Rakkaustieteiden tutkimusasemalta terve!

Miestenmetsästys on taitolaji, jonka alkeet pitäisi opettaa jo koulussa. Olisin niin kovasti toivonut, että elämä olisi vienyt minut yksinkertaista ja stereotyyppistä reittiä naimisiin ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Olisimme hankkineet omakotitalon ja farmarin ja koiran ja kaksi lasta. Sitten minä olisin ollut tasainen ja hyväkäytöksinen opettajatar ja hän olisi ollut insinööri tai yrittäjä tai ihan mitä vain, jolla olisi elättänyt yhden perheen. Lomilla olisimme menneet laskettelukeskuksiin tai mökille tai Kanarialle. Kaikki olisi ollut mahtavaa ja helppoa. Ja rakkautta olisi riittänyt hautaan asti. Se nyt ei vain mennyt niin.

Tässä on taas ollut ajatuksia ilmassa. Suomi24 on nähty. Tinder on koettu. Tuttavapiiristä ei löydy kuumiksia. Työpaikan sällit on hyvä jättää rauhaan, jos mielii tehdä duunia sovussa seuraavatkin vuodet. Naapurin palomies lupasi katsastaa oman työpaikkansa kuumikset viime keväänä, mutta Tinder-huumassani en antanut hänen aloittaa projektiaan silloin. Tässä kohdassa en ole aktivoinut tuota suunnitelmaa uudestaan. Pitäisikö? Sitten on vielä perinteinen baarimenetelmä, jota en ole kokeillut ihan siitä syystä, etten mahdollisesti osaisi käyttäytyä baarissa. Todennäköisesti baarista mukaani lähtisi viisi palomiestä ja kuusi poliisia, emmekä takuulla menisi vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Olen tässä nyt viikon ajan yrittänyt laittaa elämääni kuntoon. Oikein olan takaa, huhheijaa! Kaikkihan lähti armottomasta tarpeestani muuttua näkymättömäksi. Tiesin taas olleeni liian näkyvä, voi kuinka tiesinkään sen. Tiesin, että sivujani stalkattiin. Tiesin, että osa taas halusi päästä minusta eroon. Itse halusin vain paeta ja olla hetken huomaamaton. Mutta voiko sellainen onnistua - sanokaa voiko - minunlaiselleni joka kuljen iäti räiskyen ja rätisten, huomiota herättäen ja höpötellen koko maailmalle hölmöjä juttujani? Olen näkymätön seuraavan kerran maatessani jääpuikkona haudassani.

Päätin siis jäädä somelomalle Fb:stä. Valmistelin toimia viikon päivät. Jotta kaikki olisi valmista. Jotta kukaan ei kaipaisi. Jotta kaikki asiat olisi hoidettu kuntoon. Sitten naps vaan. Tuntui hyvältä, tuntui niin maan perkeleen hyvältä muuttua näkymättömäksi. Ajatus alkoi kirkastua, olin lapsilleni enemmän läsnä. Kuusi vuorokautta onnistui loistavasti. Kunnes viime yönä en saanut unta: puoli neljän aikaan päätin ihan vain pistäytyä Tinderissä. Mutta Tinder vaati kirjautumisen Fb:n kautta! Ou nou. No jos nyt ihan hetkeksi aktivoin itseni. Sitten äkkiä poistan taas. Kukaan ei huomaa mitään. Äkkiä vain tsekkaan tämän syksyn tarjonnan. Kello on puoli neljä yöllä.

Kymmenen minuuttia rälläsin onnellisena aikuisten karkkikaupassa ja ihan puolihuomaamattomasti pyyhin ukkoja vanhasta muistista. Tsaijai mitä mieliorgasmeja! Kun mielihyväkeskus oli tyydytetty, poistin tilini. En painanut kenellekään sydäntä. Fb-tiliä en onnistunut yöllä puhelimen kautta sulkemaan. No jos sitten aamulla vaikka?

Seuraavana päivänä, joka siis on edelleen menossa, tuli aamulla kiire jumppaan. Fb-tili jäi sulkematta. Ihmiset siellä omissa suunnissaan hihittelivät, että kylläpä nyt vahvasti onnistui tämä sinun somelomasi; et edes viikkoa pystynyt pysymään poissa. Päivällä tuli pakottava tarve kurkata vielä toisen kerran Tinderiin. En halunnut mitään sieltä. En hakenut mitään. En etsinyt mitään. Se sovellus on niin nähty, eikä siitä viime kerrallakaan seurannut kuin pahaa mieltä silmänkantamattomiin. Mutta toisaalta onhan se nyt aivan vertaansa vailla! Siellä on jonossa miestä miehen perään aivan tarjottimella niin kuin postimyyntiluetteloa lukisi. Rakkautta kaupan. Tai seksiä. Mitä nyt keksii pyytää. Lihatiskissä erinäköistä ja -kokoista, varattua ja varaamatonta, sinkkua ja suhteessa olevaa.

Jotenkin jäin ihan koukkuun. Muutaman kerran Tinderissä pyörineenä tajusin jo, ettei sydäntä kannata vilauttaa kuin yhdelle tai kahdelle, jos kenellekään. Puolikkaille ei kannata alkaa flirttaamaan, varsinkaan jos ei ole oikeasti valmis. Niin kuin minä nyt en taida sittenkään olla. Olen tajunnut sen aika vasta, että vanhoja juttuja on vielä käsittelemättä. Että nyt on pakko rauhoittaa mieli ja sielu ennen kuin voi alkaa iskeä hampaansa seuraavaan peffaan. Olen tajunnut, että teen palveluksen tulevalle miehelleni, jos pistän itseni kuosiin ennen seuraavaa iskurupeamaa. Olen aloittanut valmistelut moneltakin eri kantilta: Henkisyyttä olen hoitanut lukemalla Jutan voimakirjaa. Ystävien kanssa olen sopinut treffejä ja lähetellyt Whatsapp-viestejä. Salilla olen käynyt tällä viikolla neljästi: Perusmukavuustason spinningit revittelin maanantaina. Torstaina kävin juoksemassa 20 minuuttia juoksumatolla ja tekemässä siihen päälle tutun saliohjelman. Lauantaina poikkesin perusmukavuudestani ja kokeilin jotain ihan uutta, nimittäin BodyAttackia. Ihan normiaerobickiltä se vaikutti maallikon silmään. Paljon hyppyjä ja hikeä. En voi sanoa, että nautin, mutta uskaltauduin silti eturiviin. Ei ole niin maailman vakavinta, jos hyppii välillä vähän eri suuntaan kuin muut. Tänään pitäydyin taas tutussa spinningin ja pumpin yhdistelmätunnissa. Ihanaa! Lihakset laulavat vielä huomennakin Ave Mariaa, koska Hoosiannaa ei saa vielä laulaa. Adventtiin on aikaa kuukausi.

Tinderistä löytyi myös yksi viime kevään mätsi. Painoin sille sydäntä, ja se painoi mulle. Oli niin kuin vanhan tutun olisi kohdannut. Käytiin läpi kuulumiset, ja hetkessä se oli tehnyt mulle diagnoosin, miten mun nyt kannattaa tässä elämänvaiheessa menetellä. Tuli sellainen rakkaudentulvahdus ja toivo jostain kaukaa ja ulkopuolelta. Että jos nyt jotain tekisi tässä elämässä oikein. Tinder on kyllä täynnä miehiä sitten kun sen aika on, onpa se nähty.

Sovin meille varalta treffit jouluksi. Mistä sitä ikinä tietää.