja salillekin. Ja jumppiin ja spinninkeihin. Mutta jos ei ole muuta yhteistä, niin siinäpä sitten ollaan. Siinäpä ollaan.

Minä tiedän jo aika pitkälle millainen minulle sopii. Jokainen viidestä edellisestä on opettanut vähän lisää. Vaikeaa se on, todella vaikeaa, nimittäin löytää sopivaa ja täysin omaan haavekuvaani sopivaa tyyppiä, joka vielä jaksaisi juttujani. Mutta toivoa on; sitä on itse asiassa ihan valtavasti. Paitsi että olen lakannut toivomasta.

Eräänä päivänä sinä seisot minun edessäni ja minä tiedän, että sinua minä olen odottanut. Minun ei tarvitse olla mitään ylimääräistä, selitellä minun parhauttani tai pyydellä anteeksi virheitäni.

Siinä seisomme vain me kaksi ja meidän välissämme rakkaus.

Niin se on.

Eräänä päivänä he sitten kuitenkin päättävät niin.

Ettei mitään yhteistä tulevaisuutta tulekaan.

Että aika ei ole nyt heidän puolellaan.

Kumpikaan heistä ei ole vahvasti sitä mieltä. Että pitäisi lakata pitämästä kiinni. Lakata olemasta. Ottaa pause pois päältä ja muuttaa se stopiksi. Mutta ilman sanoja sen tietää. Kun sydän ymmärtää toista.

Viimeisen kerran tyttö lähtee matkaan eräänä tavallisena marraskuun tiistaina. Ajaa autollaan kauan, meinaa nukahtaa rattiin, vaikka on vielä valoisaa. Laulaa autoradiosta Kaija Koota. Ihan täysillä. Koska eläminen on ihanaa.

Silti tyttö tietää, että matka jää viimeiseksi. Tämän tarinan matkana. Ehkä hän tiesi sen jo alussa. Silloin hän vuorasi sydämensä huolella ja heittäytyi. Tiesi mahdolliset mustelmat ja halusi silti elää, ottaa vastaan kaiken mitä tuli. Hän, joka aina uskoi rakkauteen, sanoi silloin pojalle, että ennemmin mitään ei tule kuin että jotain tulee. Että ennemmin tulee aina kipua ja pettymyksiä kuin rakkautta ja onnea. Mutta jos ei uskalla elää, on kuollut, eikä kukaan sellainen halua olla kuollut, joka etsii herkeämättä onneaan.

Silti vahvimpana tytön mielessä on nyt kiitollisuus.

Onnea on jaettu kauhalla.

Rakkaus vain pistäytyi kylässä.

Ei siitä kannata suuttua.

Hän hakee heille vietnamilaista ruokaa ja menee viimeistä kertaa sinne, minne jo osaa. Kaupunki on hänelle vieras, keli huono. Taivas itkee, vaikka maa on valkea. Auto juuttuu kiinni, mutta nytkähtää liikkeelle, kun tarpeeksi hyrisyttää moottoria. Enkelit pukkaavat ranskalaisen liikkeelle. Ei tällaisena päivänä kannata jäädä hankeen makaamaan.

Ei hän haluaisi itkeä.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Ei hän tullut tänne itkemään.

Hän tuli silittämään poikaa poskesta vielä viimeisen kerran.

Nuuhkimaan vielä vähän.

Tunnustelemaan sen minkä jo tiesi.

Kaiken tutun ja rakkaan.

Tapaamisen tunnelma ei ole maailmanloppu eikä kuolema. Siinä on naurua ja onnea ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Tyttö itkee ihan vähäsen ja poika pitää sylissä, pyyhkii kyyneleitä ja suukottaa.

Tyttö tietää, että on olemassa alkuja, loppuja ja kaikkea siinä välissä. Että loput ovat aina jonkin uuden alkuja ja että alussakin saattaa jo nähdä loppuun, jos oikein silmiään siristelee.

Rakkaudet, jotka alkavat suudelmalla ja päättyvät suudelmaan, eivät koskaan voi olla pahoja rakkauksia.

Ne ovat herkkiä ja hauraita.

Ne määrittävät elämän ääripäät.

Niistä kirjoitetaan vanhana muistelmissa.

Kukaan ei tiedä, mitä maailma tuo. Että tapaavatko he vielä, myöhemmin. Sitten kun aika on valmiimpi, eikä vapaus enää polta sydänalaa.

Voiko sellainen loppua, mikä ei edes ehtinyt alkaa?

Silti

sydäntäni

hiljaa

siveli

ja antoi maistiaisen mahdollisuudesta

olla

eräänä päivänä

rokkitähden vaimo.

Lastenkin nimet ehdittiin sopia.

Kaksi vähän hölmöä,

väärään aikaan

väärässä paikassa

hetken toisilleen oikeat olivat.

Olen tällä viikolla herännyt ajatukseen, että mitä jos nyt kuitenkin keskittyisi nauttimaan näistä sinkkuuden rajatuista päivistä, koska sehän on ihan liian selvää, että jossain vaiheessa ne loppuvat. En ihan täsmälleen tiedä vielä milloin ja kenen kanssa, mutta loppu on lähellä. Tunnen sen luissani!

Sisimpäni on viimeisen vuoden huutanut ympärilleen julmetusti, että parisuhde tänne mulle heti, hep hep! Itsessäänkin jo vähän tyhmä ajatus, etten sanoisi. Että suinpäin ryhtyisi suhteeseen tunnustelematta ensin perusteellisesti kaikkia tilanteen äärilaitoja. Ihminenhän on luonnostaan parisuhteellinen olento, joka havaintojeni mukaan on onnellisimmillaan toisen ihmisen kainalossa ja ikävissään etsii taukoamatta tietään vastakappaleensa luo. Liian moni haluaa kuitenkin elää siinä uskossa, että joku toinen pelastaa ja parantaa sielumme haavat. Tämä ei ole totta. Itse pitää ensin itsensä hoitaa, jos mielii lunastaa sydämeensä puhtaan ja syvän onnellisuuden. Ei siis kannata pureskelematta hyväksyä ketä tahansa kumppanikseen, vaikkakin hyvin usein, ainakin entisvanhaisessa ajattelumallissa, jonka yhteiskuntamme edelleenkin mukisematta allekirjoittaa, optimaalisin tapa ihmiselle on pariutua nuorena ja pysyä saman apinan kanssa siihen asti kun hiekka lentää ja silmäkuopissa tuulee.

Olen tajunnut aika vasta, vaikka pidänkin itseäni suhteellisen älykkäänä yksilönä (ainakin hetkittäin), että olen ollut melkoinen typerys yhdessä asiassa. Nimittäin siinä, etten ole tajunnut, minkälaisen mahdollisuuden elämä minulle eteeni lahjoitti tämän kinkkuuden myötä! Että voi äärettömyys ja kanan kikkelit, mikä tilaisuus on olla aikuisiässä hetki ihan vapaata riistaa ja päivittää itselleen uusi puoliso! Ja että saa valita ihan kenet vain! (No ehkä joku roti on hyvä pitää tässä, koska varattujen kohdalla valloittamishommat ovat toki hieman haastavampia eivätkä muutenkaan moraalisesti kovin kannattavia.) Mielenkiintoisia ihmisiä on joka puolella silmänkantamattomiin, ja käsittämätöntä miten paljon hyviä tyyppejä pyörii edelleen myös sinkkendaalien ilmastokanavassa!

Nyky-yhteiskunta on rajoittunut; olen huomannut sen. Enkä tarkoita tätä pahalla. Mielestäni lapselle paras kasvualusta on aina vain ja iänkaikkisesti vanhempien onnellinen parisuhde. Sitä ei voi kylliksi toitottaa vanhemmille, jotka haluavat lapsilleen hyvän elämän. Peräänkuulutan tätä kaikille, jotka miettivät, että olispa kiva vain erota, ihan tosta noin vain huvikseen! Kempeleen virallisena neuvolapuhujana minä sanon teille, että älkää nyt helvetissä huvikseen erotko! Ja jos meinaatte erota, niin sitten pitää saatana vieköön olla kaikki maailman perheterapiat ensin käytyinä. Helpolla ette luovuta! Kirosinko tarpeeksi? Toiset päästävät nimittäin parisuhteestaan irti liian helpolla. Toiset eivät taas päästä millään, vaikka todellakin pitäisi. Mutta sitten kun tilanne on se, että siitä kaikkein rakkaimmasta on päästetty irti, on ainoa tehtävä vain selviytyä ja antaa lapselle se, mitä jäljelle jää. Ja lohdutuksena teille, jotka jo päästitte: lapsenne selviävät. Heistä kasvaa hyviä ihmisiä, jos muistatte rakastaa ettekä vietä liikaa aikaanne kännykällä.

Kun mennään aikuisten keskinäisiin suhteisiin, yhteiskuntamme on omaksunut niistäkin aika mustavalkoisia näkemyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että yleisesti hyväksytyin parisuhdestatus on se, että joko ollaan kimpassa tai että ei olla. Ja että välimuotoja ei tunneta. Keskusteltuani viime päivinä muutamien eronneiden kanssa on tullut esiin hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, millä vauhdilla uuteen suhteeseen ryhdytään. Vaikuttaa paljolti siltä, että meillä on suhteita, jotka etenevät hitaasti ja lempeästi tapaillen, ja sitten niitä, joissa kaikki on selvää heti ekasta katseesta alkaen. Sitten on ne kaikki loput siinä välissä. Tärkeintä on, että jokainen muistaisi kuunnella itseään ja sydäntään valinnoissaan ja uskaltaisi päästää irti ja sanoa soronoot, jos homma rupeaa haisemaan kissanvirtsalle.

Sinkkujen temmellyskentällä eli parisuhteenhakuviidakossa on liikkeellä jos jonkinlaista kuljailijaa. Suurin osa ei tiedä yhtään, mitä on hakemassa. Ei vain ole tajunnut kysyä itseltään. Ehkä ajattelee, että jos nyt joku sattuisi uimaan verkkoon. Niin että se olisi sitten siinä. Että kotiini veisin, kahvit keittäisin, ja sitten kuunneltaisiin tuvan hämyssä Arttu Wiskaria loppuelämä. Mutta kun ei se mene niin. Valmiustila on valmiustila ja riippuu sadasta ulkoisesta ja tuhannesta sisäisestä tekijästä. Ja niitäpä sitten tässä selvitellään. Mutta voi pojat, että se on kivaa!

Iltasella teatterikaveri soitti. Käytiin läpi eilisen pikkujoulukeikan tunnelmaa, mistä päästiin ruoppaamaan keski-ikäisen ihmisraunion perisyntiä eli putkikatsetta. Miksi ihmiset eivät kuuntele sisintään? Miksi meitä ajaa usein liian kauan se paine, että elämme elämää, jonka joku toinen meille asettaa? Tai että pyrimme elämään niin kuin kuuluu elää? Niin kuin polku sanelee. Että emme edes halua tutustua itseemme ja omiin unelmiimme? Siinä on oikeasti ihan taulapäistä ryhtyä eläkeiän kynnyksellä narisemaan, että unohtui elää unelmaa, kun oli noita velvoitteita. Ja että kenenkäs kanssa tässä oltiinkaan naimisissa. Onpa se lihonut. Hyvät hyssykät.

Nakatkaa kuusikkoon ne velvoitteet!

Ryhtykää elämään niin kuin haluatte!

Tulkaa tietoisiksi niistä asioista, jotka teistä tekevät onnelliset!

Menkää takaisin luontoon! Niin Muumipappakin kehottaisi.

Tänä suloisena marraskuisena sunnuntaina teille terveisiä lähettää sangen onnellinen ja hyväntuulinen Kempeleen Carrie Bradshaw, joka tietää mitä tahtoo, ja vaikkei tietäisi, nauttisi siitä kaikesta huolimatta.

Rakastakaa!

Niin Tove Janssonkin teki (ja tuli luoneeksi siinä sivussa palan maailmankaikkeuden merkityksellisintä kirjallisuushistoriaa).

Toissapäivänä oli varmasti yksi onnellisimmista illoistani aikoihin! Työporukalla vietettiin virkistysiltaa saunoen, paljuillen ja syöden. Nauroin paljussa vatsalihakset kipeiksi. Erityisen onnellinen olin kohtaamisesta siksi, että tänä syksynä työpaikkamme henkilöstö tuplaantui, kun kaksi koulua yhdistettiin. Sen seurauksena meitä on kohdannut maltillinen yhdentyminen, vaikka ala- ja yläkoulun välitunnit pidetään edelleen eri aikoina, koska oppitunnit ovat eri mittaisia. Jollain tavalla saimme siis pitää omat porukkamme, mutta toisaalta taas: ihanaa, että uusista työtovereista on tullut uusia ystäviä! Suurilta osin ajattelen kuitenkin niin, että työyhteisön henki puhalletaan johtoportaasta käsin, eikä sitä voi meilläpäin kuin ylistää. Pienet fanfaarit sille!

Iltaa ei kuitenkaan taputeltu pakettiin pelkästään paljun viimassa, sillä jatkoille lähdimme koko sakki Rokkikukon keikalle. Ja voi taivas sitä menoa! Minä, joka en tiettävästi ole eläissäni juuri baareissa aikaani viettänyt, vietin sitä nyt sitten aivan kelpo syystä; keikan jälkeen olimme sopineet tuntemisemme kolmannet deitit. Oikeastaan, jos järjellä miettii, treffejä pitäisi aina sopia alussa heti useammat. Eka kerta jännittää kuitenkin liikaa, toisilla deiteillä uskaltaa ehkä jo hengittää. Kolmansilla treffeillä toinen on jo jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Toisen tuoksu on tuttu, halaus tuntuu paremmalta kuin kenenkään koskaan ennen, eikä muutenkaan pelota enää niin paljon. Sen syliin voi mennä piiloon. Paitsi jos se sattuu olemaan stagella, niin kuin tässä tapauksessa oli.

Keikan aikana tapahtui asia, jota jäin pohtimaan. Minä, joka kerään katseita jo muutenkin kaikkialla muualla, paitsi Kempeleen Prismassa, tunsin miesten katseet myös baarissa. Tosin kyllä luulen, että katseiden keräilyyn riittää jo pelkästään se, että on nainen, mutta koska konteksti oli minulle uusi, saatoin vähän fiilistellä katsemagneettina. Sitten se tapahtui: tunsin puristuksen berberissäni! Olin nojallaan kohti baaritiskiä, jolloin takalistoni luultavasti pyöristyi keimaillen ja ulkonevasti ohikulkijoiden verkkokalvoille. Sitten tiukka, ahnas puristus! Hyvin määrätietoinen, ei millään tavalla kokeileva! Hetken mietin, mitäköhän mieltä tästäkin pitäisi olla. Että onhan se tietysti aika häikäilemätöntä. Päätin vilkaista puristajaa. Ehkä pieni helpotus lävisti kehoni, kun selvisi, että puristelija oli yksi lähimmistä työkavereistani, mies kylläkin, mutta mitä sitten? Tiedän, että moni nainen olisi suuttunut ikihyviksi, ehkä tehnyt rikosilmoituksen tai vähintään ilmoittanut järkkärille, talkkarille ja esimiehelle. Minä olin lähinnä vain hyvilläni. Kyllä minua saa puristella, varsinkin lähimmät. Tosin, jos hän olisi puristanut etumuksesta, aiheesta olisi ehkä keskusteltu kymmenen sekutia pidempään. Hänellä ei siis takuulla ollut minkäänlaista taka-ajatusta. Lähinnä kiusatakseen puristi. Mutta eipä siinä: kostin ensi tilassa, puristin muistaakseni useamman kerran takaisin. On paljon mahdollista, että toiset ystävyydet kestävät hyväntuulisen puristelun. Mutta eivät kaikki! Mieti raivoisasti, jos kuvittelet, että oikeutin sinulle juuri kuumisten puristelun! Ystävyys lukee toisen sielun; puristelijat tunnistavat puristettavat. En ole varma, voiko virhepuristuksista selvitä naarmuitta. Mahdollisesti ei.

Keikan aikana tapahtui myös kohtaamisia: tapasin tuttuja, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia. Bongasin erään vanhan ystävän, joka kertoi lukeneensa blogiani. Sellaiset tarinat lämmittävät aina Sinkkukinkun mieltä. Lukijoillehan näitä juttuja kirjoitellaan, viihdetarkoitukseen; poliitikoksi olisin liian tyhmä ja papiksi liian räväkkä. Kuvittelen olevani joku fucking wanna-be-julkkis, vaikka oikeasti haluaisin olla vain tunneälykäs ajattelija ja taitava sanankäyttäjä. Myönsin tuttavalleni bonganneeni hänet Tinderistä; hän ei sen sijaan ollut nähnyt minua! - No, painoiks mua? hän kysyi. Nauroin, että olisin ehkä painanutkin, jos säätö Rokkikukon kanssa ei olisi siinä vaiheessa ollut jo aluillaan. Lohdutukseksi hankin hänelle seuraa loppuillaksi. Olinhan sen melkein velkaa, omana deitti-iltanani!

Keikka loppui, ja Sinkkukinkkukin oli saanut jorata rasvaprosenttinsa pienemmäksi. Oli edessä kohtaaminen sen ihanimman ja kuumimman kanssa. Saisinko ehkä olla tämän illan bändäri? Puhelin piippasi viestin, jossa Sinkkis kutsuttiin bäkkärille tapaamaan ihmisiä. Nyt oli suuren maailman meininkiä! Bäkkärin ovella Sinkkiksen otti vastaan en-tiedä-kuka-mutta-ihan-hyvännäköinen-mies, joka todennäköisesti olisi katseestaan päätellen voinut viedä Kinkun saman tien kotiinsa hyllyn päälle koriste-esineeksi. Sinkkis sai kuitenkin reippaasti ilmoitettua, kenen deitti olisi tämän illan; no Rokkikukon tietysti! Bändin pojat tulivat kättelemään yksi kerrallaan. Jokaisen silmistä näki, että stalkattu on. Ilmeisesti ulkonäköni oli tuttu, mutta ei tv:stä vaan internetistä. Ei kuitenkaan pornosaiteilta, koska siellä en vielä ole käynyt hölmöilemässä. Lämpimästi otettiin vastaan. Miten ihmeessä minä tänne olin päätynyt?

Rokkikukko oli ihana, niin kuin aina. Huolimatta siitä, että suhteen tila ei ollut selvillä edes suhteen osapuolille itselleen, he käyttäytyivät niin kuin jo olisivat olleet pari. Myöhemmin Sinkkukinkku kiitti Rokkikukkoa siitä, että hän piti, kosketti ja käyttäytyi niin kuin tämä olisi ollut oikeastikin hänen naisensa. Hän piti tätä kainalossa sisällä ja otti kädestä kiinni, kun he kävelivät ulkona. Oma-aloitteisesti, itse. Niin kuin tosimies tekee.

En tiedä, mitä rakkaus on, enkä tiedä, olemmeko matkalla kohti sitä vai jotakin muuta, mutta olen tuntenut onnellisuutta. Olen kohdannut ihmisen, jossa on pelottavan paljon piirteitä, joita tiedän itsessäni olevan. Minä tunnen hänen sielunsa, ja minä keksisin meille tulevan. En kuitenkaan ole edelleenkään kamalan huolissani, koska luotan elämään ja siihen, että polkumme ja suuntamme eivät aina ole omissa käsissämme. Sen sijaan moni muu asia on. On valinta olla toiselle hyvä ihminen.

En myöskään tiedä, mikä viikko sitten julistetun pausen tilanne on tällä hetkellä, eikä minua se rehellisesti sanottuna ihan kamalasti kiinnostakaan. Vaikuttaa siltä, että kädestäni pidetään kiinni pausesta huolimatta.

Eilen soi puhelin. Soittaja oli rakas ystävä, joka kertoi, että hänen koiransa viimeiset päivät ovat käsillä. Muutaman kerran oli pitänyt jo koiravanhus elvyttää takaisin elävien kirjoihin. Kauanko enää kannattaa jatkaa? Olin mukana 12 vuotta sitten, kun koiraa käytiin katsomassa ensi kertaa syntymäkodissaan. Olin mukana päättämässä sille nimeä, suunnittelemassa sen elämää, elämässä sen saapumisen onnea. Lupasin lähteä mukaan viimeiselle matkalle, jos ystäväni tarvitsisi minua. Olin vierellä sen syntymässä, miksen olisi myös kuolemassa?

Lupaan seistä vierelläsi
niinäkin päivinä
jolloin
tuntuu
että
suru
puristaa
mielen
kasaan.

Koska rakkaus
voi,
pystyy
ja osaa.

Sinkkulandiasta terve!

Sinkkukinkkuna on kivaa; koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Kun tähän lisää vielä hieman arvaamattoman luonteen, ei voi koskaan olla täysin varma, mistä milloinkin tuulee. Liikkeet ovat nopeat, moni tipahtaisi kyydistä. Tietyssä vaiheessa Sinkkukinkun puhelin piipittää taukoamatta viestejä huolestuneilta ystäviltä, jotka naamioituvat ritareiksi. En ole itsekään ihan varma, kuinka sekaisin tällä hetkellä olen. Silti aistin sydämessäni edelleen hetkittäin sitä arkirauhaa, jonka viimein syksyn aikana saavutin.

Sinkkukinkun nousukiito päättyi viime sunnuntaina ihan perinteiseen mahalaskuun, kun Rokkikukko ilmoitti painavansa (Sinkkukinkun sijasta) pausea. Kinkku ymmärsi Kukon tarpeen lopulta harjoitettuaan ensin virtuaalisia huutoelimiään. Näin sen oli mentävä, näin sen oli. Rakkaudessaan hän hyväksyi Kukon mielenvirtaukset. Kaikelle oli aina syy ja selitys, ja Kinkku rakasti ruopata pohjamutia.

Jännittävää tarinassa oli kuitenkin se, että Kukko painoi vain lempeästi pausea – ei deleteä tai erroria, jotka myös olisivat olleet täysin mahdollisia vaihtoehtoja. Sinkkukinkku ymmärsi kyllä perinteisen pausen, vaikka nykyaikaisemmissa laitteissa kyseinen nappi tunnetaan av mutena (lempeä pimennys) tai freezenä (jäädytys). Vaikkei ollutkaan sen kieltäminen, etteikö Sinkkis olisi ehtinyt innostua Rokkikukon miehuudesta, lempeydestä, komeudesta, empaattisuudesta ja sydämellisyydestä, pause oli välttämätön toiminto, sen Sinkkis tajusi melko pian. Joskus tietyt asiat nimittäin vaativat aikaa, ja aika harva rakkaus on vatkaamatta valmis. Sen Kinkkukin oli tähän ikään mennessä oppinut.

Alkuviikko meni töissä jäitä poltellessa. Toki työkaverit elivät mukana ilossa ja surussa, oppilaita ja koulun siivoojia myöten. Kinkku ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai surullinen tai oliko hän nyt sitten rakastunut vai ei. Kaikki oli tapahtunut kamalan pian – Rokkikukko oli hänen kaltaisensa mieltä myöten, ja ehkä hän siksi ei ollut kovin huolissaan jokaisesta pienestä risahduksesta, mitä pohjoisesta kantautui. Hän kyllä antaisi Kukon olla ja elää, omaa vauhtiaan mihin suuntaan parhaimmalta tuntui. Olisi siinä vierellä välillä ihan hiljaakin. Odottaisi ja rakastaisi sen miten parhaiten osaisi. Hän tiesi, miten ihmisiä rakastettiin ehjiksi. Syvä yhteys, jonka he olivat kahdessa viikossa välilleen rakentaneen, antoi Sinkkukinkulle kuitenkin rauhan. Ehkä hän syvällä sisimmässään tiesi, että jossain vaiheessa joku näppäisi pausen pois päältä. Silloin homman nimi olisi play, eikä sillä sopinut koskaan leikkiä. Ehkä pause antaisi hänellekin tilaa hengittää ja valmistautua – niin, mihin? Kukapa sen tiesi.

Ehkä Sinkkukinkku oli oppinut vuosiensa aikana myös jonkin sortin pleijeriksi ja tunnisti asiat, joiden vuoksi kannatti taistella. Joissain tilanteissa piti vain luottaa tulevaan – siihen että se tuli tai ettei tullut. Ei elämästä saanut tehdä niin vakavaa, ettei pystyisi nauttimaan odotuksen tuomasta jännityksestä. Oikeasti Kinkulla oli kaikki aika hyvin.

Koska Kinkku eli kuitenkin koko sydämestään ja sielustaan, hän itkeskeli ajoittain äkkinäistä menetystään – asiaa, jota hänelle ei oikeastaan ollut ehditty edes vielä antaa. Hänen prinsessamaailmassaan prinssi oli kuitenkin käynyt näyttäytymässä ja peitonnut kaikki muut maailman prinssit. Haikeudessaan prinsessa vuodatti kyyneleen siellä, toisen täällä, vaikkei varsinaisesta surusta voinutkaan puhua. Teatterilla prinsessan paras ystävä, Oopperan kummitus, jyrähti suojeluvaistonsa läpäisemänä, että kyllä prinsessa vielä löytäisi prinssinsä, ihan satavarmasti. Varmuudeksi hän lupasi kivittää etulinjasta kahdeksan ensimmäistä sulhaskandidaattia ihan vain siksi, että liian innokas ei saanut olla. Oopperan kummitus ja hänen alamaisensa tekivät kaikkensa, ettei prinsessa satuttaisi sormeaan värttinään. Mutta prinsessa hulmusi tuulessa: vaikka häntä kuinka haluttiin suojella maailman pahuudelta, hän halusi itse elää ja tehdä valintansa. Eipä siinä ollut kenelläkään sanottavaa.

Pian prinsessa kohtaa taas prinssinsä, kun kolmas tapaaminen pannaan täytäntöön. Kukaan ei tiedä, mitä maailma tuo, mutta elämä kantaa. Ehkä Romeo sai Juliansa ja Ansa Taunonsa, mutta Sinkkukinkun sulhasta ei vielä ole kirkossa kuulutettu.

Joka tapauksessa valtakunnassa kaikki ihan ookoo.  

Sinkkukinkusta ei ole kuulunut, melkein kahteen viikkoon. Varmaan arvaattekin, mihin hänen aikansa on kulunut. Elämiseen tekstien välissä. Välillä on nimittäin heittäydyttävä näiden tyrskyjen vietäväksi, jotta myöhemmin on mistä kertoa.

Marraskuu heitti häränpyllyä. Kiire tarttui kauluksiin ja tukka putkella on juostu suoritteesta toiseen. Joku random kysyi viime keväänä Suomi24-deittipalstalla, suoritanko elämääni. Että kun päivieni kulkua kuuntelee, nautinko mistään oikeasti ollenkaan vai onko kaikki vain menemistä ja väkipakolla työntymistä seuraavaan vaiheeseen. Ajatuksessa oli pointtinsa, jota olen välillä ihan mietiskellytkin. Minua vie voima, joka puskee uusiin kohtiin ja uusiin tunnelmiin. En kuitenkaan kutsuisi sitä suorittamiseksi, koska tekemisissäni on liian usein nauttimisnäkökulma. Nautin tästä kaikesta. Nautin siitä, että ympärilläni on sointia, sävyjä ja mielekästä puuhaa.

Rakastan myös tätä tunteilua, edustan siinä mielessä ihan tavallista tyttöyttä. Rakastan sitä, kuinka omat tunteeni kuljettavat ja määräävät matkustustottumuksiani. Kuvittelen eläväni vähän kuin sadussa, koska teen päivistäni välillä sellaista. Ohjailen aikapäivieni teitä siinä määrin kuin se on mahdollista. Kaikki ei ole ohjailtavissa, mutta moni asia on. Hymyllä ja spontaanilla impulsiivisuudella selviää yllättävän monesta tilanteesta.

Tällä viikolla olen taas huomannut kaiken kiireen lomassa, kuinka tärkeää olisi jatkuvasti tehdä tutkimusretkiä itseensä. Lisäksi olen huomannut, että jos itsensä kanssa on ongelmia tai vaihtoehtoisesti jos jossain oman ykseytensä huoneessa on taistelu kesken, ei toisiin ihmisiin voi keskittyä samanlaisella intensiivisyydellä kuin normaaleissa olosuhteissa.

Varmaan joku siellä odottaa sielu janoten tietoa, miten sinkkukinkulle ja rokkikukolle kävi. Minun on tähän todettava poliittisen diplomaattisesti, että en valitettavasti voi sanoa siihen ihan kamalasti mitään. Miten voisin? En osaa sanoa. Enkä edes tiedä, mitä sanoa.

Mutta kyllä, olemme tavanneet. Ja kyllä, olen ihan hulluna häneen. Ja kyllä, sydämeni on valmiimpi uudelle ihmiselle kuin missään aikaisemmassa vaiheessa. Ja vielä kyllä: jos nyt lataan odotukset heti kättelyssä taivaaseen, tiedän jo etukäteen pudotuksen tuottaman kivun. Siksi olen niin rauhassa ja hiljaa kuin se minulle on mahdollista. Tai ainakin yritän kovasti. Lupaan yrittää. Tässä ihmisessä olisi aineksia nimittäin astetta kipeämpiin mustelmiin, tiedän sen jo nyt. Kyseessä on mies, joka rikkoo peilejä ja sydämiä pelkällä olemuksellaan ja karismallaan, missä ikinä kulkeekaan. Minulle siis juuri sopiva. Sydämeni jättää joka toisen iskun lyömättä, kun näen hänet. Kuuntele vaikka, biitti soi sinne asti. Rytmistä et voi erehtyä.

Mutta ei minua kuka tahansa hurmaa, onhan se nähty. Pari päivää kestäneen Tinder-pyrähdykseni jälkeen viimeisten parin viikon aikana Fb:n postilaatikkooni on tipahdellut edelleen kirjeitä tuntemattomilta miehiltä, joita en painanut Tinderissä, mutta jotka haluavat silti ottaa kiihkeästi kontaktia. Vitsit, mitä sääntöjen kiertämistä! Suurelle osalle en vastaa mitään; deletoin viestit avaamatta niitä. Olen pahoillani, mutta minulla on nyt varaa olla vähän diiva. Työkaveri tuumasi, että olisiko kuitenkin kohteliasta vastata niille edes jotain. Tuli niin paha mieli, että seuraavalle yhteydenottajalle vastasin kohteliaasti, että ei kiitos ja hyvää jatkoa sinulle. Tiedättekö, että ne oikeasti luulevat, että minun sydämeni saa lassottua joillakin latteilla kehuilla. Että voi kun sulla on kauniit silmät tai valloittava hymy. Kuulen tuollaista keskimäärin joka päivä, ihan tosi. Keksikää jotain persoonallisempaa! Niin kuin vaikka se 17-vuotias nuorimies, joka muinoin lukioaikoinani yksissä bileissä tuli sanomaan, että minulla on kaunein hymy–silmät-yhdistelmä, minkä hän on ikinä nähnyt. Hän ei tullut esittämään asiaansa iskumielessä. Kohteliaisuus tuli vilpittömästi hetkessä, jossa ei ollut seksuaalista latausta. Se jäi mieleen ja nousee sieltä aika ajoin, vaikka hetkestä on kulunut pian 16 vuotta. Hymy ja silmät yhdessä. Kuinka vaikuttava ja mietitty ajatus. Älkää nyt kuitenkaan soveltako tätä ja alkako käyttämään iskureplana lainia: ”Sulla on paras perberi–tissit-yhdistelmä I have ever seen!” Tai voihan se toimiakin. Saa käyttää. En lähetä laskua perään.

Mutta siihen Rokkikukkoon. Minun sydämeni hän vei. Varasti. Kysymättä otti sen mukaansa, kun äsken viereltäni karkasi. Sieluni sammaleet keräävät verisiä kyyneleitäni jo nyt. Mutta toisaalta: olen hullu, jos pelkään aina etukäteen kaikkea mahdollista, mitä elämä tuo. Koska eihän siitä koskaan tiedä. Ei tiedä. Ei.

Kietoudun hiljaisuuteen isänpäivän aamussa.

Siellä jossain on hän, minun sydämeni mukanaan.

Tällä viikolla torstai-illan hämärässä mieleeni nousi runo.

Nimesin sen Aleksis Kiveä mukaillen Sydämeni lauluksi:

Tule minun matkaani.

Saat ajaa.

Istun vänkärin paikalla

ja kerron

mihin

ajetaan.

Joo. Oliko se niin, että ihan viime viikolla Sinkkukinkku 2016 julisti tällä samalla foorumilla, että nyt loppuu yrittäminen ja vastaan otetaan kaikki, mitä elämä antaa? Pääsinkö sanomasta? Ehdinkö nauttia yhtään elämästä ja parrasvaloissa paistattelusta uuden ajatusmaailmani kanssa? Kyllä täytyy ruveta myöntymään siihen, että vähiin taitaa käydä tämän kinkun sinkkuajat. On nimittäin kukkoa tarjolla.

Olin juuri alkanut nauttia elämästäni yksin. Läheiseni huomasivat sen. Syynä ei ollut mies. Syynä oli se, että tajusin elämäni olevan ihan valtaisan täyttä ja täynnä hyvää. Tajusin, että olin ehkä vihdoin, siis vihdoin toipumassa kaikesta pahasta ja surullisesta, mikä minua oli kohdannut. Tajusin, että en tarvitse miestä minun onneni täyttymiseen. Tajusin, että se kaikki hyvä oli jo tässä läsnä. Ja jos joku mies tulisi joskus, huom. vasta joskus, se olisi pelkkä suuri plussa. Haaveilemasta en lakkaisi ikinä. Unelma ihanasta miehestä eläisi ikuisesti. Koska niitähän riitää, niitä riittää.

Oltiin päästy syysloman loppuun. Oli kohdattava arki. Kaksi viikkoa takaperin olin julistanut rakkaalle ja lähimmälle työkaverilleni, että sydämeeni on muuten nyt parkkeerannut rauha. Hän nauroi. Ei muka uskonut. Sinunko muka? Montako tuntia on kestänyt? Toissapäivänä päätin, että rauha saa nyt osaltaan pitää vähän taukoa. Että onpa tässä taas himmailtu. Kytkin itseni Tinderiin ja avasin sinkkunaisen Kinderin. Ja voi pojat sitä pyyhkimisen ihanuutta. Voi pojat ja tytöt ja kaikki niiden kaverit!

Tuli mätsejä. Tuli maltillisia mätsejä, ja kokemus oli sama kuin viime keväänä: vaikka mätsejä tuli kuin sieniä sateella, kukaan ei jutellut. Ei vaikka niille jutteli itse kuinka. Minkäköhän helvetin takia ne pyyhkivät siellä minun kuviani, jos niitä ei kiinnosta jutella? Olin jotenkin juuttunut käsitykseen, että tällä kertaa minä painan itselleni sellaisen salskean ja urheilevan lihaskimpun, jota on siunattu ennemmin kaljulla kuin tukalla. Painelin ukkoja ihan hikenä. Muutaman kehonrakentajan kanssa pääsin ihan juttusille asti. Mutta arvata saattaa, että meillä oli yhteistä keskusteltavaa yhtä paljon kuin pikkukivillä keskenään. Ei siis jutun juttua. Turpa rullalla taitavat pikkukivetkin suurimman osan ajastaan istuskella maantien pientareilla.

Mutta sitten. Mitä ihmettä? Vastaan tuli tutun näköinen nuorukainen. Painoin empimättä sydäntä. Jos vähän kukkoilisi sille. Avasin keskustelun julistamalla hänen nimensä, työpaikkansa ja ammattinsa. Ja sen jälkeen: et sä muka tiedä, kuka MÄ olen? Kenellä idiootilla on valta sanoa hänen kaltaiselleen ihmiselle mitään tuollaista? Hänelle, jonka tuntevat kaikki.

Kuka siis on tämä salaperäinen mies? Sinäkin tunnet hänet. Olet nähnyt, ihan varmasti. Telkkarissa, monta kertaa. Minäkin olin, tunnistin ja tiesin heti. Ja mietin, että miten tuo voi olla vapaana. Ja oisko se nyt sitten kuitenkin mua varten. Pohjois-Suomen kovimman bilebändin keulakuva. Ei kai muuta tarvitse sanoa. Rokkikukko. Pitkä tukka ja parta. Näyttää Jeesukselta. Sydän kultaa. Kyllä uskonnonopettajatarta nyt viedään.

Se ui siis ekana iltana mun sydämeen. Sinne on tähän ikään mennessä päässyt moni, ja yhtä moni on pistetty heiluriliikkeellä takaovesta ulos. Oon ollu tässä tilanteessa noin sata kertaa ennenkin. Odottanut kamalasti ja pettynyt karvaasti. Kokemusteni perusteella mulla ois kaikki valta ja mahikset käpertyä kyynisyyden leikkikehään ja lakata juttelemasta ihmisille. Mutta mää uskon edelleen elämään ja rakkauteen. Se on mun voima.

Kahen viikon päästä meillä on työpaikan virkistysilta. Paljua, puhetta ja pullonpyöritystä koko ilta, maestrona meitsi. Sattuipa kuitenkin sen verran hassusti, että rokkikukkoni keikkaa juuri parahiksi samana iltana eräässä oululaisessa anniskelupaikassa. Tässä nyt täytyy tehdä jonkinmoinen viisas sotasuunnitelma, miten pääsee liukenemaan omista bileistään keikalle ja unelmiensa miehen syleilyyn. Maailma on mahdoton. Minun elämäni on mahdottomampi; sinäkin sen allekirjoitat.

Kävin teatterin lauluharkoissa tässä illan päälle. Olin ollut muutaman viikon poissa, tasannut syksyn veroja, mikä oli aiheutunut voimien loppumisesta. Oli ihanaa tehdä comeback. Halata kaikki tutut ja julistaa, että diiva tuli takaisin. Paluumatkalla pohdin tulevien lasteni nimiä. Perusjuttuja, täytyyhän nämä käydä hyvänen aika läpi. Sukunimi on niin kaunis, että tässä kohtaa voisin jopa harkita avioitumista ja miehen sukunimen ottamista. Sukunimen kirjoittamista en kyllä ole ehtinyt vielä harjoitella. Kauanko me ollaan tunnettu? Joo, vuorokausi.

Sinkkukinkku ja Rokkikukko 2016.

And the story begins.

Lepo saa aikaan luovuutta, niin se on aina minulla mennyt. Kun saan levätä, vaikka se olisikin pelkkää hötkylepäilyä, sen vaikutuksen näkee siinä, miltä mielessä tuntuu. Olen ollut syyslomalla nyt melkein viikon. Aluksi ajattelin, että olenkohan vähän luuseri, kun en lähde mihinkään kauemmas enkä ole suunnitellut mitään järkevää. Jäin koiravahdiksi, kun vanhempani lensivät Rodokselle. Luuserilapsi! Mutta minkäs teet, kun ei ole miestä eikä sen koommin kavereitakaan, joiden kanssa voisi lähteä jollekin mukavalle reissulle tai mökille tai kaupunkilomalle tai kylpylään. Yksin on kotona nökötettävä ja mökötettävä koko viikko. Paska viikko.

Tai sitten ei. Tajusin äsken, että aikatauluttomuus on oikeastaan aika ihanaa. Olen käynyt esimerkiksi kamalasti salilla. Äskenkin kävin. Bongasin siellä yhden työkaverin. Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että salilla on kiusallista nähdä tuttuja. Siksi siellä käy mieluiten aikaisin aamulla tai myöhään illalla, ettei varmasti näe ketään. Tai ettei kukaan näe minua. Ja sitten joku toinenkin oli ajatellut niin. No, ei ollut ihan kamalan kiusallista. Juttelin ihan normaaleja. Olin suhteellisen normaali, vaikkakin suhteellisen punainen. Salilla en ole kyllä ikinä yhtään seksikäs. En kyllä tiedä, tarvitseeko ollakaan. Ehkä käymme salilla, jotta voimme muualla olla kunnon kuumiksia. Joo, niin sen täytyy olla. Tosin omassa tapauksessani kuumuusasteeni on viime aikoina ollut pakkasen puolella. Olen lisäksi lihonut. Hah. Saa siinä sitten yrittää juosta jumppaamassa ja pumppaamassa vatsamakkaroita suoriksi ja pyllyä piukemmaksi.

Iltapäivällä kävin tänään hyvän teatteriystäväni Raimon luona. Meillä on ikäeroa aika täsmälleen 30 vuotta. Se on vähän huvittavaa, koska se ei vaikuta mitään eikä juurikaan näy missään. Raimon huumorintaju on joskus vähän erikoinen, mutta koska itsekin olen monesti vähän epätavallinen, ymmärrän hänen sielunmaailmaansa. Raimo kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Olen hänen puhelimeensakin tallennettuna sillä nimellä. Ilmeisesti se kuvastaa jollain tapaa luonnettani; hän mieltää minut kesäniitylle puhaltamaan voikukan pumpulia. Minulle Raimo on Oopperan kummitus. Keskustelimme tänään maailmasta ja suhteista. Tuntui hienolta, kun joku kysyi, mitä minulle oikeasti kuuluu. Sanoin olevani ihan suhteellisen voimissani. Koska kaikessa kamaluudessaan kaikki on monesti aika ihanaa. Moni asia on aika hyvin. En halua vaikuttaa miltään positiivarilta, mutta joo: mikäpä tässä, Ritari Ässä.

Syysloma alkoi kohdallani aika masentuneissa merkeissä. Olen siitä surullinen hahmo, että harvoin peittelen mielialaani. Julistin perhetapaamisessa lakonisesti, että meillä on koulussa parin viikon päästä Halloween-juhla, johon saa pukeutua. Sisko tuumasi, ettei minun tarvitse edes erikseen pukeutua; pystyisin esittämään noita-akkaa ilman erillistä roolivaatetustakin! Hah! Pitäisi pystyä peittämään tunnetilansa paremmin. Kaikki tunteet. Mutta mitä jos ei osaa? Mitä jos pelaa persoonallaan pokeria ja häviää joka kerta? Kävimme viime viikon perjantaina siis koko suurperheellä syömässä. Tavallisesti tapaamme eräässä oululaisessa pitseriassa. Paikka on jokseenkin huvittava. Isäni käy siellä niin usein, että hänen ei tarvitse edes kertoa, mitä tilaa, kun tarjoilija tietää sen jo valmiiksi: sulle tulee taas se tavallinen? Sen jälkeen kaikki nauroivat. Vielä enemmän nauratti, kun paikalle pölähtäessämme pitseriassa oli ruokailemassa myös 85-vuotias ukkini oman seurueensa kanssa. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun tapaamme niillä kulmilla!

Pitseriakohtaamisesta tuli muuten mieleen 84-vuotias mummoni, joka on tehnyt erillisen sopimuksen erään toisen oululaisen ravintolan kanssa, jossa on tarjolla usein pitsabuffet. Mummo on sopinut paikan kanssa, että saa ottaa ruokailunsa jälkeen seisovasta pöydästä lisäksi ruokaa vielä kotipakettiin. Kertomansa mukaan hän syö kuulemma niin vähän, että asia on ravintolalle ok. Mielestäni tilanne on vähintäänkin vähän käsittämätön, koska seisovan pöydän idea on nimenomaan se, että sen tehtävä on seistä, ei lähteä kävelemään. Ja ruokailun on tapahduttava pöydän välittömässä läheisyydessä. Mutta sitten ymmärsimme, että mummoni on luonteeltaan sellainen, että kuka tahansa antaisi hänen viedä seisovasta pöydästä mukanaan mitä vain. Ehkä ne ovat hoksanneet siellä ravintolassa, että pääsevät sillä tavoin helpommalla. Yksi mummo sinne tänne. Ihan sama. Folio kouraan vain!

Olen vähän jännittynyt, ehkä odottavakin. Tiedän, että lähiaikoina tapahtuu jotain jännittävää, jotain uutta ja hienoa. Tiedän, että toisinaan yritän ihan kamalasti liikaa. Pitäisi malttaa tyytyä ja nautiskella siitä kaikesta, mitä annetaan, sitä vauhtia kuin annetaan. Näissä ajatuksissa on kauheasti helpottanut Haloo Helsingin kappale Kuussa tuulee. Hirvittävän hieno lyriikka siinä biisissä! Lainaan tähän ensimmäisen säkeistön: ”Jos lähden rakkautta etsimään/ olen varma se ei vastaan tuu./ Mut jos lähden vaan elämään/ niin saatan joskus rakastuu,/ ja uskon, et asiat tapahtuu./ Ja sen huomaa, kun jokin suuri eteen astuu.” Olen miettinyt, huomaako sen, jos jokin suuri eteen astuu. Että pitäisikö olla etsimättä? Olen välillä etsinyt väsyksiin asti, mutta en siltikään ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Äitini totesi ehkä joskus viime talvena, että mitä jos ketään ei koskaan tulekaan. Että mitä jos sun pala kakkua oli nyt tässä. Minä olen ajatellut, että ihan varmasti tulee sitä vauhtia kuin on tullakseen. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Ihan varmasti joku vielä kiinnostuu minustakin ja jaksaa tutustua sielunmaisemaani. En haluaisi uskoa, että minussa olisi jotain vikaa, vaikka monesti sellaistakin on minulle kerrottu. Tai varmasti on vikaa, kaikissahan on, mutta että sellaista vikaa, etten kelpaisi omana itsenäni. Ei minun tarvitse riittää tai olla jotain mahtavaa koko maailmalle, riittää että riitän yhdelle ainoalle. Ehkä se joku suurempi ei vain ole vielä astunut eteeni. Ehkä se astuu vielä? Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato ja eli Toivossa.

Biisin toinen säkeistö on melkein hienompi kuin ensimmäinen: ”Ei pitäis liikaa yrittää/ et saisin jonkun itsestäni pitämään./ Tiedän mitä oon ja mitä teen/ ja jos sä sen näät, et pysty ohi menemään/ ja kaikki voi joskus rikkoutuu./ Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.” Käsittämättömän hienosti sanottu näin monimuotoinen asia näin yksinkertaisesti. Nämä ohjeet voisi imeä suoraan itseensä: älä yritä liikaa, koska kyllä se sut huomaa, jonka täytyy huomata. Parasta olisi todellakin tuntea ensin itsensä, jotta tietäisi, millaista ihmistä etsii. Jotain minulle on tässä kohdassa matkaani jo selvillä. En oikeasti ole niin ranttu kuin annan ymmärtää, mutta ei kai ole liikaa pyydetty, jos haluaa jotain vähän samansuuntaista millaiseksi itse tuntee itsensä? Ei tarvitse pitää samoista asioista, mutta jos edes vähän tykkäisi urheilla ja pitää huolta itsestään, se olisi tosi jees, koska silloin voisimme ehkä tehdä sitä yhdessä. Ei tarvitse olla intohimoinen esiintyjä tai osata laulaa. Riittää, että elämässä on asioita, joiden tekemisestä nauttii. Kun itsellä on hyvä olla, se paistaa muillekin. Ja hyvä olo tulee asioista, jotka tuovat onnea. Olenpas minä taas kovin viisas. Olenko lukenut viime aikoina taas Juttaa vai muita elämäntapavalmentajia?

Jutta muuten jutteli viime viikon Me Naisissa omista suhteistaan. Hän totesi, että uskoo, että jokaisella suhteella on hänen elämässään ollut oma aikansa ja tarkoituksensa. Ettei kaiken ole tarkoituskaan kestää, vaan kasvattaa ja olla merkityksellinen ehkä vain tietyn aikaa. Tämä oli lohdullinen huomio ja sai minut jälleen kerran pohtimaan omia ihmissuhteitani: ystävyyksiä ja rakkauksiakin. Ja toden totta: kun katson taaksepäin mennyttä, siellä lepää paljon hyvää. Kuvittelen toisinaan kaikki elämäni miehet makaamaan samaan siskonpetiin (alasti). Se on typerä ajatusleikki, jonka avulla peilaan osittain itseäni ja tarpeitani. Tarkkailen heitä ja heidän ominaisuuksiaan ja muistelen niitä asioita, joita minulle niissä hetkissä annettiin, jolloin vietimme aikaa yhdessä. Tulen kovin onnelliseksi, sillä asioilla on aikansa. En tiedä, kuinka monta tyhjää paikkaa siskonpedissä vielä on. Toivoisin tietysti, että tilaa olisi vain yhdelle, mutta mistä näistä ikinä tietää. Elämä tulee sellaisenaan; mikä minä olen sen kulkua sanelemaan.

Ehkä kaikki ei olekaan niin toivotonta kuin monesti luulisi.

Ehkä rakkaus voittaa lopulta kaiken.

Ehkä?

Rakkaustieteiden tutkimusasemalta terve!

Miestenmetsästys on taitolaji, jonka alkeet pitäisi opettaa jo koulussa. Olisin niin kovasti toivonut, että elämä olisi vienyt minut yksinkertaista ja stereotyyppistä reittiä naimisiin ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Olisimme hankkineet omakotitalon ja farmarin ja koiran ja kaksi lasta. Sitten minä olisin ollut tasainen ja hyväkäytöksinen opettajatar ja hän olisi ollut insinööri tai yrittäjä tai ihan mitä vain, jolla olisi elättänyt yhden perheen. Lomilla olisimme menneet laskettelukeskuksiin tai mökille tai Kanarialle. Kaikki olisi ollut mahtavaa ja helppoa. Ja rakkautta olisi riittänyt hautaan asti. Se nyt ei vain mennyt niin.

Tässä on taas ollut ajatuksia ilmassa. Suomi24 on nähty. Tinder on koettu. Tuttavapiiristä ei löydy kuumiksia. Työpaikan sällit on hyvä jättää rauhaan, jos mielii tehdä duunia sovussa seuraavatkin vuodet. Naapurin palomies lupasi katsastaa oman työpaikkansa kuumikset viime keväänä, mutta Tinder-huumassani en antanut hänen aloittaa projektiaan silloin. Tässä kohdassa en ole aktivoinut tuota suunnitelmaa uudestaan. Pitäisikö? Sitten on vielä perinteinen baarimenetelmä, jota en ole kokeillut ihan siitä syystä, etten mahdollisesti osaisi käyttäytyä baarissa. Todennäköisesti baarista mukaani lähtisi viisi palomiestä ja kuusi poliisia, emmekä takuulla menisi vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Olen tässä nyt viikon ajan yrittänyt laittaa elämääni kuntoon. Oikein olan takaa, huhheijaa! Kaikkihan lähti armottomasta tarpeestani muuttua näkymättömäksi. Tiesin taas olleeni liian näkyvä, voi kuinka tiesinkään sen. Tiesin, että sivujani stalkattiin. Tiesin, että osa taas halusi päästä minusta eroon. Itse halusin vain paeta ja olla hetken huomaamaton. Mutta voiko sellainen onnistua - sanokaa voiko - minunlaiselleni joka kuljen iäti räiskyen ja rätisten, huomiota herättäen ja höpötellen koko maailmalle hölmöjä juttujani? Olen näkymätön seuraavan kerran maatessani jääpuikkona haudassani.

Päätin siis jäädä somelomalle Fb:stä. Valmistelin toimia viikon päivät. Jotta kaikki olisi valmista. Jotta kukaan ei kaipaisi. Jotta kaikki asiat olisi hoidettu kuntoon. Sitten naps vaan. Tuntui hyvältä, tuntui niin maan perkeleen hyvältä muuttua näkymättömäksi. Ajatus alkoi kirkastua, olin lapsilleni enemmän läsnä. Kuusi vuorokautta onnistui loistavasti. Kunnes viime yönä en saanut unta: puoli neljän aikaan päätin ihan vain pistäytyä Tinderissä. Mutta Tinder vaati kirjautumisen Fb:n kautta! Ou nou. No jos nyt ihan hetkeksi aktivoin itseni. Sitten äkkiä poistan taas. Kukaan ei huomaa mitään. Äkkiä vain tsekkaan tämän syksyn tarjonnan. Kello on puoli neljä yöllä.

Kymmenen minuuttia rälläsin onnellisena aikuisten karkkikaupassa ja ihan puolihuomaamattomasti pyyhin ukkoja vanhasta muistista. Tsaijai mitä mieliorgasmeja! Kun mielihyväkeskus oli tyydytetty, poistin tilini. En painanut kenellekään sydäntä. Fb-tiliä en onnistunut yöllä puhelimen kautta sulkemaan. No jos sitten aamulla vaikka?

Seuraavana päivänä, joka siis on edelleen menossa, tuli aamulla kiire jumppaan. Fb-tili jäi sulkematta. Ihmiset siellä omissa suunnissaan hihittelivät, että kylläpä nyt vahvasti onnistui tämä sinun somelomasi; et edes viikkoa pystynyt pysymään poissa. Päivällä tuli pakottava tarve kurkata vielä toisen kerran Tinderiin. En halunnut mitään sieltä. En hakenut mitään. En etsinyt mitään. Se sovellus on niin nähty, eikä siitä viime kerrallakaan seurannut kuin pahaa mieltä silmänkantamattomiin. Mutta toisaalta onhan se nyt aivan vertaansa vailla! Siellä on jonossa miestä miehen perään aivan tarjottimella niin kuin postimyyntiluetteloa lukisi. Rakkautta kaupan. Tai seksiä. Mitä nyt keksii pyytää. Lihatiskissä erinäköistä ja -kokoista, varattua ja varaamatonta, sinkkua ja suhteessa olevaa.

Jotenkin jäin ihan koukkuun. Muutaman kerran Tinderissä pyörineenä tajusin jo, ettei sydäntä kannata vilauttaa kuin yhdelle tai kahdelle, jos kenellekään. Puolikkaille ei kannata alkaa flirttaamaan, varsinkaan jos ei ole oikeasti valmis. Niin kuin minä nyt en taida sittenkään olla. Olen tajunnut sen aika vasta, että vanhoja juttuja on vielä käsittelemättä. Että nyt on pakko rauhoittaa mieli ja sielu ennen kuin voi alkaa iskeä hampaansa seuraavaan peffaan. Olen tajunnut, että teen palveluksen tulevalle miehelleni, jos pistän itseni kuosiin ennen seuraavaa iskurupeamaa. Olen aloittanut valmistelut moneltakin eri kantilta: Henkisyyttä olen hoitanut lukemalla Jutan voimakirjaa. Ystävien kanssa olen sopinut treffejä ja lähetellyt Whatsapp-viestejä. Salilla olen käynyt tällä viikolla neljästi: Perusmukavuustason spinningit revittelin maanantaina. Torstaina kävin juoksemassa 20 minuuttia juoksumatolla ja tekemässä siihen päälle tutun saliohjelman. Lauantaina poikkesin perusmukavuudestani ja kokeilin jotain ihan uutta, nimittäin BodyAttackia. Ihan normiaerobickiltä se vaikutti maallikon silmään. Paljon hyppyjä ja hikeä. En voi sanoa, että nautin, mutta uskaltauduin silti eturiviin. Ei ole niin maailman vakavinta, jos hyppii välillä vähän eri suuntaan kuin muut. Tänään pitäydyin taas tutussa spinningin ja pumpin yhdistelmätunnissa. Ihanaa! Lihakset laulavat vielä huomennakin Ave Mariaa, koska Hoosiannaa ei saa vielä laulaa. Adventtiin on aikaa kuukausi.

Tinderistä löytyi myös yksi viime kevään mätsi. Painoin sille sydäntä, ja se painoi mulle. Oli niin kuin vanhan tutun olisi kohdannut. Käytiin läpi kuulumiset, ja hetkessä se oli tehnyt mulle diagnoosin, miten mun nyt kannattaa tässä elämänvaiheessa menetellä. Tuli sellainen rakkaudentulvahdus ja toivo jostain kaukaa ja ulkopuolelta. Että jos nyt jotain tekisi tässä elämässä oikein. Tinder on kyllä täynnä miehiä sitten kun sen aika on, onpa se nähty.

Sovin meille varalta treffit jouluksi. Mistä sitä ikinä tietää.

Tiedän, ettei minusta ole kuulunut. On ollut matalapainetta, alakuloa ilmassa. Minulle diagnosoitiin tällä viikolla masennus. Viimeisten puolentoista vuoden aikana minulle on diagnosoitu myös anoreksia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei kukaan näiden diagnoosien antajista ole lääketieteen ammattilainen. Tämän vuoksi en syö mihinkään sairauteeni lääkkeitä. Periaatteessa kaikki sairaudet olisivat varmasti mahdollisia. Olen itsekin miettinyt, että voihan se olla, että kärsin maanis-depressiivisyydestä, mutta oireet eivät tunnu niin voimakkailta, että minun pitäisi hankkiutua lääkärin puheille. Ennemminkin koen sairastavani ihan perinteistä taiteilijaluonnetta. Jos et ole kohdannut koskaan todellista taiteilijaa, minäpä kerron sinulle vähän hänestä. Ensinnäkin hän on hyvin täynnä itseään paljolti ilman syytä. Ehkä häntä ei ole kehuttu elämässään riittävästi, minkä vuoksi hänen täytyy tehdä se itse. Se on melko surullista. Toisekseen hänen mielialansa räiskyy, ja hän antaa sen näkyä. Kenenkään muun mielipiteet eivät ole yhtä merkittäviä kuin hänen. Hänen persoonansa on rasittava, minne hän meneekään. Kaikki, mitä hän päänsä sisällä kokee, näkyy kolmen kilometrin päähän. Mutta ei hän ole tällainen tahallaan. Tällaiseksi Jumala hänet loi, ja tällainen hänen on oltava. Koska hän on taiteilija. Se on tosin tässä tapauksessa vaihtoehtoinen nimitys ihan tavalliselle kusipäälle.

Olen tällä viikolla miettinyt paljon ihmiselämän eri tunteita ja tullut siihen tulokseen, että suurimmat niistä ovat rakkaus, suru ja pelko. Kipu pääsi myös ranking-listallani melko ylös, mutta koska se ei ole niin pysyvää kuin nuo ensimmäiset kolme, en päästänyt sitä top kolmoseen. Rakkaus on iäti tunteista suurin ja voimakkain, ja oikeastaan syy sille, miksi kannattaa jaksaa elää. Rakkaus sai tunteena vielä uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun sain oman ensimmäisen lapseni, eikä sen merkitys vähentynyt toisenkaan lapsen syntyessä. Eräs terapeuttini väitti kerran minulle päin naamaa, etten tiedä, mitä oikea rakkaus on. Tämä hullu väite jätti minuun, 2010-luvun rakkausprofessoriin, pysyvän jäljen. Monta vuotta myöhemmin tajusin terapeutin vain provosoineen minua; hän halusi haastaa minut rakkauden äärelle! Mitä jos se olinkin meistä minä, joka siitä rakkaudesta lopulta jotain tajusi? Joka tapauksessa voisin kirjoittaa rakkaudesta, sen olemassaolosta, vaiheista ja moninaisuudesta vaikka väitöskirjan. Niin suuri on kiinnostukseni sen salaisuudesta.

Rakkauteen liittyy tämänhetkisessä elämässäni edelleen sen voimakas puute. Toisaalta viime kesän kummallisuudessa olen tullut pohtineeksi, tunnistinko rakkautta ollenkaan, kun kaikki meni niin pieleen kuin vain pystyi menemään. Minua on lohdutettu kovasti, että älä ole suruissasi; sinä sentään uskalsit rakastaa. Ei sellaisesta voi syyttää. Menneen kesäni rakkauteni kohde kävi meillä viimeistä kertaa kaksi viikkoa sitten. Lauantai-illan pimeydessä minä keitin hänelle kahvit ja yritin puoli tuntia keksiä puhuttavaa. Pelkäsin katsoa silmiin. Ne olisivat olleet kuitenkin liian tutut. Luulen, että suhteemme päättyi lopulta siihen, että hän ei arvostanut minua eikä halunnut rakastaa. Ei ehkä vain osannut. Tiedän, että kiltti hän oli ja kultainen. Mutta me olimme liian erilaisia. En halunnut, että se olisi erottanut meitä. Halusin uskoa hyvään ja yrittää. Ihan kamalasti halusin. Mutta se ei riittänyt. En silti ole pahoillani kesästä. Nyt kun liika viha on lähtenyt sydämestäni, olen vain kiitollinen. Hän sen sijaan halusi polttaa sillat. Hän on poistanut minut Instastaan ja Fb-kavereistaan. En varsinaisesti tiedä miksi. Todennäköisesti aiheutin kuitenkin kipua, josta minulle ei kerrota. Ehkä puhuminen olisi auttanut? Tai sitten ei. Ehkä kaikki rakkaudet eivät sittenkään pääty ystävyyteen.

Olen ehkä kertonutkin teille, että läheisin työkaverini on mies. Pidän hänestä kovasti, mutta koska olemme luonteiltamme hyvin erilaisia, haluan ajoittain antaa hänelle tilaa ja rauhaa, ja monesti ehkä vähän vapaata minusta. Elän sellaisessa ajatuksessa, että olen luultavasti hänen mielestään vähän rasittava. Kuljemme työmatkoja yhdessä, avaudumme oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Koska luokkamme ovat vieretysten ja päivisin vietämme suuren osan työajasta vain muutaman metrin päässä toisistamme (opettajanpöytiemme välissä on todellakin vain selän takana oleva ovi, joka ei edes ole lukossa), me olemme toisiamme lähellä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun minä huudan oppilailleni, hän kuulee sen. Kun hän pitää tuntiaan omilleen, minä kuulen kaiken, jos itselläni on vapaatunti. Kuulemme toisemme, jos itse olemme hiljaa. Se on ehkä vähän jopa pelottavaa.

Toissa viikolla se sitten tuli. Yhteinen työtoverimme päätyi ihmettelemään julkisesti henkilökuntamme kahviossa (ent. opettajainhuone), miksi emme ole yhdessä. Että oikeastaan meidän pitäisi. Että oikeastaan, jos miettisi, minkälainen mies minulle pitäisi olla, niin miksi en tajua, että sellainen on lähempänä kuin tiedänkään. Loukkaannuin. Melkein suutuin. Toiset työkaverit komppasivat vieressä, että ratkaisu olisi käytännöllinen; voisimme kulkea jatkossakin työmatkat yhdessä. Itse uskalsin sanoa välikohtauksesta toiselle asianosaiselle vasta muutamia päiviä tapahtuman jälkeen. Koska puhumme kaikesta, pystymme puhumaan myös keskinäisestä suhteestamme, sen vahvuuksista, heikkouksista ja riidoistakin. Hän sanoi, että oli itse asiassa jo vähän odotellutkin jotain tuon suuntaista. Kohtaus ei sinänsä siis yllättänyt häntä.

Luulen, että rakastan häntä liikaa ryhtyäkseni mihinkään muuhun, mitä meillä ei jo ole. Tämä on vain osasyy. Toinen yhtä painava syy on, että olen ihan satavarma, että hän ei ikimaailmassa alkaisi minun kanssani millekään. Jotenkin minä vain tiedän sen. Tarvitseeko sitä eritellä? Ehkä hän tuntee minut liian hyvin. Rakastaa, ihan varmasti rakastaa, muttei sillä tavalla niin kuin romanttisessa suhteessa kuuluisi rakastaa. Hänen kanssaan on ihanaa matkustaa. Voimme olla koko 55 kilometriä hiljaa ja kuunnella musiikkia. Joskus pidimme matkalevyraatia. Tai sitten toinen voi nukkua. Tai sitten minä avaudun. Tai sitten hän. Meillä on aika selkeä kaavakin siihen avautumiseen. Minun aikaani on menomatka, hän saa rauhallisempana tyyppinä paluumatkan, jolloin minä haluan olla hiljaa (olen väsynyt puhuttuani koko päivän oppilailleni). Minun raivoni sen sijaan alkaa heti aamusta! Viime keväänä pohdimme sitä, mitä olisimme, jos olisimme vuodenaikoja. Julistin itseni aurinkoiseksi kesäpäiväksi. ”Kesämyrsky sinä olet”, hän totesi, tiesi sen ehkä paremmin. Ymmärrätkö jo, miksi en halua rikkoa tätä ikinä?

Raivosta kolmanteen: olen tässä lueskellut taas Me Naisia. Tällä viikolla lehdessä oli iso juttu Jani Toivolasta, joka halusi yksin lapsen. Toivolasta kertova juttu oli ihana, avoin tilitys siitä, miten 38-vuotias, kansanedustajana nykyisin työskentelevä näyttelijä väsyi raskaan työn ja yksinhuoltajuuden puristuksissa. Mikäli tilittäjä olisi ollut valkoinen heteronainen, hän olisi mahdollisesti kerännyt sympatiapisteet yhteiskuntamme dannyiltä ja dooriksilta. Koska tilittäjä oli kuitenkin musta homo, vieläpä kansanedustaja (monien mielestä siis rikas paska), torstai-iltapäivänä kotiin saapuessani ja avatessani somen salatut kanavat silmilleni räiskähti teinisperman tavoin suomalaisen miehen viha: Ensinnäkään Toivola ei voi väsyä. Hänellä on vuodessa viisi kuukautta lomaa. Toisekseen hän on halunnut lapsen yksin. Silloin ei ole sopivaa väsyä; mitäs olet halunnut lapsen. Kantele sitä nyt siinä sitten yksin yöt, perkele! Kolmanneksi hän on musta ja homo. Molemmat täysin kurantteja syitä aiheuttaa vihaa suomalaisessa miehessä, joka ei pane parhaillaankaan tikkua ristiin oman perheensä hyvinvoinnin eteen.

Jani Toivola. Minä ihailen sinua. Minä ihailen sinun aurinkoisuuttasi, avoimuuttasi ja rehellisyyttäsi. Minä ihailen päätöstäsi hankkia lapsi yksin. Ihailen voimaasi olla lapsellesi joka päivä maailman paras isä. Ja minä tiedän, että lapsestasi kasvaa vahva ja onnellinen lapsi juuri siksi, että sinä olet hänet kasvattanut. Jos näet tämän blogitekstini, toivotan sinut tervetulleeksi meille tänne Kempeleen Kokkokankaalle, kun käyt seuraavan kerran pohjoisessa. Voit jättää tyttäresi meille hoitoon tai voidaan mennä vaikka yhdessä puistoon. Minä kokkaan teille makaronilaatikkoa ja leivon pullaa. Kiitos Jani, että jaksat. Pyydän anteeksi, että tämä maa on täynnä heteromielisiä arjalaisidiootteja.

Ja te kaikki muut: voimia syksyynne!

Rakkauttakin toivotan, jos sitä osaksenne siunataan <3!

Olen tullut onnellisuudessani siihen vaiheeseen, että päätin kirjoittaa avoimen kirjeen tulevalle miehelleni. Jos näette häntä, antakaa hänen lukea tämä!

Hei,

En tiedä, tuletko koskaan lukemaan kirjettäni, mutta kirjoitan tämän silti. Osittain itselleni ja osittain sinulle. Jotta tietäisit, kenet saat. Minut. Päästä varpaisiin ja nielusta peräpukamiin.

En ehkä tunne sinua vielä. Emme ehkä ole tavanneet tai sitten olemme. Voi olla, että olemme joskus vaihtaneet sanan tai kaksi, mutta emme muuta. En usko, että olen koskettanut sinua enkä varsinkaan nuuhkaissut sinun miehistä olemustasi. Lähipiirissäni sinä et ole, siitä olen varma. Muita asioita sinusta sen sijaan tiedän. Esimerkiksi sen, että olet  ihan kunnon kuumis. Sellainen hytinä minulla on tässä ollut.

No, arvailut sikseen. Tajusin tänään, että minun on kirjoitettava sinulle, jotta ymmärtäisin sen, mitä minulla on tarjota ja mitä minä odotan sinulta. Ja mitä hyväksyn. Ja mitä edellytän. Ja mitä ehkä saatan oppia ajan kanssa sietämään. Sillä sitähän se todennäköisesti on. Olen jo valmiiksi kyyninen meidän yhteisen elämämme suhteen. Mahtava alku!

Olen odottanut oikeaa miestä koko elämäni. Kaiken maailman kulkijoita onkin kävellyt vastaan lukuisia. En tiedä, kuinka moni on päässyt kanssani suutelukontaktiin. En oikeasti tiedä, koska määrä on valtava. En tiedä myöskään, kuinka moni mies menneisyydestäni stalkkaa minua ja tekemisiäni tälläkin hetkellä. Tiedän, että niitä on. Kaikillahan niitä on. Pidän yllä illuusiota, että olen suosittu, vaikka todisteita ei ole. Suomalainen mies ei nimittäin jonota ovellani. Ei siellä kyllä jonota ulkomaalaisetkaan. Teoriani kuvitteellisista ihailijoistani ontuu.

Mutta niin. Olen odottanut sinua. En tiedä, missä määrin sinä olet olemassa tai tuleeko sinua edes koskaan olemaan. Koska olen toiveikas, vahva veikkaukseni kuitenkin on, että kyllä sinä jossain olet. Ehkä seurustelet vielä jonkun toisen kanssa. Tai olet naimisissa. Siinä tapauksessa nyt alkaisi olla hyvä hetki tehdä muutama olennainen peliliike, sillä en minä sinua ikuisuuksiin odota. Ymmärrät varmaan senkin, että kuka tahansa ei minulle kelpaa, koska olen ranttu ja muutenkin kokenut kovia. Siksi minulla on lista vaatimuksista, jotka minä aion tässä kirjeessäni esittää. Jos luet tätä, voit päättää itse, tuletko missään määrin olemaan kykenevä toteuttamaan unelmaani siitä utopiasta, jota minä olen tulevaisuudeltani odottava. Listani olen kerännyt vuosien saatossa niiden ihmisten vaikutuksesta, joita olen kohdannut. Olen kuitenkin valmis joustamaan vaatimuksissani, koska olen helppo ja ihana nainen.

Seuraavassa esittelen kymmenen kohdan listani, joka liittyy aika pitkälti siihen, millainen sinun olisi oltava. Siitä pitäisi myös selvitä yhtä sun toista olennaista minusta.

1. Sinulla on oltava intohimo. Sinänsä minulle on melko sama mikä sinun intohimosi on, kunhan se ei ole mitään kummallista tai sairasta tai mitään sellaista, mitä minä en arvosta, esim. roolipelit tai tietokonepelit tai pokemonit. Tai metsästys. Penkkiurheilun saattaisin jossain määrin vielä sulattaa. Jos otetaan huomioon, että suurin osa eksistäni on ollut muusikkoja, minua ei haittaa, että musiikki vie sinua. En kuitenkaan edellytä sitä sinulta. Toinen vaihtoehto on, että olet urheilija. Sekään ei kuitenkaan ole ihan pakollista, jos olet jonkin sortin taiteilijaluonne. Et saa kuitenkaan olla mikään taivaanrannanmaalari. Tässä iässä pitäisi saada nimittäin jo jotakin aikaan. Tykkäisin silti, jos voisimme urheilla yhdessä. Edes vähän. Edes jotain. En ole mikään oikea urheilija, mutta kyllä minulla on aika kauniit reisilihakset. Ja voin kertoa, että niitä ei ole kyykätty. Ne on juostu Kempeleen kujilla ja kyläteillä ja poljettu Kaakkurin OzMAXin spinning-salissa. Tule vaikka katsomaan.

2. Olet määrätietoinen ja tehokas. Tätä ei kannata säikähtää. Tällä viittaan lähinnä siihen, että oma elämäni on aika täyttä, ja jos päätän jotain, saavutan sen. Teen paljon ja saan aikaan paljon. Käytän aikani sellaiseen, mikä minua kiinnostaa ja omistaudun sille täysin. Puolitoista vuotta sitten esimerkiksi pudotin 25 kiloa elopainoani pois. Ei sellaista tehdä ilman intohimoa ja määrätietoisuutta. Osaan kuitenkin suojella itseäni liialta kuormittumiselta, enkä usko, että burn out olisi kohdallani mahdollinen. Sinun kohdallasi toivoisin, että olisit määrätietoinen asioissa, joita teet. Tehokkuus liittyy tähän samaan. Sinä saat maata sohvalla, kun laitan pyykkejä. Sinä saat nukkua pitkään vapaapäivinäsi, ja minä laitan sinulle aamiaisen, koska herään huvikseni vapaapäivinäkin viimeistään seitsemältä. Mutta silloin kun teet jotain tärkeää, ole tehokas. Silloin sallin sinulle löysäilyn. Sinun täytyy sen sijaan pakottaa minut välillä rentoutumaan, koska liika touhuilu on joskus ongelmakohtani. Ps. Rakastan jalkahierontaa.

3. Olet itsevarma ja itsenäinen. Tämä liittyy omaan itsetuntemukseeni ja siihen, kuinka pitkällä olen oman itseni kanssa. Siksi en hyväksy sinulta mitään teinin tunnepuolta. Arvostan myös sitä, että mielenterveytesi olisi kunnossa. Haluan, että tiedät kuka olet ja olet ylpeästi sitä, mitä olet. Saat jopa olla vähän röyhkeäkin mutta et kuitenkaan ilkeä. Ne ovat eri asioita. Haluan peilikuvani vastakappaleen. Se on paljon vaadittu, mutta miksi tyytyisin vähempään? Itsenäisyys tarkoittaa, että pärjäät itsesi kanssa, mutta et halua pärjätä ilman minua. Huomaat myöhemmin, mitä tarkoitan tällä.

4. Lähdet kanssani paikkoihin. Haluan nimittäin tehdä asioita kanssasi. Mielestäni parisuhteen yksi keskeisin pointti on se, että ollaan kiinnostuneita olemaan yhdessä ja tekemään asioita yhdessä. Tärkeintä ei ole se, että mennään leffaan, vaan se, että mennään leffaan yhdessä. On plussaa, jos musiikkimakumme kohtaavat. Heviä en muuten kuuntele kuin pakotettuna. Jazzistakin olen saanut yliannostuksen, mutta jos se on sinulle tärkeää, voin esittää, että pidän siitä. Tiedän, että Jazz-diggailijat ovat cooleja. Sama se jazzille, halua, että olemme kuitenkin aktiivisia. Tullaan onnellisiksi. Tehdään asioita. Marjoja sinun ei ole pakko poimia, mutta saat lisäpisteitä, jos lähdet kanssani metsään. Tulet tarvitsemaan niitä mahdollisesti seuraavissa kohdissa.

5. Osaat leikkiä lasten kanssa. Pidät lapsista. Eniten arvostaisin, jos olisit kasvatusalalla ja työskentelisit keskenkasvuisten kanssa päivittäin, mutta koska tämä ei todennäköisesti ole mahdollista (koska kaikki miesopettajat ovat varattuja tai muuten idiootteja), minua ei haittaa, vaikka satutkin olemaan palomies tai hoitoalalla. Tärkeintä on, että pidät lapsista. Lapset eivät ole helppoja, mutta ne ovat elämän suola. Siitäkin huolimatta, että pääni räjähtelee päivittäin sekä koulussa että kotona. Kirjoitin eilen yhdellä oppitunnilla taululle, että ”I love my job”. Yksi oppilas tajusi sen olevan sarkasmia. Siitäkin huolimatta elämäni kotona ja koulussa on maailman parasta. Koska rakastan täydestä sydämestäni niitä siellä ja näitä täällä.

6. Olet helvetin komea ja sinulla on kympin perse. Tämä kohta ei tarvitse lisävalotusta. Paitsi jos et osaa lukea.

7. Osaat keskustella ja koskettaa. Tämä on varmaan iäti kohdista tärkein. Jos et jaksa puhua kanssani loputtomasti, olet väärä ihminen minulle. Taakkaasi helpottaa vähän se, että paras työtoverini jakaa kanssani päivittäin tärkeimmät henkilökohtaiset asiani. Toisaalta et kyllä saa olla hänelle mustasukkainen. Hänen olemassaolonsa ei ole sinulta pois. Jokainen tarvitsee hyviä ystäviä.

Minulle on myös tärkeää, että osaat ajatella ja havainnoida ympärilläsi tapahtuvia asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. Haluat jakaa havaintojasi kanssani ja jaksat kuunnella loputonta puhetulvaani. Lupaan olla joskus myös hiljaa. Silloin kirjoitan. Lupaan kirjoittaa paljon, koska suurin unelmani on tulla kirjailijaksi ja älykkääksi ajattelijaksi. Koskettamista en jaksa avata tämän enempää. Joka tapauksessa olen tuntenut hyviä ja huonoja koskettajia, eikä minulle tällä hetkellä kelpaa kuin paras.

8. Haluat kestävän parisuhteen. Sitä minä nimittäin arvostan. Että ei luovuteta heti ensimmäisessä mutkassa eikä oikeastaan vielä viimeisessäkään. En ole tyypiltäni luovuttaja, ja näen kaikessa paljon hyvää. Ennen kuin kuitenkaan pystyt saavuttamaan kanssani edes minkäännäköisen parisuhteen, minun on varmistuttava siitä, että sovit minulle. Tsemppiä sinulle siihen.

9. Arvostat ja kunnioitat minua. Tämä liittyy aikuisuuteen ja naiseuteen, eikä missään määrin ole vähäpätöinen vaatimus. Käytännössä sinun on jumaloitava minua. Kaikkia näkemyksiäni sinun ei tarvitse allekirjoittaa, ja itse asiassa olisi ihanaa, jos saisimme käydä ajoittain pieniä matseja, koska vääntämisestä minä niin pidän. En riitelystä enkä mistään sen sellaisesta, vaikka toisaalta jos on liian pitkään tasaista, sukupuoleni saattaa velvoittaa minut haastamaan pienimuotoisesti ja lempeästi vähän riitaa. Se ei ole kuitenkaan vaarallista; se saattaa olla jopa ihan hauskaa. Ainakin minusta. Ainakin jos voitan. Anteeksi: kun voitan.

10. Teet kanssani jälkeläisiä. Minun on painotettava, että minä en tarvitse enää lisää jälkeläisiä. Tämä ekosysteemi ei tarvitse lisää jälkeläisiäni. Koska kuitenkin rakastan lapsia ja sairastan ikuista vauvakuumetta, olisi hienoa, jos jakaisit minulle hieman laadukasta siemennestettäsi ja ryhtyisit tulevien lasteni siittäjäksi. Lisätietona on mainittava, että jos et läpäise seulaani, et myöskään pääse lisääntymään kanssani. (Ks. kohta 6.)

Ai niin. Et saa kahlita minua. Jos rakastun sinuun, sinusta tulee maailman onnellisin mies.

Sen jälkeen sinulla ei ole hätää. Mutta jotta päästään sellaiseen tilanteeseen, on tehtävä oikeita siirtoja. Minä en nimittäin ole mikään helppo pyydys.

Toivotan sinulle hyviä saalistuspäiviä!

Lämpimin terveisin,

tuleva vaimosi