Jossakin vaiheessa minä lakkasin pelkäämästä. En pelännyt enää olla yksin tai kohdata yksinäisyyttäni. Jossakin vaiheessa suru ei enää polttanut sydänalaa. Jossakin vaiheessa minä tiesin, että olen kokonainen myös ilman miestä ja ilman sitä tietoa, että joku rakastaa minua valtavasti ja niin paljon, että antaisi kaikkensa ja kuolisi puolestani. En ole varma, oliko se onnellinen hetki vai pelkkää realismia vai jopa sitä, että elämän katkeruus löi vasten kasvojani ja muutti minut tunteettomaksi. En edelleenkään osaa sanoa, tuleeko kukaan ihana, komea, älykäs, hyväkroppainen ja hyväsydäminen mieshenkilö koskaan rakastumaan minun säntäilevään ja sätkyilevään holtittomuuteeni. En tiedä. Enkä halua surra sitä. Luotan elämään ja sen hyvyyteen. Niin kuin viime tiistaina, jolloin olimme menossa hyvän ystäväni kanssa laulamaan joululauluja lasten syöpäosastolle Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Ystäväni totesi, että aina välillä hän lähettää pyyntöjä yläkertaan, että nyt tarvitsisi apua. Seuraavassa hetkessä seisoimme ilman kolikoita parkkimittarin kyljessä. Sen luukusta, siinä silmiemme alla, sojotti juuri maksettu parkkilipuke. Meille. Kiitimme nöyrästi. Elämä järjestää yleensä kaiken, jos luottaa hyvyyteen. Siihen kannattaa luottaa.

Kaikki on kamalan hyvin. Minulla on lapset, perhe, vanhemmat, lapsillani ihana isä, ihanat työtoverit, hyvä esimies, muutama läheinen ystävä, teatterin tyypit, ihanat entiset poikaystävät ja rakastetut. Miksi minä olisin surullinen? Minulla on terveyttä ja nuoruutta vielä hieman jäljellä ja sen jälkeen jotakin muuta. Minulla on unelmia. Minulla on työ, jota rakastan valtavasti. Se on työ, jota tekisin todennäköisesti siitäkin huolimatta, että palkkani puolitettaisiin tai otettaisiin pois kokonaan. Viikko sitten lauantai-iltana pistäydyin lähi-Siwassamme. Kassajonossa edelläni seisoi mies, joka osti muutaman rivin lottoa. Hän totesi myyjälle, että jos voittaa, ei aio mennä maanantaina töihin. Myyjä komppasi, ettei hänkään menisi, jos voittaisi. Minun oli pakko avata suuni. Melkein riemastuin, kun sain sanoa, että minä menisin, vaikka voittaisin. Tai itse asiassa en edes lottaisi, koska en halua voittaa. Koska raha on kyllä kiva asia, mutta minä en haluaisi pilata elämääni liialla rahalla. Kuulijani eivät ymmärtäneet minua, mutta ei sen niin väliä. Tärkeintä, että itse ymmärsin. Että taidan rakastaa työtäni aika valtavasti. Niitä keskenkasvuisia räkänokkia, jotka aukovat päätään sen minkä jaksavat. Että minä olisin mieluummin heidän kanssaan kuin voittaisin lotossa. Mitäs siihen sanot?

Jos olisi saanut valita, mille vuosisadalle olisi syntynyt, olisin valinnut romantiikan aikakauden 1800-luvun alkupuolella. Olisin syntynyt sellaisena aikana, jolloin olisin saanut pukeutua massiivisiin mekkoihin, toimia kotiopettajattarena ja velloa rakkaushaaveissani. Olisin rakastunut komeisiin linnanherroihin tai kulkureihin. Odottanut sitä oikeaa. Odottanut että joku joskus tulisi ja veisi jalat alta. Siinä sivussa olisin kirjoittanut bestsellereitä. Sinänsä ajatus ei varsinaisesti eroa siitä, mitä teen nykyisin, paitsi että nykyaikana nainenkin saa tehdä aloitteita. Ja olen minä niitä joskus saattanut muutaman tehdä...

Viikon päästä on jouluaatto, eikä se varsinaisesti tunnu minusta pahalta. Olen yksin ja olen oleva yksin. En ole hirveästi edes jouluihminen, mutta kyllä minä sijoituspaikan itselleni olen keksinyt. Tärkeintä, että lapsilleni joulu tuntuu joululta.

Olen tiennyt jo useamman kuukauden, että Sinkkukinkun tarina on päättymässä. Ei siksi, että hän olisi löytänyt nyt jonkun elämää suuremman rakkauden, vaan siksi että hän on ehkä saavuttanut nyt sellaisen nirvanan, josta ei enää ole paljoa kerrottavaa. Tietysti tunteiden vatkaaminen on ihanaa. Miehen etsiminen on ihanaa. On niin valtavasti mahdollisuuksia ja paikkoja, mistä niitä miehiä voisi etsiä. Vuosia sitten sanoin, että ihmisen pitäisi etsiä puoliso vasta kolmikymppisenä. Olen edelleen samaa mieltä, mutta reilun vuoden sinkkuilun jälkeen on todettava, että ei se sopivan miehen etsiminen ole välttämättä niin helppoa puuhaa. Toisaalta miksi pitäisikään? On ihanaa, että on aikaa katsella ympärilleen ja pohtia, minkälainen tyyppi minulle lopulta olisi paras vaihtoehto. Muutan jatkuuvasti mieltäni tämänkin suhteen, vaikka tiedän, minkälaiset ominaisuudet miehessä saavat minut ihastumaan.

Olen luonteeltani kusipää. En ehkä sellainen peräreikä, jollaisia mahtuu kymmenen tusinaan, mutta sellainen vähän diivahtava, nykyaikainen kolkytplus sinkkunainen, joka luulee vähän liikaa itsestään, kunnes tulee joku rypytön ja synnyttämätön kaksvitonen ja ottaa luulot pois. Olen sinkkuvuoteni mittaan toivonut itselleni nöyryyttä ja viisautta, ja ehkä koen saaneeni hieman molempia. Viisaus kasvaa elämänkokemuksesta, jota on ladottu kauhakuormaajalla. Nöyryys tulee siitä, kun huomaa, ettei pysty saamaan välittömästi kaikkea, mitä haluaa. Silloin täytyy tehdä töitä. Jos sekään ei riitä, on osattava päästää irti. Nöyrtyä suuremman edessä. Viisastuttava.

Olen pelannut Tinderin monta kertaa läpi. Loppuvastuksia ei ole näkynyt; peli loppuu aina kesken. Olen kamalan vihainen tämän seudun muille pelaajille. Ei luulisi olevan vaikea homma laittaa itsestään muutama hyvä kuva ja kunnon esittelyteksti, johon sisältyisi tieto siitä, kuka on ja missä mielessä liikenteessä. Toisekseen mätsejä kyllä satelee sitä mukaa, kun uusia surkeita sinkkuja päättää ladata sovelluksen puhelimeensa. Sekään ei kyllä takaa mitään. Moni ei jaksa jutella. Jos joku jaksaa, juttelua on monenlaista. Haluan kertoa esimerkin, joka on huvittanut ihan jonkin verran.

Olen jutellut reilun viikon verran erään skeittarin kanssa. En kauheasti tiedä, mitä hän tekee työkseen, koska hän ei kerro. Välihuomautuksena muuten tähän väliin pakko kertoa, että Tinder on täynnä a) rekkamiehiä, b) elämän kovan koulun käyneitä, jotka luulevat että vitsi on paitsi hauska, myös heidän omansa, sekä c) luusereita, jotka elävät yhteiskunnan tuilla. Mitäpä lottoat, vetoavatko tällaiset vaihtoehdot akateemisesti koulutettuun, täystyöllistettyyn Sinkkukinkkuun, jolla on kaikki elämänalueet kunnossa? Että ihan rehellisesti sanottuna, jos saan valita, otanko itselleni kolmannen huollettavan näihin nurkkiini pyörimään vai otanko omillaan toimeen tulevan, komean ja hyvätapaisen aikuisen miehen, jolla on varaa elättää myös minut? Hmmm, paha valinta. Täytyy pohtia tätä hetki.

Mutta siihen skeittariin. Ilmeisesti hän kokee suurta tarvetta keskustella minulle, vaikkei olekaan siinä kovin taitava. Tietysti vastailen kohteliaasti. Tietysti. Olen välillä kysynytkin jotain. Kysyin, mitä hän tekee elämässään. Hän skeittaa ja kokkaa. Ilmeisesti hän skeittaa kokatessaan ja kokkaa skeitatessaan, koska hän on muistanut mainita sen monessa välissä. Jossain myöhemmässä vaiheessa selvisi, että hän myös soittaa jossain skeittibändissä. Kysyin, skeittaavatko he samalla kun soittavat. Kuulemma eivät. Emme ole päässeet syvällisyyksiin skeittikokin kanssa. En usko, että tulemme tapaamaan. Sellainen kutina on ollut. Painoin hänelle alun perin sydäntä, koska hän muistutti siskoni poikaystävää. Turvallisuutta voi yrittää hakea niin kovin monin tavoin.

Oma miesmakuni on laaja. Eniten pidän partasuista, joilla on tukka vielä päässä. Kaljuuskin on ihan ookoo; olen minä niitäkin elämässäni painellut. Pulleroita en systemaattisesti painele, vaikkakaan miehen koko ei ole tärkein asia. Tosin pituus on tärkeää. Täytyy olla minua (olen 169 cm) pidempi. Optimaalisin pituusero olisi 15 senttiä, tosin kymmenenkin saattaisi riittää, jos miehen ryhti on hyvä. Lihaskimppu ei tarvitse olla, vaikka kauniita käsivarsia saatan salaa kuolata. Itsestään ja kunnostaan huolehtiminen on tietysti tärkeää, mutta urheiluhulluus on minulta pois, vaikka olisinkin illat teatterihommissa. Tatuointeja mieluummin ei. Eläimiä ei. Tupakointia ei. Lapsia ei. Välimatka siedettävä. Hyvä palkka. Hyvä auto, ei kuitenkaan Audia. Tiedätte-kyllä-miksi.

Mutta jos rakastun, millään edellä mainitulla ei ole mitään väliä. Ei millään. Sen vuoksi typerät kriteerini kokkaavasta ja remontoivasta palomiehestä ovat ihan utopiaa. Ei sellaista olekaan. Jos on, tervetuloa Kokkokankaalle! Odottelen täällä ja hinkkaan pikkuhousujani.

Muistot ovat tärkeitä. Niiden varaan me rakennumme. Pitäisi oppia, ettei ole olemassa yhtä pysyvää hetkeä, koska aika on alati kulkeva käsite. Tänään on tänään vain tänään, ja ihmiset ovat tuntevia ja henkisyydessään kasvavia olentoja joka päivä. Eräänä päivänä kohtaat jonkun, josta tulee tärkeä hahmo elämänpolullasi. Hän säilyy tai hän lähtee. Muiston hän kuitenkin jättää, tunnejäljen, joka on totta vain sinulle ja vain siinä hetkessä. Aika muuttaa tunnejälkeä, eikä kukaan toinen pysty tuntemaan samalla tavalla kuin sinä. Ihmiset ymmärtävät ja kokevat tilanteita eri tavoin. Tärkeintä olisi pystyä jakamaan tunteensa. Niin olisi parasta ja onnellisinta. Mielestäni sodattoman ja hyvinvoivan yhteiskunnan vahvin tilanne olisi sellainen, jossa jokainen yksilö tuntisi itsensä niin hyvin, että pystyisi antamaan itselleen niin onnellisen elämän kuin mahdollista. Tällä viittaan siihen, mikä kullekin on parasta ja mistä kukakin tulee onnelliseksi. Kysymällä itseltään muutamia olennaisuuksia jokainen pystyisi suhteellisen vaivattomasti maksimoimaan onnellisuutensa. Kas näin olen ratkaissut suomalaisen sielun perusongelman. Ei tarvitse syyttää muita, jos elämänkortit pelattiin ensimmäisellä kierroksella väärin. Joka päivä on uusi mahdollisuus kääntää kelkkaa. Mutta ongelma täytyy ensin tiedostaa ja kohdata. Sen jälkeen elämä on vapaampaa. Jos ratkaisin juuri elämäsi ongelmat, voit maksaa minulle suoraan tililleni. Tilinumeron saat kustantajaltani.

Vuosi sitten, uudenvuoden aikaan, järjestin sosiaalisessa mediassa kilpailun, jossa tiedustelin yleisöltä omalle vuodelleni 2016 kantavaa teemaa. Olin mieheni kanssa teemoittanut jo useita aikaisempiakin vuosia, mutta koska kolme edellisintä vuotta olivat kulkeneet nimillä Tie vie 1, Tie vie 2 ja Tie vie 3, tarvitsin apua vuositeemani kanssa. Kilpailun voitti nimi ”Kasetin toisella puolella”. Sillä tarkoitettiin uutta elämänvaihetta, joka olisi yllätyksellinen ja jännittävä. Kasetin toinen puoli on tarjoillut kipua ja kolhuja, mutta myös onnea. En harmittele mitään, ennemminkin kiitän itseäni voimasta, vahvuudesta ja viisaudesta, jotka ovat valintojani kannatelleet. Mitään ei jäänyt tekemättä tai sanomatta. Tällaisessa hetkessä voisi kuolla. Tyytyväisyyden ja onnen hetkessä.

Rokkikukkoa kaipaan yhä. Hän ei tee luopumistani yhtään helpoksi, enkä kyllä edes systemaattisesti suorita mitään luopumista, tosin välillä huomaan kuuntelevani Lauri Tähkää täysillä autoradiosta ja itkeväni (ulvovani) sydämeni pohjasta. Erityisen taitavasti Lauri on sanoittanut tunteeni kappaleessaan Minä olen sinun: ”Alussa jo tän lopun mä tiesin/ mut suruista viis, sut omaksi vaadin./ Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä/ käymässä vain on tuollaiset täällä.” Niin kauan kuin minulla on hänet tai muisto hänestä, muita ei voi tullakaan. Välillä me aina laitamme viestejä toisillemme. Emme joka päivä, mutta aina välillä. Tunnistan puhelimen kilahduksesta, milloin viesti on häneltä, vaikka merkkiääni on ihan samanlainen kuin keneltä tahansa tulevan viestin kohdalla. Minä vain tunnistan sen. Ehkä siinä on erilainen kaiku. Ehkä puhelimen merkkiäänikin tunnistaa välillämme aaltoilevan kaipauksen ja kilahtaa jotenkin eri tavalla. Viesteissämme käsittelemme meille tuttuja teemoja, kuten rakkautta, vihaa, surua ja kaipausta. Hölmöä selittämättömyyttä. Tänä jouluna se riittää minulle.

Että minulla kerran oli hänet.

Olen tullut siihen tulokseen, että elämä rakentuu kaipauksen ja kohtaamisten ristiaallokossa.

Koskaan ei ole hyvä, ja silti välillä kuitenkin on.

Se tapahtuu silloin kun pääsee syliin.

Parasta on olla yhä elossa.