Sinkkukinkusta ei ole kuulunut, melkein kahteen viikkoon. Varmaan arvaattekin, mihin hänen aikansa on kulunut. Elämiseen tekstien välissä. Välillä on nimittäin heittäydyttävä näiden tyrskyjen vietäväksi, jotta myöhemmin on mistä kertoa.

Marraskuu heitti häränpyllyä. Kiire tarttui kauluksiin ja tukka putkella on juostu suoritteesta toiseen. Joku random kysyi viime keväänä Suomi24-deittipalstalla, suoritanko elämääni. Että kun päivieni kulkua kuuntelee, nautinko mistään oikeasti ollenkaan vai onko kaikki vain menemistä ja väkipakolla työntymistä seuraavaan vaiheeseen. Ajatuksessa oli pointtinsa, jota olen välillä ihan mietiskellytkin. Minua vie voima, joka puskee uusiin kohtiin ja uusiin tunnelmiin. En kuitenkaan kutsuisi sitä suorittamiseksi, koska tekemisissäni on liian usein nauttimisnäkökulma. Nautin tästä kaikesta. Nautin siitä, että ympärilläni on sointia, sävyjä ja mielekästä puuhaa.

Rakastan myös tätä tunteilua, edustan siinä mielessä ihan tavallista tyttöyttä. Rakastan sitä, kuinka omat tunteeni kuljettavat ja määräävät matkustustottumuksiani. Kuvittelen eläväni vähän kuin sadussa, koska teen päivistäni välillä sellaista. Ohjailen aikapäivieni teitä siinä määrin kuin se on mahdollista. Kaikki ei ole ohjailtavissa, mutta moni asia on. Hymyllä ja spontaanilla impulsiivisuudella selviää yllättävän monesta tilanteesta.

Tällä viikolla olen taas huomannut kaiken kiireen lomassa, kuinka tärkeää olisi jatkuvasti tehdä tutkimusretkiä itseensä. Lisäksi olen huomannut, että jos itsensä kanssa on ongelmia tai vaihtoehtoisesti jos jossain oman ykseytensä huoneessa on taistelu kesken, ei toisiin ihmisiin voi keskittyä samanlaisella intensiivisyydellä kuin normaaleissa olosuhteissa.

Varmaan joku siellä odottaa sielu janoten tietoa, miten sinkkukinkulle ja rokkikukolle kävi. Minun on tähän todettava poliittisen diplomaattisesti, että en valitettavasti voi sanoa siihen ihan kamalasti mitään. Miten voisin? En osaa sanoa. Enkä edes tiedä, mitä sanoa.

Mutta kyllä, olemme tavanneet. Ja kyllä, olen ihan hulluna häneen. Ja kyllä, sydämeni on valmiimpi uudelle ihmiselle kuin missään aikaisemmassa vaiheessa. Ja vielä kyllä: jos nyt lataan odotukset heti kättelyssä taivaaseen, tiedän jo etukäteen pudotuksen tuottaman kivun. Siksi olen niin rauhassa ja hiljaa kuin se minulle on mahdollista. Tai ainakin yritän kovasti. Lupaan yrittää. Tässä ihmisessä olisi aineksia nimittäin astetta kipeämpiin mustelmiin, tiedän sen jo nyt. Kyseessä on mies, joka rikkoo peilejä ja sydämiä pelkällä olemuksellaan ja karismallaan, missä ikinä kulkeekaan. Minulle siis juuri sopiva. Sydämeni jättää joka toisen iskun lyömättä, kun näen hänet. Kuuntele vaikka, biitti soi sinne asti. Rytmistä et voi erehtyä.

Mutta ei minua kuka tahansa hurmaa, onhan se nähty. Pari päivää kestäneen Tinder-pyrähdykseni jälkeen viimeisten parin viikon aikana Fb:n postilaatikkooni on tipahdellut edelleen kirjeitä tuntemattomilta miehiltä, joita en painanut Tinderissä, mutta jotka haluavat silti ottaa kiihkeästi kontaktia. Vitsit, mitä sääntöjen kiertämistä! Suurelle osalle en vastaa mitään; deletoin viestit avaamatta niitä. Olen pahoillani, mutta minulla on nyt varaa olla vähän diiva. Työkaveri tuumasi, että olisiko kuitenkin kohteliasta vastata niille edes jotain. Tuli niin paha mieli, että seuraavalle yhteydenottajalle vastasin kohteliaasti, että ei kiitos ja hyvää jatkoa sinulle. Tiedättekö, että ne oikeasti luulevat, että minun sydämeni saa lassottua joillakin latteilla kehuilla. Että voi kun sulla on kauniit silmät tai valloittava hymy. Kuulen tuollaista keskimäärin joka päivä, ihan tosi. Keksikää jotain persoonallisempaa! Niin kuin vaikka se 17-vuotias nuorimies, joka muinoin lukioaikoinani yksissä bileissä tuli sanomaan, että minulla on kaunein hymy–silmät-yhdistelmä, minkä hän on ikinä nähnyt. Hän ei tullut esittämään asiaansa iskumielessä. Kohteliaisuus tuli vilpittömästi hetkessä, jossa ei ollut seksuaalista latausta. Se jäi mieleen ja nousee sieltä aika ajoin, vaikka hetkestä on kulunut pian 16 vuotta. Hymy ja silmät yhdessä. Kuinka vaikuttava ja mietitty ajatus. Älkää nyt kuitenkaan soveltako tätä ja alkako käyttämään iskureplana lainia: ”Sulla on paras perberi–tissit-yhdistelmä I have ever seen!” Tai voihan se toimiakin. Saa käyttää. En lähetä laskua perään.

Mutta siihen Rokkikukkoon. Minun sydämeni hän vei. Varasti. Kysymättä otti sen mukaansa, kun äsken viereltäni karkasi. Sieluni sammaleet keräävät verisiä kyyneleitäni jo nyt. Mutta toisaalta: olen hullu, jos pelkään aina etukäteen kaikkea mahdollista, mitä elämä tuo. Koska eihän siitä koskaan tiedä. Ei tiedä. Ei.

Kietoudun hiljaisuuteen isänpäivän aamussa.

Siellä jossain on hän, minun sydämeni mukanaan.

Tällä viikolla torstai-illan hämärässä mieleeni nousi runo.

Nimesin sen Aleksis Kiveä mukaillen Sydämeni lauluksi:

Tule minun matkaani.

Saat ajaa.

Istun vänkärin paikalla

ja kerron

mihin

ajetaan.