Lepo saa aikaan luovuutta, niin se on aina minulla mennyt. Kun saan levätä, vaikka se olisikin pelkkää hötkylepäilyä, sen vaikutuksen näkee siinä, miltä mielessä tuntuu. Olen ollut syyslomalla nyt melkein viikon. Aluksi ajattelin, että olenkohan vähän luuseri, kun en lähde mihinkään kauemmas enkä ole suunnitellut mitään järkevää. Jäin koiravahdiksi, kun vanhempani lensivät Rodokselle. Luuserilapsi! Mutta minkäs teet, kun ei ole miestä eikä sen koommin kavereitakaan, joiden kanssa voisi lähteä jollekin mukavalle reissulle tai mökille tai kaupunkilomalle tai kylpylään. Yksin on kotona nökötettävä ja mökötettävä koko viikko. Paska viikko.

Tai sitten ei. Tajusin äsken, että aikatauluttomuus on oikeastaan aika ihanaa. Olen käynyt esimerkiksi kamalasti salilla. Äskenkin kävin. Bongasin siellä yhden työkaverin. Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että salilla on kiusallista nähdä tuttuja. Siksi siellä käy mieluiten aikaisin aamulla tai myöhään illalla, ettei varmasti näe ketään. Tai ettei kukaan näe minua. Ja sitten joku toinenkin oli ajatellut niin. No, ei ollut ihan kamalan kiusallista. Juttelin ihan normaaleja. Olin suhteellisen normaali, vaikkakin suhteellisen punainen. Salilla en ole kyllä ikinä yhtään seksikäs. En kyllä tiedä, tarvitseeko ollakaan. Ehkä käymme salilla, jotta voimme muualla olla kunnon kuumiksia. Joo, niin sen täytyy olla. Tosin omassa tapauksessani kuumuusasteeni on viime aikoina ollut pakkasen puolella. Olen lisäksi lihonut. Hah. Saa siinä sitten yrittää juosta jumppaamassa ja pumppaamassa vatsamakkaroita suoriksi ja pyllyä piukemmaksi.

Iltapäivällä kävin tänään hyvän teatteriystäväni Raimon luona. Meillä on ikäeroa aika täsmälleen 30 vuotta. Se on vähän huvittavaa, koska se ei vaikuta mitään eikä juurikaan näy missään. Raimon huumorintaju on joskus vähän erikoinen, mutta koska itsekin olen monesti vähän epätavallinen, ymmärrän hänen sielunmaailmaansa. Raimo kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Olen hänen puhelimeensakin tallennettuna sillä nimellä. Ilmeisesti se kuvastaa jollain tapaa luonnettani; hän mieltää minut kesäniitylle puhaltamaan voikukan pumpulia. Minulle Raimo on Oopperan kummitus. Keskustelimme tänään maailmasta ja suhteista. Tuntui hienolta, kun joku kysyi, mitä minulle oikeasti kuuluu. Sanoin olevani ihan suhteellisen voimissani. Koska kaikessa kamaluudessaan kaikki on monesti aika ihanaa. Moni asia on aika hyvin. En halua vaikuttaa miltään positiivarilta, mutta joo: mikäpä tässä, Ritari Ässä.

Syysloma alkoi kohdallani aika masentuneissa merkeissä. Olen siitä surullinen hahmo, että harvoin peittelen mielialaani. Julistin perhetapaamisessa lakonisesti, että meillä on koulussa parin viikon päästä Halloween-juhla, johon saa pukeutua. Sisko tuumasi, ettei minun tarvitse edes erikseen pukeutua; pystyisin esittämään noita-akkaa ilman erillistä roolivaatetustakin! Hah! Pitäisi pystyä peittämään tunnetilansa paremmin. Kaikki tunteet. Mutta mitä jos ei osaa? Mitä jos pelaa persoonallaan pokeria ja häviää joka kerta? Kävimme viime viikon perjantaina siis koko suurperheellä syömässä. Tavallisesti tapaamme eräässä oululaisessa pitseriassa. Paikka on jokseenkin huvittava. Isäni käy siellä niin usein, että hänen ei tarvitse edes kertoa, mitä tilaa, kun tarjoilija tietää sen jo valmiiksi: sulle tulee taas se tavallinen? Sen jälkeen kaikki nauroivat. Vielä enemmän nauratti, kun paikalle pölähtäessämme pitseriassa oli ruokailemassa myös 85-vuotias ukkini oman seurueensa kanssa. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun tapaamme niillä kulmilla!

Pitseriakohtaamisesta tuli muuten mieleen 84-vuotias mummoni, joka on tehnyt erillisen sopimuksen erään toisen oululaisen ravintolan kanssa, jossa on tarjolla usein pitsabuffet. Mummo on sopinut paikan kanssa, että saa ottaa ruokailunsa jälkeen seisovasta pöydästä lisäksi ruokaa vielä kotipakettiin. Kertomansa mukaan hän syö kuulemma niin vähän, että asia on ravintolalle ok. Mielestäni tilanne on vähintäänkin vähän käsittämätön, koska seisovan pöydän idea on nimenomaan se, että sen tehtävä on seistä, ei lähteä kävelemään. Ja ruokailun on tapahduttava pöydän välittömässä läheisyydessä. Mutta sitten ymmärsimme, että mummoni on luonteeltaan sellainen, että kuka tahansa antaisi hänen viedä seisovasta pöydästä mukanaan mitä vain. Ehkä ne ovat hoksanneet siellä ravintolassa, että pääsevät sillä tavoin helpommalla. Yksi mummo sinne tänne. Ihan sama. Folio kouraan vain!

Olen vähän jännittynyt, ehkä odottavakin. Tiedän, että lähiaikoina tapahtuu jotain jännittävää, jotain uutta ja hienoa. Tiedän, että toisinaan yritän ihan kamalasti liikaa. Pitäisi malttaa tyytyä ja nautiskella siitä kaikesta, mitä annetaan, sitä vauhtia kuin annetaan. Näissä ajatuksissa on kauheasti helpottanut Haloo Helsingin kappale Kuussa tuulee. Hirvittävän hieno lyriikka siinä biisissä! Lainaan tähän ensimmäisen säkeistön: ”Jos lähden rakkautta etsimään/ olen varma se ei vastaan tuu./ Mut jos lähden vaan elämään/ niin saatan joskus rakastuu,/ ja uskon, et asiat tapahtuu./ Ja sen huomaa, kun jokin suuri eteen astuu.” Olen miettinyt, huomaako sen, jos jokin suuri eteen astuu. Että pitäisikö olla etsimättä? Olen välillä etsinyt väsyksiin asti, mutta en siltikään ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Äitini totesi ehkä joskus viime talvena, että mitä jos ketään ei koskaan tulekaan. Että mitä jos sun pala kakkua oli nyt tässä. Minä olen ajatellut, että ihan varmasti tulee sitä vauhtia kuin on tullakseen. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Ihan varmasti joku vielä kiinnostuu minustakin ja jaksaa tutustua sielunmaisemaani. En haluaisi uskoa, että minussa olisi jotain vikaa, vaikka monesti sellaistakin on minulle kerrottu. Tai varmasti on vikaa, kaikissahan on, mutta että sellaista vikaa, etten kelpaisi omana itsenäni. Ei minun tarvitse riittää tai olla jotain mahtavaa koko maailmalle, riittää että riitän yhdelle ainoalle. Ehkä se joku suurempi ei vain ole vielä astunut eteeni. Ehkä se astuu vielä? Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato ja eli Toivossa.

Biisin toinen säkeistö on melkein hienompi kuin ensimmäinen: ”Ei pitäis liikaa yrittää/ et saisin jonkun itsestäni pitämään./ Tiedän mitä oon ja mitä teen/ ja jos sä sen näät, et pysty ohi menemään/ ja kaikki voi joskus rikkoutuu./ Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.” Käsittämättömän hienosti sanottu näin monimuotoinen asia näin yksinkertaisesti. Nämä ohjeet voisi imeä suoraan itseensä: älä yritä liikaa, koska kyllä se sut huomaa, jonka täytyy huomata. Parasta olisi todellakin tuntea ensin itsensä, jotta tietäisi, millaista ihmistä etsii. Jotain minulle on tässä kohdassa matkaani jo selvillä. En oikeasti ole niin ranttu kuin annan ymmärtää, mutta ei kai ole liikaa pyydetty, jos haluaa jotain vähän samansuuntaista millaiseksi itse tuntee itsensä? Ei tarvitse pitää samoista asioista, mutta jos edes vähän tykkäisi urheilla ja pitää huolta itsestään, se olisi tosi jees, koska silloin voisimme ehkä tehdä sitä yhdessä. Ei tarvitse olla intohimoinen esiintyjä tai osata laulaa. Riittää, että elämässä on asioita, joiden tekemisestä nauttii. Kun itsellä on hyvä olla, se paistaa muillekin. Ja hyvä olo tulee asioista, jotka tuovat onnea. Olenpas minä taas kovin viisas. Olenko lukenut viime aikoina taas Juttaa vai muita elämäntapavalmentajia?

Jutta muuten jutteli viime viikon Me Naisissa omista suhteistaan. Hän totesi, että uskoo, että jokaisella suhteella on hänen elämässään ollut oma aikansa ja tarkoituksensa. Ettei kaiken ole tarkoituskaan kestää, vaan kasvattaa ja olla merkityksellinen ehkä vain tietyn aikaa. Tämä oli lohdullinen huomio ja sai minut jälleen kerran pohtimaan omia ihmissuhteitani: ystävyyksiä ja rakkauksiakin. Ja toden totta: kun katson taaksepäin mennyttä, siellä lepää paljon hyvää. Kuvittelen toisinaan kaikki elämäni miehet makaamaan samaan siskonpetiin (alasti). Se on typerä ajatusleikki, jonka avulla peilaan osittain itseäni ja tarpeitani. Tarkkailen heitä ja heidän ominaisuuksiaan ja muistelen niitä asioita, joita minulle niissä hetkissä annettiin, jolloin vietimme aikaa yhdessä. Tulen kovin onnelliseksi, sillä asioilla on aikansa. En tiedä, kuinka monta tyhjää paikkaa siskonpedissä vielä on. Toivoisin tietysti, että tilaa olisi vain yhdelle, mutta mistä näistä ikinä tietää. Elämä tulee sellaisenaan; mikä minä olen sen kulkua sanelemaan.

Ehkä kaikki ei olekaan niin toivotonta kuin monesti luulisi.

Ehkä rakkaus voittaa lopulta kaiken.

Ehkä?