Eräänä päivänä he sitten kuitenkin päättävät niin.

Ettei mitään yhteistä tulevaisuutta tulekaan.

Että aika ei ole nyt heidän puolellaan.

Kumpikaan heistä ei ole vahvasti sitä mieltä. Että pitäisi lakata pitämästä kiinni. Lakata olemasta. Ottaa pause pois päältä ja muuttaa se stopiksi. Mutta ilman sanoja sen tietää. Kun sydän ymmärtää toista.

Viimeisen kerran tyttö lähtee matkaan eräänä tavallisena marraskuun tiistaina. Ajaa autollaan kauan, meinaa nukahtaa rattiin, vaikka on vielä valoisaa. Laulaa autoradiosta Kaija Koota. Ihan täysillä. Koska eläminen on ihanaa.

Silti tyttö tietää, että matka jää viimeiseksi. Tämän tarinan matkana. Ehkä hän tiesi sen jo alussa. Silloin hän vuorasi sydämensä huolella ja heittäytyi. Tiesi mahdolliset mustelmat ja halusi silti elää, ottaa vastaan kaiken mitä tuli. Hän, joka aina uskoi rakkauteen, sanoi silloin pojalle, että ennemmin mitään ei tule kuin että jotain tulee. Että ennemmin tulee aina kipua ja pettymyksiä kuin rakkautta ja onnea. Mutta jos ei uskalla elää, on kuollut, eikä kukaan sellainen halua olla kuollut, joka etsii herkeämättä onneaan.

Silti vahvimpana tytön mielessä on nyt kiitollisuus.

Onnea on jaettu kauhalla.

Rakkaus vain pistäytyi kylässä.

Ei siitä kannata suuttua.

Hän hakee heille vietnamilaista ruokaa ja menee viimeistä kertaa sinne, minne jo osaa. Kaupunki on hänelle vieras, keli huono. Taivas itkee, vaikka maa on valkea. Auto juuttuu kiinni, mutta nytkähtää liikkeelle, kun tarpeeksi hyrisyttää moottoria. Enkelit pukkaavat ranskalaisen liikkeelle. Ei tällaisena päivänä kannata jäädä hankeen makaamaan.

Ei hän haluaisi itkeä.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Ei hän tullut tänne itkemään.

Hän tuli silittämään poikaa poskesta vielä viimeisen kerran.

Nuuhkimaan vielä vähän.

Tunnustelemaan sen minkä jo tiesi.

Kaiken tutun ja rakkaan.

Tapaamisen tunnelma ei ole maailmanloppu eikä kuolema. Siinä on naurua ja onnea ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Tyttö itkee ihan vähäsen ja poika pitää sylissä, pyyhkii kyyneleitä ja suukottaa.

Tyttö tietää, että on olemassa alkuja, loppuja ja kaikkea siinä välissä. Että loput ovat aina jonkin uuden alkuja ja että alussakin saattaa jo nähdä loppuun, jos oikein silmiään siristelee.

Rakkaudet, jotka alkavat suudelmalla ja päättyvät suudelmaan, eivät koskaan voi olla pahoja rakkauksia.

Ne ovat herkkiä ja hauraita.

Ne määrittävät elämän ääripäät.

Niistä kirjoitetaan vanhana muistelmissa.

Kukaan ei tiedä, mitä maailma tuo. Että tapaavatko he vielä, myöhemmin. Sitten kun aika on valmiimpi, eikä vapaus enää polta sydänalaa.

Voiko sellainen loppua, mikä ei edes ehtinyt alkaa?

Silti

sydäntäni

hiljaa

siveli

ja antoi maistiaisen mahdollisuudesta

olla

eräänä päivänä

rokkitähden vaimo.

Lastenkin nimet ehdittiin sopia.

Kaksi vähän hölmöä,

väärään aikaan

väärässä paikassa

hetken toisilleen oikeat olivat.