Olen tällä viikolla herännyt ajatukseen, että mitä jos nyt kuitenkin keskittyisi nauttimaan näistä sinkkuuden rajatuista päivistä, koska sehän on ihan liian selvää, että jossain vaiheessa ne loppuvat. En ihan täsmälleen tiedä vielä milloin ja kenen kanssa, mutta loppu on lähellä. Tunnen sen luissani!

Sisimpäni on viimeisen vuoden huutanut ympärilleen julmetusti, että parisuhde tänne mulle heti, hep hep! Itsessäänkin jo vähän tyhmä ajatus, etten sanoisi. Että suinpäin ryhtyisi suhteeseen tunnustelematta ensin perusteellisesti kaikkia tilanteen äärilaitoja. Ihminenhän on luonnostaan parisuhteellinen olento, joka havaintojeni mukaan on onnellisimmillaan toisen ihmisen kainalossa ja ikävissään etsii taukoamatta tietään vastakappaleensa luo. Liian moni haluaa kuitenkin elää siinä uskossa, että joku toinen pelastaa ja parantaa sielumme haavat. Tämä ei ole totta. Itse pitää ensin itsensä hoitaa, jos mielii lunastaa sydämeensä puhtaan ja syvän onnellisuuden. Ei siis kannata pureskelematta hyväksyä ketä tahansa kumppanikseen, vaikkakin hyvin usein, ainakin entisvanhaisessa ajattelumallissa, jonka yhteiskuntamme edelleenkin mukisematta allekirjoittaa, optimaalisin tapa ihmiselle on pariutua nuorena ja pysyä saman apinan kanssa siihen asti kun hiekka lentää ja silmäkuopissa tuulee.

Olen tajunnut aika vasta, vaikka pidänkin itseäni suhteellisen älykkäänä yksilönä (ainakin hetkittäin), että olen ollut melkoinen typerys yhdessä asiassa. Nimittäin siinä, etten ole tajunnut, minkälaisen mahdollisuuden elämä minulle eteeni lahjoitti tämän kinkkuuden myötä! Että voi äärettömyys ja kanan kikkelit, mikä tilaisuus on olla aikuisiässä hetki ihan vapaata riistaa ja päivittää itselleen uusi puoliso! Ja että saa valita ihan kenet vain! (No ehkä joku roti on hyvä pitää tässä, koska varattujen kohdalla valloittamishommat ovat toki hieman haastavampia eivätkä muutenkaan moraalisesti kovin kannattavia.) Mielenkiintoisia ihmisiä on joka puolella silmänkantamattomiin, ja käsittämätöntä miten paljon hyviä tyyppejä pyörii edelleen myös sinkkendaalien ilmastokanavassa!

Nyky-yhteiskunta on rajoittunut; olen huomannut sen. Enkä tarkoita tätä pahalla. Mielestäni lapselle paras kasvualusta on aina vain ja iänkaikkisesti vanhempien onnellinen parisuhde. Sitä ei voi kylliksi toitottaa vanhemmille, jotka haluavat lapsilleen hyvän elämän. Peräänkuulutan tätä kaikille, jotka miettivät, että olispa kiva vain erota, ihan tosta noin vain huvikseen! Kempeleen virallisena neuvolapuhujana minä sanon teille, että älkää nyt helvetissä huvikseen erotko! Ja jos meinaatte erota, niin sitten pitää saatana vieköön olla kaikki maailman perheterapiat ensin käytyinä. Helpolla ette luovuta! Kirosinko tarpeeksi? Toiset päästävät nimittäin parisuhteestaan irti liian helpolla. Toiset eivät taas päästä millään, vaikka todellakin pitäisi. Mutta sitten kun tilanne on se, että siitä kaikkein rakkaimmasta on päästetty irti, on ainoa tehtävä vain selviytyä ja antaa lapselle se, mitä jäljelle jää. Ja lohdutuksena teille, jotka jo päästitte: lapsenne selviävät. Heistä kasvaa hyviä ihmisiä, jos muistatte rakastaa ettekä vietä liikaa aikaanne kännykällä.

Kun mennään aikuisten keskinäisiin suhteisiin, yhteiskuntamme on omaksunut niistäkin aika mustavalkoisia näkemyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että yleisesti hyväksytyin parisuhdestatus on se, että joko ollaan kimpassa tai että ei olla. Ja että välimuotoja ei tunneta. Keskusteltuani viime päivinä muutamien eronneiden kanssa on tullut esiin hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, millä vauhdilla uuteen suhteeseen ryhdytään. Vaikuttaa paljolti siltä, että meillä on suhteita, jotka etenevät hitaasti ja lempeästi tapaillen, ja sitten niitä, joissa kaikki on selvää heti ekasta katseesta alkaen. Sitten on ne kaikki loput siinä välissä. Tärkeintä on, että jokainen muistaisi kuunnella itseään ja sydäntään valinnoissaan ja uskaltaisi päästää irti ja sanoa soronoot, jos homma rupeaa haisemaan kissanvirtsalle.

Sinkkujen temmellyskentällä eli parisuhteenhakuviidakossa on liikkeellä jos jonkinlaista kuljailijaa. Suurin osa ei tiedä yhtään, mitä on hakemassa. Ei vain ole tajunnut kysyä itseltään. Ehkä ajattelee, että jos nyt joku sattuisi uimaan verkkoon. Niin että se olisi sitten siinä. Että kotiini veisin, kahvit keittäisin, ja sitten kuunneltaisiin tuvan hämyssä Arttu Wiskaria loppuelämä. Mutta kun ei se mene niin. Valmiustila on valmiustila ja riippuu sadasta ulkoisesta ja tuhannesta sisäisestä tekijästä. Ja niitäpä sitten tässä selvitellään. Mutta voi pojat, että se on kivaa!

Iltasella teatterikaveri soitti. Käytiin läpi eilisen pikkujoulukeikan tunnelmaa, mistä päästiin ruoppaamaan keski-ikäisen ihmisraunion perisyntiä eli putkikatsetta. Miksi ihmiset eivät kuuntele sisintään? Miksi meitä ajaa usein liian kauan se paine, että elämme elämää, jonka joku toinen meille asettaa? Tai että pyrimme elämään niin kuin kuuluu elää? Niin kuin polku sanelee. Että emme edes halua tutustua itseemme ja omiin unelmiimme? Siinä on oikeasti ihan taulapäistä ryhtyä eläkeiän kynnyksellä narisemaan, että unohtui elää unelmaa, kun oli noita velvoitteita. Ja että kenenkäs kanssa tässä oltiinkaan naimisissa. Onpa se lihonut. Hyvät hyssykät.

Nakatkaa kuusikkoon ne velvoitteet!

Ryhtykää elämään niin kuin haluatte!

Tulkaa tietoisiksi niistä asioista, jotka teistä tekevät onnelliset!

Menkää takaisin luontoon! Niin Muumipappakin kehottaisi.

Tänä suloisena marraskuisena sunnuntaina teille terveisiä lähettää sangen onnellinen ja hyväntuulinen Kempeleen Carrie Bradshaw, joka tietää mitä tahtoo, ja vaikkei tietäisi, nauttisi siitä kaikesta huolimatta.

Rakastakaa!

Niin Tove Janssonkin teki (ja tuli luoneeksi siinä sivussa palan maailmankaikkeuden merkityksellisintä kirjallisuushistoriaa).