Joo. Oliko se niin, että ihan viime viikolla Sinkkukinkku 2016 julisti tällä samalla foorumilla, että nyt loppuu yrittäminen ja vastaan otetaan kaikki, mitä elämä antaa? Pääsinkö sanomasta? Ehdinkö nauttia yhtään elämästä ja parrasvaloissa paistattelusta uuden ajatusmaailmani kanssa? Kyllä täytyy ruveta myöntymään siihen, että vähiin taitaa käydä tämän kinkun sinkkuajat. On nimittäin kukkoa tarjolla.

Olin juuri alkanut nauttia elämästäni yksin. Läheiseni huomasivat sen. Syynä ei ollut mies. Syynä oli se, että tajusin elämäni olevan ihan valtaisan täyttä ja täynnä hyvää. Tajusin, että olin ehkä vihdoin, siis vihdoin toipumassa kaikesta pahasta ja surullisesta, mikä minua oli kohdannut. Tajusin, että en tarvitse miestä minun onneni täyttymiseen. Tajusin, että se kaikki hyvä oli jo tässä läsnä. Ja jos joku mies tulisi joskus, huom. vasta joskus, se olisi pelkkä suuri plussa. Haaveilemasta en lakkaisi ikinä. Unelma ihanasta miehestä eläisi ikuisesti. Koska niitähän riitää, niitä riittää.

Oltiin päästy syysloman loppuun. Oli kohdattava arki. Kaksi viikkoa takaperin olin julistanut rakkaalle ja lähimmälle työkaverilleni, että sydämeeni on muuten nyt parkkeerannut rauha. Hän nauroi. Ei muka uskonut. Sinunko muka? Montako tuntia on kestänyt? Toissapäivänä päätin, että rauha saa nyt osaltaan pitää vähän taukoa. Että onpa tässä taas himmailtu. Kytkin itseni Tinderiin ja avasin sinkkunaisen Kinderin. Ja voi pojat sitä pyyhkimisen ihanuutta. Voi pojat ja tytöt ja kaikki niiden kaverit!

Tuli mätsejä. Tuli maltillisia mätsejä, ja kokemus oli sama kuin viime keväänä: vaikka mätsejä tuli kuin sieniä sateella, kukaan ei jutellut. Ei vaikka niille jutteli itse kuinka. Minkäköhän helvetin takia ne pyyhkivät siellä minun kuviani, jos niitä ei kiinnosta jutella? Olin jotenkin juuttunut käsitykseen, että tällä kertaa minä painan itselleni sellaisen salskean ja urheilevan lihaskimpun, jota on siunattu ennemmin kaljulla kuin tukalla. Painelin ukkoja ihan hikenä. Muutaman kehonrakentajan kanssa pääsin ihan juttusille asti. Mutta arvata saattaa, että meillä oli yhteistä keskusteltavaa yhtä paljon kuin pikkukivillä keskenään. Ei siis jutun juttua. Turpa rullalla taitavat pikkukivetkin suurimman osan ajastaan istuskella maantien pientareilla.

Mutta sitten. Mitä ihmettä? Vastaan tuli tutun näköinen nuorukainen. Painoin empimättä sydäntä. Jos vähän kukkoilisi sille. Avasin keskustelun julistamalla hänen nimensä, työpaikkansa ja ammattinsa. Ja sen jälkeen: et sä muka tiedä, kuka MÄ olen? Kenellä idiootilla on valta sanoa hänen kaltaiselleen ihmiselle mitään tuollaista? Hänelle, jonka tuntevat kaikki.

Kuka siis on tämä salaperäinen mies? Sinäkin tunnet hänet. Olet nähnyt, ihan varmasti. Telkkarissa, monta kertaa. Minäkin olin, tunnistin ja tiesin heti. Ja mietin, että miten tuo voi olla vapaana. Ja oisko se nyt sitten kuitenkin mua varten. Pohjois-Suomen kovimman bilebändin keulakuva. Ei kai muuta tarvitse sanoa. Rokkikukko. Pitkä tukka ja parta. Näyttää Jeesukselta. Sydän kultaa. Kyllä uskonnonopettajatarta nyt viedään.

Se ui siis ekana iltana mun sydämeen. Sinne on tähän ikään mennessä päässyt moni, ja yhtä moni on pistetty heiluriliikkeellä takaovesta ulos. Oon ollu tässä tilanteessa noin sata kertaa ennenkin. Odottanut kamalasti ja pettynyt karvaasti. Kokemusteni perusteella mulla ois kaikki valta ja mahikset käpertyä kyynisyyden leikkikehään ja lakata juttelemasta ihmisille. Mutta mää uskon edelleen elämään ja rakkauteen. Se on mun voima.

Kahen viikon päästä meillä on työpaikan virkistysilta. Paljua, puhetta ja pullonpyöritystä koko ilta, maestrona meitsi. Sattuipa kuitenkin sen verran hassusti, että rokkikukkoni keikkaa juuri parahiksi samana iltana eräässä oululaisessa anniskelupaikassa. Tässä nyt täytyy tehdä jonkinmoinen viisas sotasuunnitelma, miten pääsee liukenemaan omista bileistään keikalle ja unelmiensa miehen syleilyyn. Maailma on mahdoton. Minun elämäni on mahdottomampi; sinäkin sen allekirjoitat.

Kävin teatterin lauluharkoissa tässä illan päälle. Olin ollut muutaman viikon poissa, tasannut syksyn veroja, mikä oli aiheutunut voimien loppumisesta. Oli ihanaa tehdä comeback. Halata kaikki tutut ja julistaa, että diiva tuli takaisin. Paluumatkalla pohdin tulevien lasteni nimiä. Perusjuttuja, täytyyhän nämä käydä hyvänen aika läpi. Sukunimi on niin kaunis, että tässä kohtaa voisin jopa harkita avioitumista ja miehen sukunimen ottamista. Sukunimen kirjoittamista en kyllä ole ehtinyt vielä harjoitella. Kauanko me ollaan tunnettu? Joo, vuorokausi.

Sinkkukinkku ja Rokkikukko 2016.

And the story begins.