Tiedän, ettei minusta ole kuulunut. On ollut matalapainetta, alakuloa ilmassa. Minulle diagnosoitiin tällä viikolla masennus. Viimeisten puolentoista vuoden aikana minulle on diagnosoitu myös anoreksia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei kukaan näiden diagnoosien antajista ole lääketieteen ammattilainen. Tämän vuoksi en syö mihinkään sairauteeni lääkkeitä. Periaatteessa kaikki sairaudet olisivat varmasti mahdollisia. Olen itsekin miettinyt, että voihan se olla, että kärsin maanis-depressiivisyydestä, mutta oireet eivät tunnu niin voimakkailta, että minun pitäisi hankkiutua lääkärin puheille. Ennemminkin koen sairastavani ihan perinteistä taiteilijaluonnetta. Jos et ole kohdannut koskaan todellista taiteilijaa, minäpä kerron sinulle vähän hänestä. Ensinnäkin hän on hyvin täynnä itseään paljolti ilman syytä. Ehkä häntä ei ole kehuttu elämässään riittävästi, minkä vuoksi hänen täytyy tehdä se itse. Se on melko surullista. Toisekseen hänen mielialansa räiskyy, ja hän antaa sen näkyä. Kenenkään muun mielipiteet eivät ole yhtä merkittäviä kuin hänen. Hänen persoonansa on rasittava, minne hän meneekään. Kaikki, mitä hän päänsä sisällä kokee, näkyy kolmen kilometrin päähän. Mutta ei hän ole tällainen tahallaan. Tällaiseksi Jumala hänet loi, ja tällainen hänen on oltava. Koska hän on taiteilija. Se on tosin tässä tapauksessa vaihtoehtoinen nimitys ihan tavalliselle kusipäälle.

Olen tällä viikolla miettinyt paljon ihmiselämän eri tunteita ja tullut siihen tulokseen, että suurimmat niistä ovat rakkaus, suru ja pelko. Kipu pääsi myös ranking-listallani melko ylös, mutta koska se ei ole niin pysyvää kuin nuo ensimmäiset kolme, en päästänyt sitä top kolmoseen. Rakkaus on iäti tunteista suurin ja voimakkain, ja oikeastaan syy sille, miksi kannattaa jaksaa elää. Rakkaus sai tunteena vielä uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun sain oman ensimmäisen lapseni, eikä sen merkitys vähentynyt toisenkaan lapsen syntyessä. Eräs terapeuttini väitti kerran minulle päin naamaa, etten tiedä, mitä oikea rakkaus on. Tämä hullu väite jätti minuun, 2010-luvun rakkausprofessoriin, pysyvän jäljen. Monta vuotta myöhemmin tajusin terapeutin vain provosoineen minua; hän halusi haastaa minut rakkauden äärelle! Mitä jos se olinkin meistä minä, joka siitä rakkaudesta lopulta jotain tajusi? Joka tapauksessa voisin kirjoittaa rakkaudesta, sen olemassaolosta, vaiheista ja moninaisuudesta vaikka väitöskirjan. Niin suuri on kiinnostukseni sen salaisuudesta.

Rakkauteen liittyy tämänhetkisessä elämässäni edelleen sen voimakas puute. Toisaalta viime kesän kummallisuudessa olen tullut pohtineeksi, tunnistinko rakkautta ollenkaan, kun kaikki meni niin pieleen kuin vain pystyi menemään. Minua on lohdutettu kovasti, että älä ole suruissasi; sinä sentään uskalsit rakastaa. Ei sellaisesta voi syyttää. Menneen kesäni rakkauteni kohde kävi meillä viimeistä kertaa kaksi viikkoa sitten. Lauantai-illan pimeydessä minä keitin hänelle kahvit ja yritin puoli tuntia keksiä puhuttavaa. Pelkäsin katsoa silmiin. Ne olisivat olleet kuitenkin liian tutut. Luulen, että suhteemme päättyi lopulta siihen, että hän ei arvostanut minua eikä halunnut rakastaa. Ei ehkä vain osannut. Tiedän, että kiltti hän oli ja kultainen. Mutta me olimme liian erilaisia. En halunnut, että se olisi erottanut meitä. Halusin uskoa hyvään ja yrittää. Ihan kamalasti halusin. Mutta se ei riittänyt. En silti ole pahoillani kesästä. Nyt kun liika viha on lähtenyt sydämestäni, olen vain kiitollinen. Hän sen sijaan halusi polttaa sillat. Hän on poistanut minut Instastaan ja Fb-kavereistaan. En varsinaisesti tiedä miksi. Todennäköisesti aiheutin kuitenkin kipua, josta minulle ei kerrota. Ehkä puhuminen olisi auttanut? Tai sitten ei. Ehkä kaikki rakkaudet eivät sittenkään pääty ystävyyteen.

Olen ehkä kertonutkin teille, että läheisin työkaverini on mies. Pidän hänestä kovasti, mutta koska olemme luonteiltamme hyvin erilaisia, haluan ajoittain antaa hänelle tilaa ja rauhaa, ja monesti ehkä vähän vapaata minusta. Elän sellaisessa ajatuksessa, että olen luultavasti hänen mielestään vähän rasittava. Kuljemme työmatkoja yhdessä, avaudumme oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Koska luokkamme ovat vieretysten ja päivisin vietämme suuren osan työajasta vain muutaman metrin päässä toisistamme (opettajanpöytiemme välissä on todellakin vain selän takana oleva ovi, joka ei edes ole lukossa), me olemme toisiamme lähellä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun minä huudan oppilailleni, hän kuulee sen. Kun hän pitää tuntiaan omilleen, minä kuulen kaiken, jos itselläni on vapaatunti. Kuulemme toisemme, jos itse olemme hiljaa. Se on ehkä vähän jopa pelottavaa.

Toissa viikolla se sitten tuli. Yhteinen työtoverimme päätyi ihmettelemään julkisesti henkilökuntamme kahviossa (ent. opettajainhuone), miksi emme ole yhdessä. Että oikeastaan meidän pitäisi. Että oikeastaan, jos miettisi, minkälainen mies minulle pitäisi olla, niin miksi en tajua, että sellainen on lähempänä kuin tiedänkään. Loukkaannuin. Melkein suutuin. Toiset työkaverit komppasivat vieressä, että ratkaisu olisi käytännöllinen; voisimme kulkea jatkossakin työmatkat yhdessä. Itse uskalsin sanoa välikohtauksesta toiselle asianosaiselle vasta muutamia päiviä tapahtuman jälkeen. Koska puhumme kaikesta, pystymme puhumaan myös keskinäisestä suhteestamme, sen vahvuuksista, heikkouksista ja riidoistakin. Hän sanoi, että oli itse asiassa jo vähän odotellutkin jotain tuon suuntaista. Kohtaus ei sinänsä siis yllättänyt häntä.

Luulen, että rakastan häntä liikaa ryhtyäkseni mihinkään muuhun, mitä meillä ei jo ole. Tämä on vain osasyy. Toinen yhtä painava syy on, että olen ihan satavarma, että hän ei ikimaailmassa alkaisi minun kanssani millekään. Jotenkin minä vain tiedän sen. Tarvitseeko sitä eritellä? Ehkä hän tuntee minut liian hyvin. Rakastaa, ihan varmasti rakastaa, muttei sillä tavalla niin kuin romanttisessa suhteessa kuuluisi rakastaa. Hänen kanssaan on ihanaa matkustaa. Voimme olla koko 55 kilometriä hiljaa ja kuunnella musiikkia. Joskus pidimme matkalevyraatia. Tai sitten toinen voi nukkua. Tai sitten minä avaudun. Tai sitten hän. Meillä on aika selkeä kaavakin siihen avautumiseen. Minun aikaani on menomatka, hän saa rauhallisempana tyyppinä paluumatkan, jolloin minä haluan olla hiljaa (olen väsynyt puhuttuani koko päivän oppilailleni). Minun raivoni sen sijaan alkaa heti aamusta! Viime keväänä pohdimme sitä, mitä olisimme, jos olisimme vuodenaikoja. Julistin itseni aurinkoiseksi kesäpäiväksi. ”Kesämyrsky sinä olet”, hän totesi, tiesi sen ehkä paremmin. Ymmärrätkö jo, miksi en halua rikkoa tätä ikinä?

Raivosta kolmanteen: olen tässä lueskellut taas Me Naisia. Tällä viikolla lehdessä oli iso juttu Jani Toivolasta, joka halusi yksin lapsen. Toivolasta kertova juttu oli ihana, avoin tilitys siitä, miten 38-vuotias, kansanedustajana nykyisin työskentelevä näyttelijä väsyi raskaan työn ja yksinhuoltajuuden puristuksissa. Mikäli tilittäjä olisi ollut valkoinen heteronainen, hän olisi mahdollisesti kerännyt sympatiapisteet yhteiskuntamme dannyiltä ja dooriksilta. Koska tilittäjä oli kuitenkin musta homo, vieläpä kansanedustaja (monien mielestä siis rikas paska), torstai-iltapäivänä kotiin saapuessani ja avatessani somen salatut kanavat silmilleni räiskähti teinisperman tavoin suomalaisen miehen viha: Ensinnäkään Toivola ei voi väsyä. Hänellä on vuodessa viisi kuukautta lomaa. Toisekseen hän on halunnut lapsen yksin. Silloin ei ole sopivaa väsyä; mitäs olet halunnut lapsen. Kantele sitä nyt siinä sitten yksin yöt, perkele! Kolmanneksi hän on musta ja homo. Molemmat täysin kurantteja syitä aiheuttaa vihaa suomalaisessa miehessä, joka ei pane parhaillaankaan tikkua ristiin oman perheensä hyvinvoinnin eteen.

Jani Toivola. Minä ihailen sinua. Minä ihailen sinun aurinkoisuuttasi, avoimuuttasi ja rehellisyyttäsi. Minä ihailen päätöstäsi hankkia lapsi yksin. Ihailen voimaasi olla lapsellesi joka päivä maailman paras isä. Ja minä tiedän, että lapsestasi kasvaa vahva ja onnellinen lapsi juuri siksi, että sinä olet hänet kasvattanut. Jos näet tämän blogitekstini, toivotan sinut tervetulleeksi meille tänne Kempeleen Kokkokankaalle, kun käyt seuraavan kerran pohjoisessa. Voit jättää tyttäresi meille hoitoon tai voidaan mennä vaikka yhdessä puistoon. Minä kokkaan teille makaronilaatikkoa ja leivon pullaa. Kiitos Jani, että jaksat. Pyydän anteeksi, että tämä maa on täynnä heteromielisiä arjalaisidiootteja.

Ja te kaikki muut: voimia syksyynne!

Rakkauttakin toivotan, jos sitä osaksenne siunataan <3!