Sinkkukinkku palasi siis taas sinkkumarkkinoille. Paluu oli hillitty ja tyylikäs, hyväntahtoinen ja lempeä. Elämänkokemusten pankissa oli taas uusia tarinoita kirjoitettavaksi niille, jotka joskus aikojen päästä lukisivat hänen myöhempiä kaunokirjallisia tuotoksiaan.

Tässä syksyn mittaan on herännyt ajatus, että mitäpä jos myisi sinkkuutensa jollekin tuotantoyhtiölle. En siis oikeasti ole myymässä sieluani kenellekään, mutta mielessä on käynyt eräs varsin herkullinen idea uudesta tv-formaatista. Kymmenen jakson pituisessa reality-ohjelmassa koko kansan Sinkkukinkku lähtisi etsimään itselleen miestä. En ole päässyt ohjelman suunnittelussa vielä niin pitkälle, miten miehet saataisiin ohjelmaan mukaan. Ehkä perus-Tinder voisi tylsästi riittää. Joka jaksossa Sinkkukinkku lähtisi treffeille yhden sulhasehdokkaan kanssa. Treffit voisivat olla niin kutsuttuja aktiivitreffejä, joissa pääsisi aina tekemään vähän jotakin erilaista. Kun kaikki kymmenen uhria olisi käsitelty, tulisi valinnan paikka, ja voittaja pääsisi Sinkkukinkun kanssa johonkin Napakymppi-matkalle selvittämään, tuleeko hommasta oikeasti mitään.

Jostain syystä vastustan kuitenkin koko ideaa. Olen nimittäin lakannut uskomasta rakkauteen.

Pyörähdin tuossa taas pari päivää Tinderissä. En ollut yhtään valmis yhtään mihinkään, mutta menin silti. Vaikuttaa siltä, että viihtymisen suhteen kaksi päivää taitaa olla minulle maksimi. Kyllä siellä on, mistä valita. Se lohduttaa. Se lohduttaa ihan hirveästi. Sitten kun sen aika on. Lisäksi minulla on äärettömästi vinkkejä kaikille tinderläisille. Aion kuitenkin jakaa vinkkini vasta jossain myöhemmässä jaksossa, joten hang on. Esittelytekstiin kannattaa kuitenkin panostaa. Itse yritän esittelytekstilläni aina karsia urpot, mutta todennäköisesti rasittavat tyypit eivät urpoudessaan ymmärrä, että esittelytekstini ei ole tarkoitettu heille.

Yritän samalla olla hauska ja vaativa. Olen tiettävästi molempia, mutta on vaikea yrittää antaa itsestään oikeanlaista kuvaa. Viimeisimpään Tinderin esittelytekstiini kirjoitin painavani sydäntä vain opettajille, muusikoille ja palomiehille. Julma maailma kaikille niille lopuille, jotka eivät istu tähän kategoriointiin. Sen jälkeen ilmoitin, että munakuvat deletoin (tämä oli puhdas vitsi, koska ei Tinderissä voi deletoida mitään kuvia). Joku nyt miettii ihan vimmatusti, että laittaako joku oikeasti sinne munakuvia. Harvoinpa niitä vastaan tulee, mutta pullistelevia boksereita tulee välillä aina vastaan. Monesti niiden takana oleville profiileille on tyypillistä se, että bokseripullistelijan naamaa ei näytetä. Tämä on mielestäni silkkaa idiotismia. Miksi painaisin munalle, jonka kantajan naamaa ei paljasteta? Tekstini lopuksi halusin vielä mainita, että urpoja en kattele. Tämäkin on aivan turha huomio, sillä eivät ne urpot oikeasti tiedä olevansa urpoja. Kaikki luulevat olevansa hyviä tyyppejä. Siinäpähän luulevat.

Ilmeisesti Sinkkukinkun paluu vapauteen on kuitenkin huomattu. Saman vuorokauden sisällä tuli nimittäin kolme toisistaan riippumatonta yhteydenottoa, jossa Kinkkua koitettiin vinkua ja vokotella. Jokainen viesteistä oli joko kännisen tai krapulaisen sormilla kirjoitettu; sen tajusi tyhmempikin. Tottuneena yhteydenottoihin vastaajana Kinkku vastasi kaikille ystävällisesti, että kiitos ei.

Viime päivinä on sapettanut ihan sairaalloisesti muuten yksi asia. Nimittäin se, että miten ihmiset – tai lähinnä miehet – eivät tajua kysyä itseltään, minkälaista naista hakevat. Meitä nimittäin on moneen junaan ja joka asemalla. Monelle näyttää riittävän se, että on vähän ulkonäköä. Että tuota olisi ehkä kiva näyttää kavereille. Ja vähän hoidella siinä sivussa. Eli ei mietitä sen tarkemmin yhtään mitään muuta. Se on vähän väsyttävää. Jos nyt saa omaa sanaista arkkua ihan vähän tässä kohtaa raottaa, niin miettikää nyt, kunnioitettu miessukupuoli, sitä kaikkea muutakin.

Peruslähtökohta on se, että nainen on nainen vaikka voissa paistaisi, mutta kyllä kannattaa ihan alun pitäenkin koittaa vokotella sellaista, joka sopii juuri omaan luonteeseen ja kiinnostuksenkohteisiin. Olen nimittäin tässä vuoden aikana tajunnut yhtä sun toista siitä, kuinka ihanaa olisi, jos olisi kaiken muun mätsäyksen lisäksi myös yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja sitä kautta yhteistä tekemistä. Tämän ajatelman myötä olen karsinut listaltani kehonrakentajat. Minun valmistusaineeni kun ei ole proteiini, vaikka raejuusto on hyvää ja proteiinijuoma helppo välipala. Kyllä minä mielelläni juttelen kaikesta terveellisestä, ja juoksen kympin alle tuntiin ja lähden mielelläni lenkille ja metsiin ja ulos. Ja salillekin. Ja jumppiin ja spinninkeihin. Mutta jos ei ole muuta yhteistä, niin siinäpä sitten ollaan. Siinäpä ollaan.

Minä tiedän jo aika pitkälle millainen minulle sopii. Jokainen viidestä edellisestä on opettanut vähän lisää. Vaikeaa se on, todella vaikeaa, nimittäin löytää sopivaa ja täysin omaan haavekuvaani sopivaa tyyppiä, joka vielä jaksaisi juttujani. Mutta toivoa on; sitä on itse asiassa ihan valtavasti. Paitsi että olen lakannut toivomasta.

Eräänä päivänä sinä seisot minun edessäni ja minä tiedän, että sinua minä olen odottanut. Minun ei tarvitse olla mitään ylimääräistä, selitellä minun parhauttani tai pyydellä anteeksi virheitäni.

Siinä seisomme vain me kaksi ja meidän välissämme rakkaus.

Niin se on.