Toissapäivänä oli varmasti yksi onnellisimmista illoistani aikoihin! Työporukalla vietettiin virkistysiltaa saunoen, paljuillen ja syöden. Nauroin paljussa vatsalihakset kipeiksi. Erityisen onnellinen olin kohtaamisesta siksi, että tänä syksynä työpaikkamme henkilöstö tuplaantui, kun kaksi koulua yhdistettiin. Sen seurauksena meitä on kohdannut maltillinen yhdentyminen, vaikka ala- ja yläkoulun välitunnit pidetään edelleen eri aikoina, koska oppitunnit ovat eri mittaisia. Jollain tavalla saimme siis pitää omat porukkamme, mutta toisaalta taas: ihanaa, että uusista työtovereista on tullut uusia ystäviä! Suurilta osin ajattelen kuitenkin niin, että työyhteisön henki puhalletaan johtoportaasta käsin, eikä sitä voi meilläpäin kuin ylistää. Pienet fanfaarit sille!

Iltaa ei kuitenkaan taputeltu pakettiin pelkästään paljun viimassa, sillä jatkoille lähdimme koko sakki Rokkikukon keikalle. Ja voi taivas sitä menoa! Minä, joka en tiettävästi ole eläissäni juuri baareissa aikaani viettänyt, vietin sitä nyt sitten aivan kelpo syystä; keikan jälkeen olimme sopineet tuntemisemme kolmannet deitit. Oikeastaan, jos järjellä miettii, treffejä pitäisi aina sopia alussa heti useammat. Eka kerta jännittää kuitenkin liikaa, toisilla deiteillä uskaltaa ehkä jo hengittää. Kolmansilla treffeillä toinen on jo jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Toisen tuoksu on tuttu, halaus tuntuu paremmalta kuin kenenkään koskaan ennen, eikä muutenkaan pelota enää niin paljon. Sen syliin voi mennä piiloon. Paitsi jos se sattuu olemaan stagella, niin kuin tässä tapauksessa oli.

Keikan aikana tapahtui asia, jota jäin pohtimaan. Minä, joka kerään katseita jo muutenkin kaikkialla muualla, paitsi Kempeleen Prismassa, tunsin miesten katseet myös baarissa. Tosin kyllä luulen, että katseiden keräilyyn riittää jo pelkästään se, että on nainen, mutta koska konteksti oli minulle uusi, saatoin vähän fiilistellä katsemagneettina. Sitten se tapahtui: tunsin puristuksen berberissäni! Olin nojallaan kohti baaritiskiä, jolloin takalistoni luultavasti pyöristyi keimaillen ja ulkonevasti ohikulkijoiden verkkokalvoille. Sitten tiukka, ahnas puristus! Hyvin määrätietoinen, ei millään tavalla kokeileva! Hetken mietin, mitäköhän mieltä tästäkin pitäisi olla. Että onhan se tietysti aika häikäilemätöntä. Päätin vilkaista puristajaa. Ehkä pieni helpotus lävisti kehoni, kun selvisi, että puristelija oli yksi lähimmistä työkavereistani, mies kylläkin, mutta mitä sitten? Tiedän, että moni nainen olisi suuttunut ikihyviksi, ehkä tehnyt rikosilmoituksen tai vähintään ilmoittanut järkkärille, talkkarille ja esimiehelle. Minä olin lähinnä vain hyvilläni. Kyllä minua saa puristella, varsinkin lähimmät. Tosin, jos hän olisi puristanut etumuksesta, aiheesta olisi ehkä keskusteltu kymmenen sekutia pidempään. Hänellä ei siis takuulla ollut minkäänlaista taka-ajatusta. Lähinnä kiusatakseen puristi. Mutta eipä siinä: kostin ensi tilassa, puristin muistaakseni useamman kerran takaisin. On paljon mahdollista, että toiset ystävyydet kestävät hyväntuulisen puristelun. Mutta eivät kaikki! Mieti raivoisasti, jos kuvittelet, että oikeutin sinulle juuri kuumisten puristelun! Ystävyys lukee toisen sielun; puristelijat tunnistavat puristettavat. En ole varma, voiko virhepuristuksista selvitä naarmuitta. Mahdollisesti ei.

Keikan aikana tapahtui myös kohtaamisia: tapasin tuttuja, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia. Bongasin erään vanhan ystävän, joka kertoi lukeneensa blogiani. Sellaiset tarinat lämmittävät aina Sinkkukinkun mieltä. Lukijoillehan näitä juttuja kirjoitellaan, viihdetarkoitukseen; poliitikoksi olisin liian tyhmä ja papiksi liian räväkkä. Kuvittelen olevani joku fucking wanna-be-julkkis, vaikka oikeasti haluaisin olla vain tunneälykäs ajattelija ja taitava sanankäyttäjä. Myönsin tuttavalleni bonganneeni hänet Tinderistä; hän ei sen sijaan ollut nähnyt minua! - No, painoiks mua? hän kysyi. Nauroin, että olisin ehkä painanutkin, jos säätö Rokkikukon kanssa ei olisi siinä vaiheessa ollut jo aluillaan. Lohdutukseksi hankin hänelle seuraa loppuillaksi. Olinhan sen melkein velkaa, omana deitti-iltanani!

Keikka loppui, ja Sinkkukinkkukin oli saanut jorata rasvaprosenttinsa pienemmäksi. Oli edessä kohtaaminen sen ihanimman ja kuumimman kanssa. Saisinko ehkä olla tämän illan bändäri? Puhelin piippasi viestin, jossa Sinkkis kutsuttiin bäkkärille tapaamaan ihmisiä. Nyt oli suuren maailman meininkiä! Bäkkärin ovella Sinkkiksen otti vastaan en-tiedä-kuka-mutta-ihan-hyvännäköinen-mies, joka todennäköisesti olisi katseestaan päätellen voinut viedä Kinkun saman tien kotiinsa hyllyn päälle koriste-esineeksi. Sinkkis sai kuitenkin reippaasti ilmoitettua, kenen deitti olisi tämän illan; no Rokkikukon tietysti! Bändin pojat tulivat kättelemään yksi kerrallaan. Jokaisen silmistä näki, että stalkattu on. Ilmeisesti ulkonäköni oli tuttu, mutta ei tv:stä vaan internetistä. Ei kuitenkaan pornosaiteilta, koska siellä en vielä ole käynyt hölmöilemässä. Lämpimästi otettiin vastaan. Miten ihmeessä minä tänne olin päätynyt?

Rokkikukko oli ihana, niin kuin aina. Huolimatta siitä, että suhteen tila ei ollut selvillä edes suhteen osapuolille itselleen, he käyttäytyivät niin kuin jo olisivat olleet pari. Myöhemmin Sinkkukinkku kiitti Rokkikukkoa siitä, että hän piti, kosketti ja käyttäytyi niin kuin tämä olisi ollut oikeastikin hänen naisensa. Hän piti tätä kainalossa sisällä ja otti kädestä kiinni, kun he kävelivät ulkona. Oma-aloitteisesti, itse. Niin kuin tosimies tekee.

En tiedä, mitä rakkaus on, enkä tiedä, olemmeko matkalla kohti sitä vai jotakin muuta, mutta olen tuntenut onnellisuutta. Olen kohdannut ihmisen, jossa on pelottavan paljon piirteitä, joita tiedän itsessäni olevan. Minä tunnen hänen sielunsa, ja minä keksisin meille tulevan. En kuitenkaan ole edelleenkään kamalan huolissani, koska luotan elämään ja siihen, että polkumme ja suuntamme eivät aina ole omissa käsissämme. Sen sijaan moni muu asia on. On valinta olla toiselle hyvä ihminen.

En myöskään tiedä, mikä viikko sitten julistetun pausen tilanne on tällä hetkellä, eikä minua se rehellisesti sanottuna ihan kamalasti kiinnostakaan. Vaikuttaa siltä, että kädestäni pidetään kiinni pausesta huolimatta.

Eilen soi puhelin. Soittaja oli rakas ystävä, joka kertoi, että hänen koiransa viimeiset päivät ovat käsillä. Muutaman kerran oli pitänyt jo koiravanhus elvyttää takaisin elävien kirjoihin. Kauanko enää kannattaa jatkaa? Olin mukana 12 vuotta sitten, kun koiraa käytiin katsomassa ensi kertaa syntymäkodissaan. Olin mukana päättämässä sille nimeä, suunnittelemassa sen elämää, elämässä sen saapumisen onnea. Lupasin lähteä mukaan viimeiselle matkalle, jos ystäväni tarvitsisi minua. Olin vierellä sen syntymässä, miksen olisi myös kuolemassa?

Lupaan seistä vierelläsi
niinäkin päivinä
jolloin
tuntuu
että
suru
puristaa
mielen
kasaan.

Koska rakkaus
voi,
pystyy
ja osaa.