Niin totta kuin maailma pyörii ja ihmiset heittelehtivät heille tarkoitetuissa häkeissään, myös prinsessa Sinkkukinkun maailma romuttui 19.12. kuluvaa vuotta. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut. Kukaan ei kuollut, ketään ei menetetty, mutta ihmissuhteisiin ladattiin aikalukko, jota ei omin voimin eikä kotikonstein kalibroidulla räjähteellä saa rikki ennen kuin maailma on sille valmis. Tai valmiimpi.

Senpä vuoksi prinsessa Sinkkukinkku kehitti toimintasuunnitelman, jonka ensisijainen lähtökohta olisi vihdoin alkaa ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan eikä aina vain sälyttää sen ylläpitoa muille, erityisesti komealle miessukupuolelle. Samalla olisi myös opeteltava tarttumaan hetkeen, nauttimaan tästä päivästä eikä aina vain tähytä jonnekin pyhään kaukaisuuteen, josta ei voi tänään tietää, tuleeko sitä koskaan vaiko ei.

Aika parantaa ja tekee ehjäksi, niin on elämä aikojen saatossa opettanut. Samalla tavalla Herra Elämä heittelee polkujemme varsille ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä sen verran matkaa kuin he jaksavat vierellä kulkea. Toiset jäävät, toiset lähtevät. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, eikä kaikkien kanssa edes tarvitse viettää aikaa.

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä tehdä aikakatsaus omiin hyvinvointimenetelmiin. Toiset tulevat onnellisiksi, kun elämässä on koko ajan jotain kiihkeää meneillään, mielekkyyttä, vaikkakin vahvan suorittamisen kautta tapahtuvaa. Ja mikäpä meillä on toistemme tapoja ryhtyä arvostelemaan; kukin tavallaan. Itse olen nyt kahden ja puolen vuoden ajan yrittänyt toipua erostani, joka ei helppo tie ole ollut. Sen on kuka tahansa voinut lukea reaaliaikaisesti blogista, jossa on melko häikäilemättömästikin käytetty vastaantulevaa materiaalia viihteen tuottajana. Ehkä helpompaa olisi ollut siirtyä kokonaan fiktion puolelle, ettei aina olisi loukannut niin kovasti läheisiään, jotka tästä kaikesta eniten ovat kärsineet. Sijaiskärsijöinä ovat toimineet ne kaikki hölmöt miehet, jotka aikuisten karkkikaupassa lankeavat siihen, mihin kuka tahansa – viattomaan (mutta ehkä jo hieman rapistuvaan) kauneuteeni – ja ovat täten (ja monesti ilman tietoista haluaan) joutuneet osaksi tarinaa.

Koska muistan kuitenkin usein kysyä luvat ja kunnioittaa vastapuolen tunteita, uskallan väittää edelleen olevani väleissä, jos en kaikkien, kuitenkin suuren osan kanssa. Välillä mietin, miksi. Mistä tämä loppumaton miellyttämisen halu ja hyväksytyksi tulemisen tarve kumpuavat? Lapsuudestako? Eikö prinsessa Sinkkukinkkua pidetty tarpeeksi sylissä lapsena? Pidettiinkö ketään niistä miehistä, joita Kinkku matkallaan kohtasi? Minkälaisia tunteita hetket Kinkun kanssa aiheuttivat jälkikäteen ajateltuna? Miksi edelleen, HELVETTI SOIKOON EDELLEEN, moni jaksaa laittaa viestiä ja kysellä kuulumisia, onko Kinkun haaviin uinut taas joku onneton Kalamies. Kinkun ongelma lienee siinä, että Kinkku vastaa. Joka perkeleen viestiin hän vastaa ja kuuntelee loputtomasti näiden onnettomien murheita ja huolia, jotta sitten voi leveillä saavutuksillaan koko kansan blogissaan, jota lukevat 1) oppilaiden vanhemmat, 2) oman äidin uimahallikaverit ja 3) ne jotka ovat ”päässeet” mukaan tarinaan. Yleensä yhteydenotot tapahtuvat laskuhumalassa; sen Kinkku on huomannut. Niissä hetkissä miehet nimittäin ymmärtävät, ketä on eniten ikävä. Ja oikea vastaus on aina: Sinkkukinkkua. Sitä koskematonta ja täydellistä, jota ei kukaan saa. Koska Kinkkua ei oikeasti ole olemassakaan.

Tänä jouluna kahlasin ihan vain huvikseni paikallisen Prisman kinkkuhyllyn (täytynee tunnustaa, että en ole eläessäni ostanut omaa kinkkua jouluksi) ainoastaan tarkastaakseni, onko muutaman vuoden takaista hittituotetta, sinkkukinkkua, vielä myytävänä. Eipä ollut. Oli vain pikkukinkkuja ja juhlakinkkuja. S-ryhmäkin lienee tajunnut, että Sinkkukinkku on kuollut käsite.

Kuolemaa on ollut ajoittain ilmassa: henkistä, fyysistä ja unenomaista. Kuoleman kirje lepää edelleen pöydällä, lähete Oyssiin odottaa jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Kinkun keho on jäähyllä, jos sairaus ottaa ylivallan. Siitä huolimatta, elämän syvyyksistä kaikuu huuto, joka sekoittuu nauruun ja rakkauteen. Ja ennen kaikkea kiitollisuuteen siitä, että omasta itsestä ja unelmista hän ei päästä irti koskaan. Eikä kukaan voi häneltä sitä onnea viedä, jonka hän on itsensä kanssa rakentanut ja joka säteilee usein niille, joita hän matkoillaan kohtaa.

Ystäväni sanoi, että rakastua ja rakastaa saa siitä huolimatta, että kaikki eivät pysy perässä. Syitä rakastumisiin voi etsiä hukatusta itsestä, eikä toisaalta kaikille tunteille tarvitse löytää selityksiä. Syli on edelleen vastaus maailman ongelmiin. Täytyy jaksaa kohdata toinen, pysyä pystyssä, ja jos kaatuu, olisi tärkeää, että joku siinä lähellä nappaa kiinni ja auttaa taas pystyyn. Kukaan ei pysy pystyssä ikuisesti, jokainen kaatuu joskus. Auttajakin on joskus autettava, mutta kuka näkisi kansamme syviin kerroksiin, jossa Selviytyjät purevat hammasta ja pelkäävät omaa kaatumistaan. Ei tarvitse pelätä. Kaadu reippaasti, jotta voisit taas nousta. Itkuisiin silmiin auttaa Burana ja sairausloma. Ja ehkä pieni lohduttava kosketus olkapäälle.

Kaikki samassa suossa tarvotaan, samoja hankia kahlataan. Pimeys tuntuu tappavalta Pohjolan talvessa, enkä osaa sanoa, olisiko ratkaisu siinä, että pääsisi aina talveksi täältä pois. Olisiko se tämän ahdistuksen pakenemista, ehkä siirtämistä eteenpäin? Valo ja aurinko usein parantavat mieltä. Kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun on kevättä rinnassa. Suomalaiset ovat käsittämättömän vahvaa kansaa, sillä he kestävät vuosittaisen pimeän jakson. Onko siis mikään ihme, että helpotusta haetaan milloin Jumalasta ja milloin humalasta? Ei ole, sen voin sanoa. Jokaisen täytyisi löytää oman elämänsä mielekkyys, ja vaihtoehtojen paljoudessa moni on usein aika hukassa. Onnellisimpia ovat meistä ne, jotka eivät paljoa pyydä ja jotka tyytyvät siihen, mitä on. Ja jotka ehkä uskaltavat tavoitella jotain suurempaa. Tietysti töitä pitää tehdä. Luuserit ja valittajat asuvat omassa lokerossaan lähellä kellaria.

Mitäpä jos siis ottaisit tänään eteesi tyhjän paperin ja listaisit siihen kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjoittaisit kaiken sen, mistä olet kiitollinen elämässäsi. Toiseen kirjoittaisit ne asiat, joista olisit valmis päästämään irti. Kolmanteen sen, mistä haaveilet ja mikä ensi vuonna (tai seuraavana) olisi mahdollista saavuttaa. Sitten päästäisit irti siitä, mitä et tarvitse, ja lähtisit systemaattisesti mutta kiitollisena kaikesta jo olemassa olevasta kulkemaan kohti sellaista elämää, joka on SINUNLAISESI ja SINUN vallassasi. Sillä elämää on vielä jäljellä, voi tavaton että sitä on!

Niin kuin joka vuosi tähän aikaan, olen lopettamassa kaikkea – myös tätä blogia. En oikeasti tiedä, milloin tämä loppuu ja milloin yksi klikkaus tuhoaa usean vuoden työni. En tiedä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa, että jokainen loppu on jonkin uuden alku!

Ja me kestämme ja taistelemme seuraaviin vaiheisiin, niin kauan kuin joku pitää kädestä ja nostaa pystyyn.

Sillä suurin niistä on Rakkaus.

Eikä sen voimaa sovi koskaan kysenalaistaa.

Valoa jouluusi ja aurinkoa vuodelle 2018!

Minusta ei ole kuulunut.

Minusta ei ole kuulunut, koska olen käyttänyt kaiken aikani rakastamiseen. Viimeiset puolitoista kuukautta minä olen rakastanut, ensin ihan vähän ja varovasti, sitten vähän lisää, välillä sydän verellä ja välillä onnesta sekaisin ja lopulta ihan hapoille asti. Enkä aio lopettaa, en ikinä. En ikinä.

Miltä rakkaus tuntuu? Miltä se maistuu? Mistä sen näkee? Mistä sen tietää? Onko se valhetta? Viedäänkö se pois? Voiko joku tulla ja ottaa sen pois? Voiko joku tehdä sille pahaa tai väärentää sen? Todennäköisesti se viedään pois. Ehkä sen ei anneta jäädä. Ehkä annetaan vain vähän maistaa prinsessakakkua lautaselta ja sitten viedään koko kakkupala todelliselle prinsessalle, jollekin oikeammalle, joka on jotenkin ansainnut enemmän kuin minä. Joka on ehkä odottanut kauemmin. Joka on kohdannut vieläkin enemmän surua ja kipua. Jota ei ehkä ole rakastettu koskaan. Minua sentään joskus rakastettiin. En muista kuka, mutta ilmeisesti joskus joku on rakastanut. Varmasti on. Uskoakseni varmaankin ehkä on.

Vaikka kuinka yritän, en osaa kielentää tätä onnea. Tyydyn lähinnä vain hymähtelemään ohikulkijoille ja kyselijöille. Että joo, olen löytänyt miehen. Ja että ihana se on. Kunnon kuumis, niin kuin pitikin. (Siinä vaiheessa näytän sikspäkkikuvaa ja jengi haukkoo henkeä että mitä helkkaria, onks tää vitsi. Eikä se ole.) Mutta ehkä se sittenkin on jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole varmaankaan olemassa. Että varmaan olen sekopäissäni keksinyt koko jutun. 

Mutta kun en ole. On se olemassa. Ja oli se olemassa aiemminkin, mutta minulla oli omat kuvioni ja oma itseni, jonka kanssa piti selvittää muutamia juttuja ennen kuin me pystyimme kohtaamaan. Ja sinulla tietysti omat vaiheesi, jotka sinä olet käynyt läpi ennen minua. Ennen kuin tuli minun aikani. Jokainen nimittäin vuorollaan. Ehkä minä sitten osuin tiellesi oikeaan aikaan, vaikka luulenkin, että tulin vähän liian aikaisin. Se on toisaalta tyypillistä minua. Muualle saavun aina sopivasti myöhässä, mutta niissä paikoissa, joissa on oltava ajoissa, minä olen säntillinen. Ja sinun kohdallasi oli oltava säntillinen, koska muuten sinut olisi poiminut joku muu. Siitä olen satavarma. Kyse oli vain päivistä, ellei jopa tunneista. Eli siinä mielessä Jumalalle kiitos, että meidät toistemme teille tiputettiin. En nimittäin usko kohtaamisemme olleen sattumaa. Tähtiin se oli kirjoitettu; tähtiin ja sateenkaarien heijasteisiin, aikojen alussa kenties.

En jaksa enää olla kovin peloissani. Alkuun olin, että jos sinä jotenkin kuitenkin näet lävitseni ja huomaat huonouteni tai teennäisyyteni tai vääränlaisuuteni. Ja sitten säikähdät ja katoat. Mutta syteen tai saveen – olen halunnut ilmentää kuitenkin sitä itseäni, joka oikeasti olen! Jotta tulisi mahdollisimman totuudenmukainen kuva. Sehän olisi maailman pönttöpäisintä alkaa feikkaamaan jotain mitä ei ole ollenkaan. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mitä oikeasti on? Mitä jos koko ajan feikkaakin vähän vahingossa?

Minulla on tuhansia tarinoita kerrottavana. En edes tiedä, mitä kertoisin, mutta sinä tunnut koko ajan enemmän ja enemmän omalta. Sopivalta. Rakkaalta. Joltain sellaiselta, jota ei enää pitkään aikaan ole voinut verrata kehenkään muuhun. Painit omassa sarjassasi, eikä kilpailijoita ole. Onni on kietoutunut minuun ja silittelee herkeämättä ihoni poimuja. Varsinkin nyt, kun sinä et pysty silittelemään. Ikävä kuristaa, mutta vain vähän, ja tokihan minä pärjään.

Emmehän me tietenkään vielä seurustele. Niin alussa sovittiin, minun toiveestani, ettei kolmeen kuukauteen voi puhua mistään sellaisesta, tapailusta korkeintaan. Hölmö toive, mutta samalla järkevä, ja välillä olen kironnut järkevyyttäni, mutta samalla tajunnut, että vaikka olisimmekin päättäneet tämän olevan seurustelua jo jossain aikaisemmassa vaiheessa, ei se mitään muuttaisi. Samalla tavalla me olisimme edenneet, samat asiat tehneet ja sanoneet, samassa määrin jarruttaneet ja painaneet kaasua. Vanhakantaisen näkemykseni mukaan kolmessa kuukaudessa pitäisi selvitä aika paljon toisesta, varsinkin jos saa viettää kunnolla aikaa yhdessä. Ja olemmehan me viettäneet. Sinä olet uponnut minuun ja minä sinuun, eikä kumpikaan halua pois. Alan vähitellen uskoa, että tämä on vasta alku, meidän tarinamme alku.

Minä olen jo vähän tottunut sinuun. Olin joutunut olemaan kamalan kauan vahva ihan itsekseni, joten on ollut helpottavaa saada välillä nojata ja itkeä ja olla heikko. Olet ollut koko ajan puhelinsoiton tai viestin päässä, jos et ole ollut lähelläni. Olen huomannut, että kun minulla tulee mieleen jokin asia, haluan kertoa sen ensimmäisenä sinulle. Jotain tästä huvittavasta riippuvuudesta kertoo myös se, että kun viime perjantaina olit menossa lenkille, sinun täytyi laittaa minulle erikseen viesti, jossa kerroit, ettet ole seuraavaan tuntiin tavoitettavissani. Että sellainen aika minun olisi nyt selvittävä ilman sinua. Eipä siinä. Pärjäsin hienosti. Kymmenen aikaan sinä sitten soitit, vaikka uhkasin, että itkisin koko puhelun. Olisin itkenyt kaipauksesta, koska tiesin, ettemme näkisi viikkokausiin. En kuitenkaan itkenyt kuin pari ensimmäistä lausetta. Äänesi tekee edelleen ihmeitä sielulleni. Sinulla on käsittämätön kyky saada minut rauhoittumaan, koska äänesi on niin kaunis ja pehmeä ja rauhallinen ja minulla on jatkuvasti ikävä ääntäsi. Puhut kauniisti. Joka toinen sana on rakas/kulta/muru/pupu/raksu/mussukka tai mikä vain niistä kahdestakymmenestä muusta samaa tarkoittavasta sanasta, joita osaamme käyttää jo tosi sujuvasti puhellessamme toisillemme.

Tietyt asiat täytyy kuitenkin tehdä, vaikka olisi kuinka tuore rakkaus mielessä ja housunpuntissa painamassa. Niin elämä menee, vaikka joskus joku juttu saattaa tulla ihan väärään vaiheeseen. Sinä olit haaveillut matkasta, ja minusta sinä ansaitsit sen. Toki yritin vähän kiukutella ja salaa toivoin, ettet lähtisi, mutta siltikin halusin, että menisit, jotta olisit onnellisempi ja koska olit sitä niin odottanut, puhunut pitkään. Enkä minä aio koskaan sinun tielläsi seistä, kun puhutaan unelmista. Minusta tulee hyvä vaimo. Sellainen lempeä ja kiltti, joka tukee miestään ja hoitaa kodin ja perheen ja kaiken mahdollisen, mitä nyt vain on minun huithapelilla luonteellani mahdollista hoitaa. Mutta minä siis tahdoin, että lähtisit, jotta saisimme vielä kokeilla, miltä tuntuu olla ilman toisiamme. Koska joskus on mentävä kauas, jotta näkisi lähelle. Ehkä me näemme toisemme selvemmin sitten kun sinä palaat. Jos siis enää palaat.

Lauantaiaamuna sinä lensit maailman toiselle puolelle. Nyt minun on selviydyttävä yksin kokonaiset kaksi viikkoa. Pitkä aika ilman sinua, vaikka elämän mittakaavassa pärjäsin hyvin siihen asti, kun ilmestyit ensimmäistä kertaa minun puhelimeni näytölle sinä yhtenä lokakuisena keskiviikkoaamuna. Sydän hyppäsi kurkkuun jo silloin. Muistan, missä olin. Muistan, mitä sanoin. Sanoin ääneen: ”No nyt”, ja ”Pliiiiiiiiis” (mikä viittasi toiveeseen mahdollisesta mätsäämisestä). Sitten piti puhallella noin minuutti ennen kuin laitoin ensimmäisen viestin. Lokakuun kolmas. Se se oli. Siitä on kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta ja yhden päivän sinä olet ollut osa tarinaani, ja minä sinun.

Kaksi viikkoa on lyhyt aika käydä töissä ja lyhyt aika olla dieetillä, mutta pitkä aika korjata kokeita, harjoitella näytelmää tai olla ilman sinua. Unohdankohan minä sen, miltä ihosi tuntuu? Tai miltä näytät. Tai miltä kuulostat. Tai miten naurat. Tai miltä parransänkesi tuntuu minun olkapäätäni vasten. Tai miltä sinä tunnut jossain muussa yhteydessä, jossa suudelmia ei lasketa, vaan ne sulautuvat yhdeksi onnelliseksi aalloksi, jonka harjalla voi kieppua käsi kädessä.

Oikea elämä voi olla kuolemankirjeitä ja matkoja kaukomaille,

mutta rakkaus ei tarvitse selittäjää eikä suomentajaa.

Varasin meille matkan välipäiviksi Tallinnaan.

Mennään kahdestaan.

Annetaan aikaa.

Käytetään suudelmiin päiväkausia,

jotta seuraavista vuosista

tulisi vahvoja

ja vaikka minusta kasvaisi elämän puristimessa pieni ja heikko

saisin nojata sinuun

ja sinä suutelisit haavani umpeen

tai toki saisit ne ommella tai laastaroida tai rasvata Bebanthenilla,

ihan sama,

koska sinähän se lääkäri tässä olet.

Minä saisin olla vain boheemi hölmö,

jossa kaikki muu on aina vähän vinossa

paitsi rakkaus

sillä se on vahva

ja siihen sinä saat heittäytyä

ja siinä levätä

ja siitä tankata voimasi täyteen.

Ja minä lupaan silittää.

Sinut ja paitasi.

Sitten voimme vähän pelata Trivialia.

Minä tietysti voitan.

En joka kerta,

koska välillä annan sinun voittaa.

Ja niin me elämme,

sopuisasti,

yhdessä

ja ehkä meistä tulee perhe.

Sellainen kuin pitää.

Sinä olet nyt tullut minuun.

Ja viimein

minä

tunnistin

rakkauden.

Eräänä päivänä hän ymmärtää kuolevaisuuden. Hän on kolmekymmentäneljä vuotta, viisi kuukautta ja kuusi päivää vanha. Kuolevaisuus lepää kirjeenä postilaatikossa tavallisen työpäivän päätteeksi. Ystävä selittää, että se on vain varoitus; oikea kuolema soitetaan puhelimella. Vähän niin kuin synnytys, hän muistaa. Kun hän edellisen kerran odotti synnytystään muutamia vuosia sitten heinäkuusta turpeana, kaikki samassa tilanteessa olleet kaverit olivat jo hommansa hoitaneet ja nököttivät kodeissaan uutta nyyttiä imettämässä. Hän oli niin pihalla tapahtumien etenemisestä, että kun puhelin soi, hän ajatteli, että sieltä ne nyt soittavat. Että sun synnyttämisen aika ois nyt. Että alahan tulla sieltä. Kukaan ei soittanut. Viimein eräänä loppukesän aamuna poika päätti aiheuttaa syntymänsä itse ja potkaista mojovan täräyksen äitinsä kylkeen. Siinä räjähtivät lapsivedet makuuhuoneen kynnykselle. Oikein loiskahtivat. Mutta siitä on jo aikaa.

Hän istuu tunnin paikoillaan, halaa välillä lastaan ja miettii, että nytkö se sitten tulee. Lapsi jää ilman äitiä ja mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä toisin. Että kyllä on kolmekymmentäneljävuotias armottomasti liian nuori kuolemaan. Ja että tässäkö tämä sitten oli. Että kamalan hyvän elämän antoivat, joka sitten ihan puolitiehen jätetään. Että mikäs tarkoitus se tällaisella elämänpuolikkaalla on? Että liian kiireesti on ilmeisesti eletty, paukutettu menemään tuhatta ja sataa, että kaikki varmasti tulisi tehtyä eikä kenenkään tarvitsisi jälkihuuruissa narista, että jäiköhän joku homma hoitamatta. Voin kertoa, ettei jäänyt. Mutta olis kai sitä siltikin vielä paljon hommaa. Ei tässä nyt oikein ehtisi kuolla.

Kun hän on riittävästi vellonut omissa maailmoissaan ja miettinyt, että mitäs tässä nyt, sinä viimein soitat. Olet ajamassa töistä kotiin. Lämpö livahtaa suustasi ja tavoittaa hänen herkän mielensä. Hänen äänensä murtuu. Ensin hän pillittää ja sitten vollottaa. Että aika paska diili sullekin, jos heti kuolen, ennen kuin mikään ehtii alkaa. Kaikki se hyvä, mitä tässä nyt on viikkotolkulla suunniteltu. Yrität lohduttaa ja selvittää, sen minkä matkojen päästä pystyt tekemään.Et ole koskaan kuullut hänen itkevän, mutta hoidat tilanteen hienosti. Hän rauhoittuu ja tuntee taas kelluvansa turvassa. Sinulla on ollut ihmeellinen, sydäntä silittävä vaikutus jo muutamia viikkoja. Lupaat selvittää asioita, että hän saisi mielelleen rauhan. Eniten ihmisten mielenrauhaa kalvavat pelko ja epätietoisuus. Kun ne pelataan pois päiväjärjestyksestä, on kaikilla helpompaa. Sinä kutsut häntä rakkaaksi ja muruseksi, ja hän tietää, että olet kultakimpale, joka hänen polkuaan reunustaa. Tai olet sateenkaari, jonka päässä on aarre. Tai olet se aarre, jonka sateenkaari osoitti. Aarre, joka viimein löytyi, vaikka kaikki väittivät, ettei sitä ole olemassa. Kyllä se oli. Ja hän oli vahva, koska ei luovuttanut, lakannut etsimästä eikä uskomasta siihen, että kyllä sinä siellä olet. Ja että tulet sitten kun olet valmis. Niin kuin lopulta tulitkin.

Minulla oli elämälleni kolme toivomusta. Kaksi ensimmäistä olivat vauva ja kustannussopimus, ja ne vaativat erinäisiä toimenpiteitä, jotka eivät ihan yksinkertaisin menetelmin ole saapumassa välittömään läheisyyteeni. Kolmas oli sellainen mies, joka ei koskaan mene pois. Joka on lämpö ja turva ja rakkaus samassa sielussa. He-le-ve-tin hyvä perse ja nätti naama. Taito koskettaa ja ottaa syliin. Kyky keskustella loputtomiin. Ja joka ehkä ihan vähän jumaloi, minua. Mutta ihan vähän vaan, koska muuten mulla nousee pissa pipoon, eikä sitä kestä kukaan. Että jos voisi sillä tavalla näkymättömästi jumaloida, olisi aika tosi jees.

Kolmen kuukauden koeaika oli siinä mielessä oivallinen veto allekirjoittaneelta, että mikään ei tapahdu hetkessä. Toista ei voi tuntea päivässä eikä viikossa, mutta kolmessa kuukaudessa selviää ilman toistaiseksi syvempiä haavoja se tosiasia, olisiko suhteessa potentiaalia tulla maailman intohimoisimmaksi, hyväksyvimmäksi, hulluksi ja helläksi, herkäksi ja hurmaavaksi, kommunikonti- ja vuorovaikutustaidoiltaan suuren luokan fantasiaksi, josta keski-ikäistyvät mummot näkevät märkiä unia. Että siinä mielessä koeaikaa on nyt kuukausi taputeltu. En toki missään nimessä suosittele, että kannattaisi alkaa vielä varailla kirkkoa, hedelmöittää munasarjojen kaikkien munarakkuloiden hymykuoppia ja irtoilevia mielihyväsoluja, sillä koeaikaa on tosiaankin takana vasta vajaa kuukausi.

Siitä huolimatta on se. Se on. Ai että, ei kyllä käynyt mielen vieressäkään, että tähän joku mies rykäisisi vielä tälle syksylle tämän kinkun lakanoita lämmittämään. Mutta niin se vain tuli. Sehän tulee kaikkien maailman lakien vastaisesti juuri silloin kun se vähiten itselle sopisi. Teatterin ensi-ilta hengittää kahvinhuuruista tekohengitystä harva se ilta ja lavalla on pakko pistää parastaan, koska huonoa ei lähdetä tekemään. Vanha viidakon laki. Mutta en valita. Ennemmin valitan vaikka siitä kuoleman kirjeestä, mutta ehkä tässä nyt vain on ajateltava, että tuopahan perspektiiviä elämään, ja jos tästä selvitään, mennään kohti uusia haasteita. Ja opetellaan valittamaan vähemmän.

Koska hyvä se on välillä oppia korjaamaan elämän suuntaa ja arvoja sun muuta. Tiedän olevani pitkällä. Kaikki otetaan, mitä annetaan. Ja mitä ei anneta, otetaan väkisin.

Nyt näyttäis joka tapauksessa siltä, että minun osakseni, vähän yllättävästikin, tuli rakkaus. Sano mitä sanot, mutta se taitaa olla menoa. Villi alamäki helmat heiluen sellaisen kuumiksen kanssa, että oksat pois ja osa latvan kärkeä.

Joku on joskus sanonut, että rakkaus on väkevämpi kuolemaa.

Sehän nähdään.

Rakkaus on jännä asia. Se on myös kirjallisuuden, musiikin, elokuvateollisuuden ja taiteen käytetyin ja käsitellyin aihe kautta aikain. Siltikin se on voimana ehtymätön, loppumaton. Toinen rakkauden ohella suurimmista teemoista on kuolema. Rakkaus ja kuolema. Ja miksi? Rakkaus on mysteeri. Kuolema on mysteeri. Ja mysteereistä riittää kerrottavaa, koska niitä ei voi koskaan ymmärtää täysin.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin laulun, jonka ensimmäinen säkeistö on puhutellut syvästi jälkeenpäinkin. Voiko oma teksti tai oma ajatus puhutella? Uskoakseni voi. Omien ajatusten takana on kiva seistä; ei tietysti kaikkien, mutta ainakin niiden, joilla on painoarvoa elämän näkökulmasta ja joihin on helppo uskoa. Säkeistön sanomalla oli totuuspohja: olin käynyt terapeuteilla, useilla eri kallonkutistajilla kysymässä, mikä minussa on vikana. Kukaan ei osannut antaa kovin selkeää vastausta, mutta suurimman avun sain lohdutuksesta, jonka eräs ihan tavallinen työterveydenhoitaja antoi. Hän kuunteli. Muuta ei tarvittu. Tapahtumasta on vuosikausia aikaa, mutta muistan yhä tunteen, joka siitä jäi. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikkiin asioihin ei välttämättä tarvitse saada vastausta. Riittää, että joku kuuntelee ja pitää kädestä. Kaikkia maailman asioita ei tarvitse pystyä ymmärtämään.

Noissa sieluni suonsilmäkkeissä kirjoittamani kappale käsitteli tuolloin ihmisen kaipuuta johonkin selittämättömään. Sittemmin tajusin, että kyse oli rakkauden kaipuusta nimenomaan omassa elämässäni, jossa ei ollut sellaista rakkautta, jota olisi pitänyt ehkä olla. Ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan, minkä vuoksi sitä tai sen olemattomuutta ylipäätään oli vaikea tunnistaa. Rakkaudettomuus syöksi minut rakkaudenjanoon, jota olen tässä vuosien mittaan yrittänyt erinäisin keinoin sammuttaa. Rakkauden mysteeri ei ole selvinnyt, mutta lähemmäs totuutta olen päässyt. Uskallan väittää, että tänä päivänä ja tässä hetkessä tunnistan rakkauden ja ymmärrän sitä piirun verran enemmän kuin aiemmin. Kappaleeni alkusäkeet kuuluivat tuolloin: ”Terapeuttini sanoi, etten osaa rakastaa./ Mutta ehkä vieläkin pahempaa/ on etten tunnista edes vihaa/ ja että tahdon vain ihmislihaa.” Lyriikkana säkeet kuulostavat vähän vitsiltä ja vähän myös kannibalismilta, mutta tausta-ajatus on vakava. Samalla sanoma on myös kamalan selkeä: hukassa olevat ihmiset etsivät sielunsa täyttymystä ja vastausta kaipauksen kärsimykseen erinäisistä korvikkeista, vaikka todellisuudessa pitäisi etsiä pyyteetöntä ja hyväksyvää rakkautta. Rakkaushan ratkaisisi kaikki maailman ongelmat. Syli on vastaus kaikkeen, näin olen aikaisemminkin itseäni siteerannut. Mutta miten ihmiset ovat niin käsittämättömän hukassa koko ajan? Me rakennamme ympärillemme muurit, vaikka ne pitäisi rikkoa. Me rakennamme elämämme kulisseiksi, vaikka meidän pitäisi etsiä aitoutta ja läsnäoloa, omaa itseämme ja omaa polkuamme välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Meitä pelottaa. Me haukumme toisiamme, vaikka meidän pitäisi ennen kaikkea rakastaa. Ja sellainen, joka ei ensin ole oppinut rakastamaan itseään, ei voi koskaan oppia rakastamaan toista.

Kohtasin tällä viikolla taas yhden pelkoni. Mehän pelkäämme eniten asioita, jotka ovat meille vieraita. Mieluiten kulkisin omaa turvallista polkuani, jonka olen valinnut, niiden ajatusten ja asenteiden kanssa, joihin olen kasvanut ja joita olen ympäristöstäni ja arvostamiltani ihmisiltä omaksunut. Joskus kuitenkin käy niin, että tahtomattamme joudumme ottamaan elämäämme asioita, joista emme lähtökohtaisesti pidä. Jos niistä ei pääse eroon, niiden kanssa on opeteltava elämään. Tärkeintä kuitenkin olisi, että sellaisiin asioihin ei tarvitsisi tuhlata turhaa energiaa. Helpoin tie tähän on hyväksyminen, ja jotta oppisi hyväksymään, on ensin opittava ymmärtämään erilaisuutta. Se ei aina ole helppoa, mutta se poistaa pelkoja. Ja pelottomana on helpompi hengittää.

Olen tässä nyt joitakin kuukausia pohtinut myös rahan valtaa. Asia on itselleni edelleen ristiriitainen, enkä usko, että minulla on aiheesta paljoakaan sanottavaa. Raha on tabu, ja vaikka kuinka haluaisin, en saa nälkämaiden lapsille enempää ruokaa sillä, että ostaisin vähemmän tai laittaisin vähemmän ruokaa roskiin, säästäisin enemmän sähköä tai vettä. En voi auttaa kaikkia maailman lapsia enkä aikuisiakaan. Tämän taakan alle olisi helppoa musertua. En kuitenkaan muserru. Enkä ole Jeesus. Minun henkilökohtainen tehtäväni on pelastaa niin monta ihmissielua kuin pystyn niillä avuilla, jotka minulle on annettu. Ja jos en pysty enempään, sen on riitettävä. Periaatteessa lähtötilanteessa jo pelkästään sen pitäisi riittää, että pystyisin pelastamaan itseni. Siitäkään ei aina kuitenkaan ole takeita. Siitä huolimatta olen matkalla, ihan niin kuin sinäkin. Taistelen loppuelämäni omaa itsekkyyttäni vastaan. Enempää ei voi vaatia. Tai toki voi, mutta kaikkeen ei tarvitse pystyä.

Tässä nyt on kuitenkin omassa elämässäni astunut parrasvaloihin eräänlainen rakkauden esiaste. Olen varovainen. Olen aika helvetin varovainen, koska selkärepussani on sen verran jo turhia unelmia ja karkeita pettymyksiä, että järkikin sanoo, että vähintä, mitä nyt kannattaisi tehdä, olisi olla viisas ja rauhallinen. Rakkaus ei periaatteessa ole vaikea asia. Resepti on yllättävän helppo. Jos onnistuu löytämään elämäänsä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka eivät syö pois omaa luovuutta ja elämäniloa, he saavat jäädä. Muussa tapauksessa näytän aika helvetin äkkiä ovea. Ja jos en mitään muuta, omat tunteeni minä tunnistan vaikka pimeässä, eivätkä ne valehtele. Eivät ole koskaan valehdelleet.

Ja nyt jostain ihmemaailmasta on elämääni pölähtänyt uusi ihminen, johon olen tässä rauhassa saanut tutustella. Yllätyksiä ilmenee, puolin ja toisin, hyviä ja huonoja, niin tietysti(!), ja mitä vanhemmaksi elämme, sitä enemmän meillä on valtaa ja taitoa päättää siitä, kenen kanssa haluamme tulla toimeen ja kenen kanssa emme, varsinkin jos puhutaan parisuhteesta ja kumppanin etsimisestä. Sen vuoksi en halua puhua vielä seurustelusta. Ehkä voisin puhua tapailusta, jos tilanteelle on annettava nimi. (Oikeastaan vihaan nimeämistä näissä asioissa, koska haluaisin ehkä puhua vain selittämättömästä huumasta ja rakkauden esiasteesta.) Ollaksemme kuitenkin vakavia ja järkeviä ihmisiä kaiken järjettömyyden keskellä, olen puhunut aikaisemminkin tällaisiin tilanteisiin soveltuvasta kolmen kuukauden koeajasta. Siinä pitäisi selvitä yhtä ja toista paitsi itsestä, myös toisesta. Minusta on itse asiassa ollut huvittavaa huomata, miten sama ihminen (viittaan tällä ennen kaikkea itseeni) voi olla niin eriluontoinen eri ihmisten seurassa. Tietyssä seurassa olen kiihkeä ja tietyssä lempeä. Joskus puhun paljon, ja toisinaan en halua sanoa mitään. Ihmiset usein säikähtävät, jos tuntevat vain yhden puolen minusta ja joutuvat yllättäen kohtaamaan sen toisen.

En siis oikeasti osaa sanoa vielä, onko se nyt tässä, vaikka olenkin kovin kovin innoissani. Että onko se tämä ihminen, kenen kanssa lopulta perustan uusperheen aikuisuusvaiheeseen nro 2. Ihana se on, mutta luultavasti sieluani sekoittavat nyt vain oman kehoni dopamiinit, serotoniinit, endorfiinit ja oksitosiinit, ja kuinka paljon niihinkään lopulta on luottamista? Ihan sama. Tieteellistä selitystä lähdin tunteelleni saamaan, ja vauhdilla vastauksettomaksi jäätiin. Tarvitseeko rakkautta selittää järjellä?

Eikö riitä, että toisen kanssa on tässä kohdassa vain tosi hyvä olla?

Että on loputon ikävä toisen iholle. Sen voimalla jaksaa vähän tyhmempikin yksilö. Kuten esimerkiksi Vihiluodon oma Sinkkukinkku, jota hänen tuleva poikaystävänsä kutsui tässä yksi ilta lempästi enää pelkäksi Kinkuksi.

Sinkkuuskin on nimittäin aika häilyvä käsite. Jopa niin häilyvä, että sen olemassaolon saa jokainen päättää ihan itse, paitsi siinä tapauksessa, jos ollaan jo tiiviisti avioliiton satamassa. Silloin suosittelen hetkellisesti pikaisia pakomatkoja mantereelle. Tosin nekään eivät aina pelasta. Joka tapauksessa jokainen hämmentää oman soppansa, ja loppupeleissä joutuu sen myös itse nauttimaan. Siinä mielessä olisi kätevää olla hyvä kokki tai vähintään hyvä hämmentäjä. Yhteispelillä selviää yllättävän monista kiemuroista, eikä huumorin merkitystä sovi koskaan vähätellä.

Jäämme siis odottelemaan myöhempien aikojen pyhiä. Silloin tiedämme todennäköisesti enemmän, mikäli kukaan ei sitä ennen kajoa viisauteemme, suorita mielemme syvänteisiin lobotomiaa tai varasta itsenäisyyttämme.

Siihen asti, kunnes tapaamme taas:

Voi hyvin, ystäväni.

Blogini perustamisesta tuli eilen kaksi vuotta. Olen ollut onnellinen tästä mahdollisuudesta saada jäsentää ajatuksiani ja pohdiskella itselleni tärkeitä asioita. Jossain vaiheessa blogi muuttui päiväkirjaksi, jossa halusin ajatella ääneen – sellaisia juttuja, joiden jakaminen ei vahingoita minua eikä muita. Jos on ollut jotain henkilökohtaisempaa, luvat on aina kysytty. Tiedän tasan tarkkaan, kenestä saa kirjoittaa ja kenestä ei. Toki minulla on ollut koko ajan olemassa myös mieleni toinen ulottuvuus, jota en jaa kuin muutaman lähimmän kanssa. Mutta toisinaan tuntuu hyvältä, että saa höpötellä ja samalla tehdä retkiä itsensä äärille. Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Minun väyläni on ollut tämä. Huumorin kautta kivusta kertominen on ollut minun tapani kasvaa lähemmäs sitä itseäni, joka haluan olla tästä eteenpäin.

Minulla on teille suru-uutisia. Eräs teille hyvin läheiseksi tullut ihminen on kuollut. Poismeno ei ollut yllättävä, kuihtumista oli ollut jo nähtävissä pitkin syksyä. Mutta kyllähän se aina tuntuu, jos läheisensä menettää. Tai ehkä hautajaisia ei siltikään tarvitse pitää. Toki voimme keittää kahvit ja syödä Bebe-leivokset hänen muistolleen, mutta ehkä poismeno ei siltikään ole niin raskas asia. Jos hän vain haipui pois, halusi mennä, oli valmis jättämään kaiken sen, mikä ehkä jo väsytti. Muuttui toiseksi. Olin aistinut sen hänestä, joten viimeiset kuukaudet annoin hänen olla rauhassa itsensä kanssa. Tiedättekö kenestä puhun? Sinkkukinkkua ei enää ole.

Luulen, että olen nyt kohdannut hänet, jota olen odottanut vuosikausia. Yhtäkkiä hän vain tuli ja valaisi läsnäolollaan koko minun maisemani ja sieluni huoneet. Puhdisti tummuneet seinät. Paransi mustelmat. Voiteli Bebanthenia (=vauvojen pyllyrasvaa) sellaisiin haavoihini, jotka olivat jääneet repsottamaan menneistä suhteista. Tänään minä haluan puhua hänestä. Meistä. Olen tietysti varovainen. Olen tietoinen, että kauaa ei olla tunnettu. Mikä tahansa voi mennä pieleen edelleen. Ja siltikin tiedän, että siinä se nyt on. Sen tunnistaa ja tietää jossain syvällä itsensä uumenissa. Varmasti on epäilijöitä, ainahan niitä on. Enkä minä ole ollut kamalan taitava näissä miehentunnistustehtävissä aikaisemminkaan. Että ihan aiheellista epäillä. Himmailu on muutenkin tervettä. Pettyminen on kerta toisensa jälkeen raskasta; parempi olisi pitää salaisuudet aina itsellään. Mutta tämä on elämää, enkä minä helppoa elämää ole koskaan pyytänyt. Ja voisiko kuitenkin olla niin, että eräänä päivänä tuhkasta nousisi Feeniks ja sateenkaaren päässä odottaisi aarre?

Me nähtiin ensimmäistä kertaa viikko sitten. Vain viikko sitten. Ensimmäiset treffit kestivät 15 tuntia. Viikon sisään ollaan oltu kolme yötä yhdessä. Viikko tuntuu vuodelta. Tiedätkö sen tunteen, kun kolme tuntia hujahtaa hetkessä eikä muisteta syödä, kun sielut kietoutuvat yhteen? Ihoa, läsnäoloa, tarinoita. Toisella kerralla hän sanoo minulle, että tuntuu kuin oltaisiin tunnettu paljon kauemmin kuin puoli viikkoa. Tai puolitoista, jos ensimmäistä näkemistä edeltävä viestinvaihto lasketaan kuvioon mukaan.

On varmaan sanomattakin selvää, että puhuttu on. Hänessä on kaikki, mitä minun miehessäni pitää olla. Tai ainakin hyvin paljon sellaista, mikä on puhdasta hyvää ja mitä en muuttaisi. Saatoin mainita edellisessä blogikirjoituksessani, että minun hyvä ystäväni tunsi hänet nuoruudessaan. Eli olenhan minä hänet tiennyt, hänestä tarinoita kuullut, ehkä joskus ohimennen tavannut, mutta en enää muista. Olin päättänyt, etten sano ystävälleni mitään tulevasta tapaamisestamme, mutta enhän minä voinut lopulta olla sanomatta. Kolmea päivää ennen ensitreffejä soitin ja kerroin ystävälleni kaiken, niin kuin asia oli. Kysyin kaverin mielipidettä tilanteeseen. Ja koska hän, entinen kämppikseni ja lapseni kummi, tuntee minut paremmin kuin kukaan ja on myös muissa ihmissuhteissaan hyvin taitava tunnistamaan ihmisissä heidän vallitsevia piirteitään, sanoi lyhyesti, että tyyppi on ihana ja että nyt vois oikeesti olla tsäänssiä. En tarvinnut muuta, koska luotan ystäväni mielipiteisiin kuin vuoreen. Sen jälkeen olin rauhallinen ja otin vastaan kaiken, mitä annettiin. Ja voin kertoa, että paljon annetaan sellaiselle, joka avaa sydämensä ja pystyy ottamaan vastaan.

Kuka hän sitten on? Ehdottomasti parasta hänessä on se, että hän ottaa minut sellaisena kuin olen. Saan laukoa juttujani omaan terävään tahtiini, ja hän reagoi niihin nopeasti. Tilannetaju ja siihen liittyvä komiikka yhdistävät vahvasti. Hän puhuu minulle kauniisti, ottaa lähelle, silittää koko ajan. Minua ei ahdista millään tavalla. Puhutaan kaikesta, puhutaan surusta ja vaikeuksista, unelmista ja toiveista. Ensimmäisenä iltana hän kysyy, montako lasta vielä haluan. Pärjätään toki jo olemassaolevilla, mutta koska vauvakuumeeni on ikuinen, en pistäisi pahakseni, jos kohtuni kantaisi vielä yhden tai kaksi. Hän voisi haluta enemmänkin. Mutta katsotaan nyt. Yksi kerrallaan. Aikakin käy vähiin. En ole enää nuori. Mennään siis sillä, mitä elämä antaa, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan heti. Teatterin ensi-iltani on kuukauden päästä, enkä halua oksentaa kulisseissa.

Eilen kysyin, haluaako hän kesä- vai talvihäät. Olen painottanut, että minun ei ole pakko päästä enää naimisiin. Minulle se ei ole tae onnesta, enkä halua enää vaihtaa sukunimeäni pois (osa taiteilijaidentiteettiäni). Sormuksen haluan, mutten ehkä kahta. Yksi riittää. Kihloihin ei tarvitse mennä. Hän vastaa, ettei vuodenajalla ole väliä, koska menemme naimisiin joka tapauksessa Malediiveilla tai Mauritiuksella. Hiekan pitäisi olla valkoista. Minulle sopii. Valkoinen hiekka tuntuu hyvältä varpaissa.

Vaikka tontin paikka on käytännössä siis katsottu, kaiken yllä lepää kuitenkin lämpö, lempeys ja kiireettömyys. Minulle on rehellisesti sanottuna ihan sama, missä vaiheessa alamme sanomaan yhdessäoloamme parisuhteeksi tai milloin Tinder-tilit suljetaan. (Omani meni muuten kiinni viime lauantaina, toim. huom., enkä varsinaisesti ole kiinnostunut siitä, mitä hän tekee omallaan.) Sellaisilla asioilla ei ole merkitystä, koska sydämissämme tiedämme, että tämä on tässä ja ajan kanssa tulemme menemään yhteen, olemaan pari ja myöhemmin perhe. Ja jos siinä ei tule käymään niin, siihen on varmasti syynsä, eikä ole minun tehtäväni murehtia sitä nyt. Olen ollut onnellinen, eikä kukaan tätä onnea pysty minulta ottamaan pois. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan.

Ystävät ovat lähetelleet viestejä, soittaneet, kyselleet tilannepäivitystä. Koulussa siivoojat kurkkaavat luokkaan, näyttävät käytävällä peukkua, toivovat sydämestään hyvää. Oppilaat kyselevät, haluavat elää mukana onnea. Yksi suosikkiluokkani jakoi jo tehtävät keskenään yhdellä eilisellä äidinkielentunnilla häitäni ajatellen. Yksi oli pappi ja toinen kaaso. Kolmas aikoi pitää puheen ja neljäs toimia kanttorina. Kamalan selkeää. Opettaja seurasi vouhottamista lempeästi vierestä. Saahan toki unelmoida. Minusta on kuulemma annettu ensivaroitus tulevalle anopilleni. Nimeni on kuulemma tuttu. Tilanne huvitti. Kyllähän tämä julkisuus toisinaan päätä pakottaa. Todellisuudessa tuleva anoppini tuntee ilmeisesti vanhempani jo valmiiksi. Eipä tarvitse sitäkään stressata etukäteen.

Lasten kanssa pitäisi olla varovainen. Ei saa esitellä uutta kumppania liian nopeasti, ettei kukaan säiky. Siitä huolimatta lapseni tietävät äitinsä tilanteen, elävät mukana, toivovat hyvää. Kerroin viikko sitten torstaina lapsilleni, että olen menossa tapaamaan erästä lääkäriä, ja jos kaikki menee hyvin, lääkäristä saattaa tulla myöhemmin äidin poikakaveri. Vanhempi poikani mietti, olenko menossa vastaanotolle. Sanoin meneväni hänen kotiinsa, en työpaikalle. Lapseni on terävä ja empaattinen. Hänellä oli kolme tärkeää kysymystä, joihin vastauksen saatuaan hän oli onnellinen. Hän halusi tietää, onko mies mukava. Toisekseen, onko tällä lapsia. Ja kolmanneksi vielä varmistus, eihän hän ihan varmasti ole idiootti, koska sellaisia me ei jakseta katsella. Viisas lapsi, vasta seitsemänvuotias.

Olen ehkä joskus maininnut, että toiset oppilassuhteeni ovat läheisempiä kuin toiset. Viime viikkoina olen elänyt mukana oppilaideni sydänsuruja, kuunnellut milloin ketäkin, ottanut vastaan lauantai-iltaisin viestejä, joissa pyydetään apua teinimaailman ongelmiin. Eräs 9. luokkalainen poikaoppilaani, joka on tehnyt minulle hyvin selväksi rakkautensa minua kohtaan (joka toivottavasti on vitsi), pohti eräänä päivänä tuntitilanteessa ikäeroamme ja oli sitä mieltä, että se on takuulla vähemmän kuin presidenttiparillamme. Olin toki ymmärtäväinen, mutta kehotin häntä etsimään omanikäisensä puolison. Olenhan vähän ryppyinen jo nyt, parhaat päiväni nähnyt. Paria päivää aiemmin olin kertonut hänelle uudesta tuttavuudestani. Toiselle näytin kuvaa. Yläkouluikäisille on tärkeää tietää, mitä aikuisten elämässä on tehty ja saatu aikaan. Ja tokihan se jotain kertoo itsellenikin. Olen kaivannut määrätietoista ja osaavaa miestä. Sellainen minulla nyt tässä nähtävästi olisi. Nykyinen lääkäri ja entinen ammattijalkapalloilija. Siinä on. Siinä on ihmettelemistä. Osaa rakentaa ja soittaa pianoa. Määrätietoinen ja tehokas. Urheilullinen. Sydämeltään lämmin ja hyväksyvä. Tässä tilanteessa tuntuu vähän hölmöltä viimeviikkoinen iskureplani: ”Tekisiks mulle sisätutkimuksen?” Vastaus oli: ”Voinhan mää sen tekasta.” Tekasta. Papa-näytettä ei ehkä kotikonstein pysty ottamaan, mutta voin kertoa, että noissa käsissä ei pelota. Siinä se on. Minun mieheni. Ainakin sellainen pieni toive on yläkertaan lähetetty.

Syyskuun alkupuolella hyvä ystäväni meni naimisiin, ja pidin puheen heidän häissään. Puheeni lopuksi esitin yhden kauneimmista runoista, jonka tiedän, samalla toivoen, että jonain päivänä voisin itse samaistua runoon, allekirjoittaa runon tunteen, olla olematta enää sivullinen tai ulkopuolinen. Tuon runon haluan kanssanne jakaa:

Puolielämää

sitä kyselee

että mistä sen sitten muka tietää.

Kunnes tulee se yksi kaunis päivä

jolloin vastaus

seisoo edessäsi vaelluskengissä

kaataa kertakäyttömukiin kahvia

ja kävelee katseella kaiken yli.

Sinulla on hiihtohousut

silmissä eilisillan hileet

sydämen paikalla järisevä maa

etkä ole eläessäsi ollut

mistään niin varma

kuin siitä

että siinä se on.

- Hanna Lind

Niin. Niin se elämä heittää välillä. Ihan järjettömästi. Silloin kun ei edes itse tiedä eikä tajua. Se tapahtui huomaamatta. Viime keskiviikkoaamuna kello kuusi. Tsekkasin Tinderin aamutarjonnan. Olin tajunnut sen joitakin aikoja aikaisemmin, että Tinder tarjoilee parastaan mulle nimenomaan aamuaikoina, nimenomaan aikaisina aamuina. Miksikö? Siksi että silloin siellä on sellaiset tyypit, jotka heräävät aikaisin. Sellaiset joilla on joku syy herätä aikaisin, esimerkiks niinku päivätyö. Ihan eri porukkaa kuin vaikka päivällä yhden ja kahden välillä. Silloin rekkamiehet pitävät taukoa. Ja rekkamiesten kelkkaan tämä sinkkukinkku ei lähde, sen voin kyllä kertoa.

Mutta siihen keskiviikkoon. Tuli vastaan kuuma mies. Superkuuma. Hitto se on lääkäri. Voi hyvä Jumala, anna tulla mätsi. Ja niin Herra antoi. Ja taivaat aukenivat, ja jostain korkeuksista alkoi kuulua enkelikuoron herkkä, moniääninen soundimatto. Mun oli pakko pistää sille viesti aivan heti. Että hei, mikä saa kunnian päästä herra lääkärin mätsiksi. Ja vastauksena oli, että nyt oli sen näkönen tytsy, että pakko tutustua. Thänk Gaad Insta-filtterit, jotka teette mun naamasta Tinder-maailmassa ihan siedettävän!

Me ollaan tässä nyt joitaki päiviä tsättäilty. Välillä vähemmän ja välillä enemmän. Se on ihana, ja mua pelottaa jo valmiiksi, että miten käy. Tiiän, että tämä on taas niitä juttuja, että oon ihan liian mielissäni ihan liian aikasin. Mutta meni syteen tai saveen, niin se on uskallettava. Se on uskallettava.

Tajusin tällä viikolla muutaman olennaisen asian itestäni ja menneistä jutuista. Mullahan on ollut semmosia näkymättömiä oman mielen sääntöjä, että oottelen niin kauan ku tietyt ihmiset mun lähipiiristä pariutuvat, että sitten vasta saan ite ryhtyä onnelliseksi. Niinku haluaisin varmistaa muiden onnellisuuden ja tulla ite perässä. Ikään kuin olla ankkuri, joka varmistaa ensin kaikkien muiden hyvinvoinnin. Se tyyppi, joka jättää hukkuvan laivan viimesenä. Oon tätä teoriaa muutamille selitellytkin. Tajusin tähän liittyen, että en oikeesti voi ootella elämässä sitä, että muut ois ensin onnellisia ja alkaa sitten vasta ite onnelliseksi. Totta kai on hyvä antaa itelle aikaa toipua silloin jos siltä tuntuu, mutta jos sattuu kohtaamaan matkalla jotain suurempaa, niin voin kertoa, että en oottele. Sillon mää meen. Ja mää meen ihan helevetin lujjaa.

Tajusin myös yhen toisen aika merkittävän asian. Luulen, että mun elämässä on ollut viisi suurta rakkautta. Näistä ensimmäinen oli nuoruudenrakkaus, jota työstin kauan vielä aikuisenakin. Tilanteen käsittelyä on helpottanut, että me saatiin työstää sitä vielä aikuisenakin yhdessä, koska me ollaan edelleen hyviä ystäviä. Soitetaan toisillemme kahdesti vuodessa niin kuin ollaan tehty jo 19 vuotta. Me ollaan keskimäärin siis vuosittain tekemisissä yhteensä 20 minuutista tuntiin, mutta siinä ajassa me ehditään pitää toisistamme huolta ja käydä läpi tärkeimmät kuulumiset. Onko sulla sellaiset välit sun ensimmäisen rakkauden kanssa? Veikkaan että ei. Sellaiseksi ystävyydeksi mun nuoruudenrakkaus on kuitenkin muuttunut.

Kaksi suurista rakkauksistani eli mun kanssa vuosia, eli kyseiset heebot ovat kaksi pitkäaikaisinta kumppaniani, joiden kanssa rakkaus kului loppuun, jos niin voi sanoa. Tai ehkä omalta osaltani voisin kertoa, että homma kaatui molemmissa tapauksissa muihin asioihin kuin rakkauden loppumiseen. Rakkaus pysyi, mutta siitä tuli erilaista. Mutta parisuhteen rakennusaineena se rakkaus oli kestämätön. Molemmissa tapauksissa.

Kaksi viimeisintä rakkauttani ovat tulleet avioeroni jälkeen. Toisesta olen puhunut julkisesti ja toisesta en. Molempia olen työstänyt hiljaa mielessäni ymmärtäen lopulta tällä viikolla, miksi ne eivät kestäneet. Toinen rakasti minua varmasti, toinen ainakin piti kovasti. Ainakin hän sanoi, etten ollut merkityksetön. Sekö oli minulle kaikkein tärkeintä? Olla merkityksellinen sellaiselle, josta niin kovasti pidin. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, miksi kummankaan heidän kanssaan rakkaus ei saanut elää. Ei ollut oikea aika eikä oikea paikka. Oli liikaa vaikeuksia omassa itsessä. Minä olin hyvä. Minä tein kaikkeni, eikä se riittänyt. Sellaisissa tilanteissa ymmärrän lähteä. Kärsin kipuni muualla, enkä missään nimessä syytä muita enkä itseänikään. On olemassa tilanteita, joissa meidän joskus kuuluu olla osallisina. Teemme sen, mitä pitää. Ja sitten lähdemme. Hyväksymme kaiken tapahtuneen osana elämänpolkuamme. Luulen, että nyt olen valmis eteenpäin. Vaikka sydämessäni on aina paikka hyville muistoille, ihan samalla tavalla siellä on tilaa jollekin sellaiselle uudelle ihmiselle, jota minä tulen rakastamaan ihan hullun lailla.

Nyt viikonloppuna mulla on ollut ääni ihan pois. Se katosi perjantaina tasan sillä sekunnilla, kun viimeinen oppitunti loppui kello 14.40. Lauantaina kuului vain pihinää, ja tänä aamuna poikani totesi, että äiti sää et mee huomenna töihin, koska sää kuulostat ihan mieheltä. Eilen olin kivoilla vaatekutsuilla, jossa toki oli mukana myös suosikkiesittelijäni. En ehkä ole blogissani kertonut, että olen välillä vähän hulluna erääseen tiettyyn kotimaiseen luomupuuvillavaatemerkkiin ja sen tuotteisiin. Se on minun heikkouteni. Ihan samalla tavalla kuin kuukausittaiset kosmetologikäynnit ja viikottaiset spinning-tunnit. Minun hyväksyttävät heikkouteni. Joka tapauksessa löysin kutsuilta taas itselleni muutaman ihan loistavan vaatteen, joita tulen hehkuttamaan seuraavat viikot. Esittelijä kehui vuolaasti erästäkin mekkoa päälläni, eikä toki syyttä, koska kyllä mekko oli hyvännäköinen. Koska olen kuitenkin viime kuukausina kadottanut aikaisemmin niin vahvaa itsetuntoani, olen alkanut hetkittäin saada sitä takaisin. Kuinka tärkeää on, että joku sanoo kauniiksi, huolimatta siitä onko se totta vai ei. Esittelijä laittoi myöhemmin vielä viestiä, että kauneimpia ovat ne, jotka eivät itse sitä tiedä. Se on totta. Todella totta.

Mutta palataan siihen lääkäriin. Oon toki yrittänyt pitää matalaa profiilia ja koittanut olla olematta liian mielissäni, mutta toki piti eilen laittaa Haukiputaalle Oopperan kummitukselle viestiä, että tilanne on tämä ja olen aika innoissani. Tänään kerroin äidille. Kavereille en ole sanonut. Paitsi parhaimmalle työkaverille sanoin perjantaina, ja hän totesi, että nyt jos nappaa, niin saa lesottaa. Että kiitos. Oon ihan rauhallinen, mutta ehkä mun silmät loistaa tulevalla viikolla astetta kirkkaammin. Itse asiassa menneellä viikolla keskiviikkona ja torstaina saattoi muutamalta oppilaalta tulla kommenttia, että ope ooksää jotenki paremmalla tuulella ku normaalisti. Tai että mitä sulle on tapahtunu. Vaikkei mulle edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään. Ainakaan paljoa. Ainakaan ehkä.

Mää sitten rohkaistuin tänään ja kysyin siltä, että pitäisköhän meidän nähdä. Ja se lupas, että joo ois kiva, ehkä perjantaina. Tai jos silloin ei ehdi, niin sitten heti kun ehtii. Kovastihan se jännittää, mutta meillä on muutama yhteinen tuttu, joille en toki aio sanoa yhtään mitään, koska haluan kattoa tän eka ite. Mutta mää arvostan niitä yhteisiä tuttuja, ja jos ne on kerta kavereita keskenään, se kertoo jotain mulle. Jotain semmosia mun mielestä hyviä asioita. Koska jos hyvillä tyypeillä on läheisiä kavereita, ne on todennäköisesti myös hyviä tyyppejä. Ainaki palijo mahollista, eikö?

Nyt mää sitte tietenki mietin, että miten hitossa mää muuttuisin yhtäkkiä kauniimmaksi tai viehättävämmäksi viiessä päivässä? Siis että saisin sen iskettyä itelle? Kuinka paljon voi laihuttaa viiessä päivässä? Miten mää saan nämä hormoninäpyt pois mun otasta? Kuinka paljon pittää juua vettä? Miten mää muuttuisin fiksummaksi ja älykkäämmäksi? Miten mää muuttuisin joksikin sellaiseksi, mitä mää en oikeesti oo? En mitenkään. Tukkaki on rumanvärinen. Pitäs olla vaaliampi. Enhän mää oo yhtään itteni näkönen. Toisaalta jos me mennään kimppaan, se ehtii nähä mut vaaleempanakin. Todennäköisesti aika helkkarin paljon, koska meikä on kerran kymmenessä vuodessa hetkellisesti vähän tummempi, ja se hetki nyt sattuu vaan olemaan nyt.

Ajoin eilen autoa. Hetkellisesti vilkaisin itseäni taustapeilistä. Oi että oli kaunis tyttö. En oo nähnyt itseäni niin kauniina moneen kuukauteen. Ehkä mun onnellisuus näkyi hymynä tai jotain, en tiedä. Normaalistihan sillä ei ole mitään väliä, miltä kukakin näyttää. Oikeassa elämässä meillä ei ole koko ajan meneillään jotain kauneuskilpailua, jossa pitäis olla paras. Mutta siitä huolimatta ois kiva, jos ois edes vähän jees, edes välillä. Semmonen ihan nätti. Ihan ok, vaikka ikää jo on, vaikka ois ryppyjä ja läskejä ja raskausarpia pakaroissa. Onko sulla? Mulla nimittäin on. On mulla myös keisarileikkausarpi pikkuhousujen alla, mutta siitä ei tiedä edes ne, jotka ovat nähneet mut alasti, koska se on niin hyvin parsittu ja umpeutunut ja vaalennut. Se on mun kauneusarpi. Siitä syntyi mun esikoinen kerran eräänä kuulaana helmikuun lauantai-iltapäivänä joskus melkein kaheksan vuotta sitten.

Ehkä kaikkein ihaninta tässä kaikessa on se, että jokkainen päivä on uus alku. Jos tullee jotaki, mitä pittää, se tullee, huolimatta siitä onko mulla ruma naama tai tyhmät jutut. Tai huolimatta siitä, oonko mää liian mielissäni. Ehkä se on jollekulle voitto, mitä mää oon. Tai lahja. Ehkä mää edelleen voisin olla jollekki sopiva. Onko se just tämä nimenomainen kuuma lääkäri, sitä mää en vielä ossaa sanoa. Mutta ainaki se lähettelee mulle pusuhymiöitä ja sydämiä Whatsapissa. Ja sitte se puhu jo tännään meijän mahollisista häistä. Hitto se vetelee meikää oikeista naruista, eikä me olla edes vielä tavattu.

Jäitä pikkuhousuihin Kaisla!

Perjantaina voit jättää ne sitte kottiin.

Mutta pusu sun viikkoon, rakas lukija!

Ja kuumalle lääkärille kaks!

(Tätä vastaanottoa meikä oottaa ihan sata lasissa.)

Periaatteessa nyt pitäisi helpottaa. Puolitoista kuukautta olen yrittänyt lähinnä vain selviytyä elämästä. Olen mennyt, tehnyt, suorittanut ja hoitanut kaiken, mitä pitää. Paljoa en ole unohtanut, mitä nyt jotain pientä. Lapsille en ole ollut läsnä. Olen laiminlyönyt lähes kaikki läheiset, joita vain voi laiminlyödä. Koska on ollut vähän hässäkkää.

Hässäkkä äityi menneellä viikolla pieneksi paniikkikohtaukseksi, jonka itse itselleni aiheutin. Minulla piti olla treffit, jotka lopulta peruin ja loppuratkaisuksi nukahdin. Tai olin itse asiassa perunut tapaamista pitkin päivää lähinnä vain sillä ajatuksella, että en välttämättä jaksa, koska mulla ei ole voimia. (Siis ihan tosi niitä ei ollut.) Alkuinnostuskin oli jo hiipumassa, vaikka toisaalta tyyppi oli ollut kolme päivää jännittävä kuin postilaatikko, johon odotan pakettia. Tosin tiesin etukäteen, että meillä on yhtä vähän yhteisiä ominaisuuksia kuin lumipallolla ja keppihevosella, paitsi jos haluaa heittää keppihevosta lumipallolla. Tosin en ihan heti keksi, ketä se hyödyttäisi. Niinpä peruin treffit, vaikka oli laittautunut ja ihan valmiina hyökkäykseen.

Välikohtauksen jälkeen emme enää juurikaan viestitelleet emmekä sopineet uutta tapaamista. Hän oli kai liian loukkaantunut nukahtamisestani. Lisäksi meillä oli liikaa erottavia tekijöitä, niin minä sen itselleni selitin: väärä uskonto, liikaa ikäeroa, väärä elämäntilanne, väärä paikkakunta. Ja ilmeisesti lopulta viimein myös väärä auto.

Pari viikkoa sitten tiedustelin hyvältä ystävältäni Oopperan kummitukselta, millainen mies minulle pitäisi olla, minkäikäinen ja sitä rataa. Että voisko ajatella nuorempaa. Ei kuulemma mielellään voi. Saattaa olla vaara, että ryhdyn äidilliseksi. Minun kohdallani sen suhteen saattaisi olla vieläpä tuplavaara, koska hoitaisin niin mielelläni kaikkien asiat, myös mummoni edesmenneen ex-anopin jo maksetut hautajaiskulut, jos se vain olisi mahdollista. Toisekseen Oopperan kummitus halusi tuoda esille mielipiteensä, että ei Audi-miestä. No miksi ihmeessä? Olen minä elämässäni istuskellut myös useamman Audi-miehen vänkäristinä. No juuripa kuulemma siksi, että Audi-mies, jonka suurin intohimo on ohitella autoja reippaalla ylinopeudella, on kauimpana siitä miestyypistä, jollaisen Oopperan kummitus minulle soisi. Ei vain kuulemma sovi Puhalluskukkatytön pirtaan, turha alkaa naputtamaan. Uskon häntä. Hän tuntee minut paremmin kuin moni muu. Hänelle olen kertonut elämästäni kaiken. (Myös ne peräsuolivaivat, joita en kerro koskaan, ikinä kenellekään.) Että kai hän sitten tietää.

Audi on hyvä auto, jos siitä lähdetään. Olenhan Audi-miehen tytär. Tosin isäni on ollut myös pitkäaikainen Ford-mies, muinais-Audi-mies ja Nissan-mies. Eihän auto miestä pahenna. Minäkin olen ihan ok Rellu-tyttö, vaikka no, todennäköisesti keskustelemme ranskalaisen ralliautoni kanssa luottamuspulastamme seuraavan kerran taas tammikuun pakkasilla. Audi on hyvä auto, mutta valitettavan usein sillä yritetään niin sanotusti jatkaa munaa, ja mikäpä siinä, jos muna siinä oikeasti kasvaa. Mikä minä olen sanomaan, millä kukakin saa buustata egoaan. Kivahan hyvällä pelillä on ajaa, oli se sitten auto tai muna. Ilmeisesti kuitenkin Operetin haamu halusi kertoa, että minun arvostukseni on toisaalla kuin hyvissä autoissa tai muussa maallisessa mammonassa. Ja tottahan se onkin: vaikka raha on kiva asia, harvemmin sillä on voinut ostaa esimerkiksi huumoria tai syvällisyyttä, joita ihmisissä arvostan. Tietysti Audi-miehissäkin voi olla näitä piirteitä, mutta sanottakoon, että saattaa olla harvinaisempi ilmiö ketään henkilökohtaisesti sormella osoittelematta. (Villi veikkaus, että tämän jälkeen että useat Audi-tuttuni lähettävät minulle keskisormia postilaatikkoon ja kieltäytyvät kyyditsemästä enempää.) Että jatkossakin Camel Bootsina mennään.

Vuoden mittainen teatteriprokkis saatiin päätökseen kaksi viikkoa sitten. Päätin jättäytyä syrjemmäs, jotta ehtisin keskittyä itseeni, olla ja mietiskellä. Siinä kävi kuitenkin niin, että ennen kuin olin Haukiputaan pölyt jaloistani karistanut, olin yhtäkkiä keskellä uutta porukkaa ja uutta prokkista. Lopulta selvisi siis syy sille, miksi olin tyhjentänyt koko syksyni kalenterin: tätä varten. Ensi-ilta on marraskuussa. Porukka on ihana. Puhuttiin perjantaina ysien uskonnon tunnilla uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Että miksi suurin on rakkaus. Siinäpä se. Ehkäpä siksi, että kun usko ja toivo häviävät, rakkaus on ainoa mikä jää. Egotripin biisi. Kuuntele toki siinä joutessas. Mua ainakin itkettää joka kerta, kun sitä luukutan. Sama fiilis on tullut uuden teatteriporukan kanssa. Että siinä ollaan isojen asioitten äärellä. Semmosille jutuille jotenkin haluttaakin raivata kalenterista tilaa. Tiiät, mitä tarkotan.

Olin viime viikonloppuna ystäväni häissä eräässä Rovaniemen maalaispitäjässä. Toimitin ulkoilmakanttorin virkaa vihkiäisseremoniassa hääparin mökkirannassa. Kaunis tilaisuus, ihana fiilis. Tuli sellainen olo, että ehkä rakkautta on sittenkin vielä olemassa. Ehkä. Häissä ei painanut mikään eikä kukaan. Mieletön tunnelma. Ympärillä oli vain rakkautta ja toivoa. Hääparista näki, että tämä on tässä. Sellaisen rakkauden kun itselleen saisi, tai ainakin monelle läheiselleen. Lapsilleen. Ehkä vielä joku päivä. Ehkä Jumala on olemassa. Ehkä.

Palasin häistä sunnuntaina. Olen siinä mielessä vähän spontaani tyyppi, että koskaan en tiedä, millä mielellä seuraavana päivänä olen. Että ujostuttaako ja hermostuttaako, vai lentelenkö päin seiniä ja jututan kaikki vastaantulijat. Yleensä olen siis melko ujohko tyyppi. Kuljen mielelläni turvallisia ja tuttuja teitä; teen asioita, joissa tiedän onnistuvani. Oman mukavuusalueeni ulkopuolelle hyppään harvoin. Sinä sunnuntaina radiossa puhuttiin kuitenkin rohkeudesta ja uskalluksesta. Muistin parin viikon takaisen keskustelun lukiolaisten tunnilta, jossa puhuttiin liftaamisesta ja siitä, kuinka se avartaa molempia osapuolia: liftaajaa ja kyytiin ottajaa. Eikä aikaakaan, kun tienposkessa oli peukku pystyssä komea uros. No ei helevetti. Hirveä sade. Säälitti. Ajoin pari kilometriä ohi ja tajusin, etten voi jättää tuota tuonne. Että pakkohan se on hakea. Että tämä on mun tämän päivän pala kakkua. Että eilen sain niin paljon rakkautta häissä, että nyt on mun vuoro pistää jakoon omasta hyvästäni. Ja niinpä minä tein u-käännöksen ja kävin noutamassa kaverin kyytiini.

Mies oli eteläamerikkalainen, Uruguaysta kotoisin oleva valokuvaaja, joka oli liftannut kolme vuotta. Hän oli tulossa Norjasta ja matkalla Ouluun. Sitten Helsinkiin, Pietariin ja Siperiaan. Yhteistä matkaa meillä oli edessämme vajaat kolme tuntia. Hän ei osannut englantia, joten hän puhui minulle espanjaa. Ymmärsin sen mitä ymmärsin; olenhan käynyt elämässäni tasan nollalla espanjantunnilla. Yritin puhua hänelle ranskaa, mutta ei hän sitäkään osannut. Lopulta puhuin hänelle vain kansainvälisiä käsimerkkejä, mutta nekin oli äkkiä käytetty, eikä keskisormea jaksa näyttää hullukaan kolmea tuntia, varsinkaan jos ajaa. Toki hän käytti Googlen kääntäjää ja näytti kuvia, joita oli maailmalla kiertäessään ottanut. Itse yritin lähinnä pysyä tiellä. Kolmen tunnin kuluttua saavuimme Ouluun. Tosin hän unohti (todennäköisesti tahallaan) termospullonsa autooni, joten jouduin kohtaamaan hänet myös seuraavana päivänä termokseen liittyvän palauttamisen merkeissä. Siinä kohdassa hän tosin ryhtyi kiihkeäksi. Olisi halunnut kanssani elämän tai jotain. Olin kuitenkin liian kiireinen ryhtyäkseni millekään ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Kolme tuntia vielä jotenkin menee keskisormi pystyssä, mutta kokeilepa loppuelämä. Mutta toki retkestämme oli jotain hyötyäkin. Opin kaksi sanaa espanjaa. Muchas gracias.

Yksi luku tässä merkitysten kirjossa on toki seksin perässä seikkailijat, joihin olen jo aika väsynyt. Otetaanpa nyt vielä kerran ihan ehkä maailman selkeimmällä suomen kielellä: Antakaa jo olla! Olen liian vanha, liian onnellinen ja liian vapaa ryhtymään vähä-älyisten urpojen kanssa mihinkään sellaiseen, mikä on jollain tavalla kiellettyä ja likaista. Puhun siis niistä jutuista, joiden täytyy tapahtua pöydän alla, poissa vaimojen katseilta. Tarjouksia satelee nimittäin edelleen myös koko kansan Sinkkukinkulle, mutta tiedättekö, että Sinkkistä ei sellainen jaksa kiinnostaa sitten paskan vertaa.

Tietysti ymmärrän ja tiedostan, että kun kaksi tyyppiä kohtaa, kannattaa antaa aikaa tutustumiselle eikä ihan heti huudella jossain Facessa, että hei nyt, nyt ollaan kimpassa ja tosi in lööv. Itsekin sorruin siihen kerran. Tai öö, voi olla että niitä kertoja oli useampia, mutta yhden varman kerran muistan. Rakkausammattilaisen ilmaisena vinkkinä voin ladata tähän, että mikäli haluat salasuhteen tai muuta salajännää päiviäsi piristämään, niin siitä vain, mutta älä soittele enää minulle. Minun ei nimittäin tarvitse salata yhtään mitään yhtään keneltäkään. Että jos ei pysty päivänvalossa rakastamaan, minun puolestani ei tarvitse rakastaa ollenkaan.

Olen päättänyt, että haluan ehkä sittenkin miehen jossain vaiheessa, mutta en ehkä siltikään vielä. Vaikka olen hehkuttanut vapauden helppoutta, eikä minulla varsinaisesti ole aikaakaan oikeastaan juuri mihinkään ylimääräiseen, olen luultavasti lähivuosina osoittamassa kiinnostuksen merkkejä vastakkaista sukupuolta kohtaan, tosin edelleenkään ketään urpoa tai pönttöpäätä enkä varsinkaan ketään liian kiihkeää ole ottamassa.

Tulet sitten kun joudat ja sitten kun minulle sopii. Mutta älä odota liian kauan! Muista hedelmällisyyteni! Munasoluni eivät irtoile loputtomiin!

Pusu sinne missä kuljet!

Jos tuossa suurin piirtein viikko sitten olisin heittänyt noppaa seuraavan viikon tapahtumista, olisin todennäköisesti taas yllättynyt toden teolla, minne luontoni minut vie. Minulla oli lempeä tarkoitus tuumailla rauhassa, tarkkailla uneni kohdetta ja lopulta, varmistuttuani asiasta, mahdollisesti viikkojen kuluttua lähestyä häntä ystävällisesti ja varovaisesti, niin kuin minun ikäluokkani ja siviilisäätyläisteni tapohin tässä nykyajassa kuuluu. Paitsi ettei kuulu. Meitä on kahteen junaan: niitä jotka juoksevat kohti ja niitä jotka juoksevat karkuun. Mutta entäpä minä? Minä kuulun niihin, jotka juoksevat pahki, mutta nousevat urhoollisesti kerta toisensa jälkeen, koska tietävät että yrittänyttä ei laiteta, ja jos laitetaan niin toivottavasti jonnekin sellaiseen paikkaan, missä ihmisyydestä on opittu iso pala elämää.

No siinä mielessä ei ihan maaliin mennyt, minkä olisi toki voinut aavistaa, jos olisi muistanut hötkyilevän ja kaikissa tapauksissa asiat parhain päin selittävän luonteeni. Nimittäin joskus siinä perjantai-iltapäivän tuntumassa tajusin, että mitä jos joku herkkubeibe ehtii ensin. Että jos tyyppi on vapaa ja sitä rataa, mutta minä jään liian moneksi viikoksi tuumailemaan, hänet vie toinen eikä minulle jää kuin luu käteen.

Niinpä siis voimani tunnossa näpyttelin vanhan kansan WhatsApp-viestin ja selvitin asiani niin maan perhanan rehellisesti ja aidosti kuin osasin. Vastaukseksi sain hämmennystä ja kauniita sanoja, jotka höystyivät informaatiovanalla. Sen keskeisin sisältö oli, että emme ole sopivia toisillemme, vaikka olenkin kaunis ja ihana ja tärkeä. Ehkä hän sanoi kehusanat kohteliaisuuttaan, mutta sillä ei ole tässä kohdassa niin suurta merkitystä, eikä se lopputulemaa muuttanut, jota toki piti vielä seuraavana iltana käydä varmistelemaan. Että onkohan nyt ihan totta, että ei nyt sitten edes mitään pientä kontaktia, suuteloimista tai käpälöintiä tai muuta mukavaa, joka arvovaltaisessa yhden hengen tuomaristossani pantaisiin täytäntöön. Ja kyllä totta oli. Että siinä mielessä reklamaatio olisi ollut turha. Tunteiden reklamaatio. Että olenpa vähän tyytymätön siihen, mitä sain. Että en varsinaisesti tilannut tätä, mutta en kyllä maksanutkaan. Paitsi kasvoni maksoin, oikeastaan kasvojen menetyksen saadessani pakit. Ja tietysti ison palan sieluni salaisuudesta. Eikö se riitä?

No mitäpä minä siihen. Pidin itseäni rohkeana ja aikaani edellä olevana uranuurtajana sellaisissa aihekokonaisuuksissa kuin unieni kohteen lähestyminen, kohteliaat käyttäytymisnormit sekä lempeän painostuksen alkeet. Mitäpä näistä? Arvelen meidän pysyvän ystävinä. Sellaisia merkkejä on ilmoja pitkin minulle lähetetty. Toisaalta käymiemme keskustelujen jälkeen olen ryhtynyt ylianalyyttiseksi ja kirjannut mieleni pieneen lokikirjaan kaiken tiedon, mitä minulle on episodin jälkeen annettu. En lähde niitä nyt sen tarkemmin analysoimaan kuin että voihan olla, että pieni jälki on jätetty eikä tulevasta koskaan tiedä. Se on ehkä yksi maailmanmenon lohduttavimmista seikoista. Kun ei koskaan tiedä, minkälaisia jälkiä sitä ympärilleen roiskii ja mikä niiden vaikutus on myöhemmässä elämässä. Kun ei tiedä.

Toissapäivänä tein kyllä Tinder-historiaa omalta osaltani. Tiedättekö? Minä, joka olen aina ja kaikkialla tunnettu siitä, että olen kaikkien kaveri, aina ystävällinen, aina kiinnostunut ja aina kohtelias, revin pelihousuni ihan täysin erään ruotsalaisen mukahauskan tinderistin kanssa. Se luuli kertovansa hauskan jutun väittäen mua milfiksi kuultuaan, että mulla on beibi (siis kolmevuotias mukelo). Siis milf! Piti ihan googlata varmistaakseni termin täydellisen tarkoitusperän. Ja kyllä, vaikka halusin uskoa sanan merkityskentän laajentuneen, oltiin edelleen pornoteollisuuden ytimessä. Ja siitäkös pillastuin. Näpyttelin kiivastuksissani kauneimmat osaamani rumat sanat: Fuck you fucking asshole. Näin ytimekkäästi ne tulivat. Selkärangasta. En ole ylpeä mutta en myöskään milf. Toivottavasti hän muistaa sen jatkossa. Tarinan opetus on se, että muistathan puhua kauniisti aina vieraille. Minäkin yritän. Kovasti.

Mutta onhan se kyllä toisinaan myös makeuden huipentumaa olla sinkku. Vaikka välistä tunnen kateutta kaikkia niitä onnellisia kohtaan, joilla on reissukumppani ja treffikumppani ja kulttuurikumppani ja ehkä jopa elämänkumppani, niin ei se siltikään voita tällä hetkellä tätä vapauden tuntua. Kun saa olla vähän kaikille, eikä silti mitään kenellekään. Ei ole vastuuta eikä velvollisuuksia, mutta on onni siitä mahdollisuudesta, että ehkä jossain joskus on joku, jota minä en vielä tunne (tai sitten jopa tunnenkin) ja jonka minä olen saava ja josta minä olen hullaantuva sitten kun aika on kypsä kuin punaposkinen syysomena kuulaan kirpeässä kauneudessaan.

Toisaalta luontoni ja sinkkuuteni yhteenlaskettu summa on iäti epävarmuus. En nimittäin halua enää koskaan sellaista tilannetta, että otan jonkun puolihyvän vain vaihtaakseni sen parempaan sitten kun vaihtoaition ovi avataan ja uudet pelaajat lähetetään kentälle. En tosiaankaan. Haluan rokkijumalan, johon en kyllästy ja josta jaksan kiinnostua joka päivä. En tiedä, tunnistanko häntä. Tutkani on ollut ruosteessa niin usein ennenkin.

Tänä iltana täällä kävi mies, tuttu tyyppi jo vuosikymmenten takaa. Ihan muilla asioilla kävi tuossa illan päälle pyörähtämässä. Komea oli. Aika sellainen henkeäsalpaavan komea. Mulla oli lasten nukutusrumba päällä, enkä itsekään ollut seksikkäimmilläni, koska nuhani ansiosta nenä oli tukossa ja naama punainen jo neljättä päivää. Voi helvetin helvetti: miksi valitsin tällaisen ajankohdan tälle kohtaamiselle?1! Sinne menivät kaikki mahkut. Siis kaikki ne mahkut, joita ei edes alun pitäenkään ollut.

Loppujen lopuksi sitä hidastettua kohtausta voi kuvailla jälkipolville jotakuinkin näin:

Mun etteisessä seisoo ite taivas ja mää tuijotan sitä ja tartun kiinni ja silitän enkä päästä irti ja puhelen kauniita sanoja. Ja mun silmät kuiskaa että älä mene, mutta mun alaston lapsi mun takana työntää sitä pois ja kutsuu sitä väärällä nimellä. Ehkä se ei tuu takas. Ehkä ei. Mutta siinä hetkessä mää haluan puristaa sitä ja pitää siitä kiinni, koska se oli komeampi ku muistin ja mun munasarjat huutaa, koska ne on just siinä vaiheessa kuunkiertoa, että nyt tuon tuossa pitäis ihan ehdottomasti jäädä ja muuttaa seuraavaksi viikoksi mun makuuhuoneeseen.

Ja kun se menee, minä tyhmä tyttö laitan sille häikäilemättömän ruman viestin perään, että eroa ja ota mut. No eihän se tietenkään mene niin. Eikä sellaisia viestejä kirjoitella sellaisille, joille toivoisi vain puhtainta onnea. Ei me hyvyyden naiset sellaisia olla.

Mutta saisinko mää silti tänä yönä rukkoilla sitä itelle?

Mää näin susta unta. Me istuttiin kahestaan auton takapenkillä ja meillä oli jotenki tosi hyvä meno. Sitte mää suutelin sua ja meillä oli vielä parempi meno. Sitte mää heräsin ja tajusin kaiken ja hautauduin mun sänkyyn, koska mua harmitti ihan sikana, että se oli vaan unta.

Mää oon ollu viime viikot ihan pahasti taas välillä sekasi ja välillä masentunu. Joinaki päivinä mulla on suurin osa asioista ihan ookoo. Ja huonoina päivinä mää tajuan olevani niin kesken, ettei mittään järkiä. Mää oon tietosesti päättäny jättää tänä syksynä paljon asioita pois, jotta mää jaksaisin paremmin enkä ois koko ajan niin piipussa, mitä monesti oon. Aika paljon oon surrut. Tätä tilannetta ja tunnetta, joka ei tunnu millään menevän ohi ja päästävän mua rauhaan. Mun erosta on yli kaks vuotta ja kaks kuukautta, eikä mua kyllä helpota just yhtään. Muutama viikko takaperin tiedustelin ystävällisesti lasteni isältä eli entiseltä puolisoltani, että palattaisko yhteen vai alanko lopulta elää omaa elämääni. Sain vahvan kehotuksen ryhtyä keskittymään omaan elämääni. Tavallaan se helpotti, mutta ei se mun huolta ja taakkaa vähennä. Eikä sitä surua niin vain käskemällä pyyhitä pois. Enhän minä nyt varsinaisesti häntä halua takaisin, mutta rikkinäisen kodin ja lasten takia oon välillä niin palasina, etten usko löytäväni ulospääsyä tästä surusta koskaan.

Tässä kaiken surun lomassa olen myös miettinyt tulevaisuuteni vaihtoehtoja. Periaatteessahan mulla ois täydet mahkut VALITA itelleni just semmonen tulevaisuus, ku ite haluan. Mää voin ottaa ensimmäisen vastaantulevan suhteellisen kunnollisen uroksen ja pistää sen kanssa alulle perhe nro 2. Tuskin ois kovin vaikee homma, sen verran tuntuis taas tulijoita olevan. Toinen vaihtoehto on jatkaa tätä sangen hyvällä mallilla olevaa vapaan sinkkuäidin elämää ja kasvattaa lapsista elinkelpoiset kansalaiset höystettynä vahvalla kulttuurileimalla ja ottaa hyvä mies sitten vasta vanhuuden päiviksi. Toisaalta siinä tapauksessa kukaan ei pääsis nauttimaan mun jatkoajalla olevasta nuoruudesta, joka tässä just nyt on meneillään. Omasta mielestäni on kamalaa tuhlausta jättää kaltaiseni selvää vaimomatskua olevat supernaiset tässä kohdassa elämää käyttämättä. Ja vaikka viisammat väittää, että parhaimmat haetaan kotoa, niin ei vain minua ole haettu. Etteisessä oon taas kengät jalassa oottanu koko kesän.

Kävin viime viikonloppuna treffeillä yhden randomin Insta-seuraajan kanssa. En yleensä hyväksy tuntemattomia seuraajia Instagram-tililleni, mutta nyt tein poikkeuksen. Tyyppi oli tosi kiva. Käveltiin lähimetsässä puolitoista tuntia ja jutusteltiin niitä näitä. Oli ihan mahtavaa, mutta siitä huolimatta mies ei ollut minun mieheni. Luulen, että hän oli liian kiltti ja liian rauhallinen. Takuulla parempi jollekin toiselle.

Viimeisissä teatteriharjoituksissa eilisiltana muistin mainita treffeistäni. Kuulijakuntani mielestä tapahtumalla ei ollut uutisarvoa. Sen sijaan sillä oli, etten ollut kuukauteen käynyt treffeillä. Sain naurut. Olen monien mielestä miestennielijä, vaikken niele tällä hetkellä kuin katkeraa itsekeitettyä lientä. Ei ole jostain syystä vain kiinnostanut. Syynä lienee se, että tarjolla on ollut lähinnä haaleaa, puoli-irstasta teetä.

Tässä nyt on kuitenkin viimeset kaks päivää kuumottanut tuo taannoinen uni, ettei paljon vakitinderistit jaksa kiinnostaa. Semmoset unet pitäis oikeesti kieltää lailla tai kyetä jotenkin deletoimaan tiedostoista ennen kuin ne saa aikaan hillitöntä vahinkoa. Mulla Tinderi laulaa toisaalla ja oon sopinu ehkä kymmenet treffit, joista en tasan tarkkaan oo yksillekään menossa. En juttele kenellekään oma-alotteisesti. Miks juttelisin? Samanlaiset jutut ne pyörii siellä kaikkien kanssa. Jos tyypissä on karkeasti pyöristettynä nolla mielenkiintoista asiaa, ei meikää vaan jaksa napata mikään turhanpäiväinen tutustuminen, saati sitten live-kohtaaminen.

Mutta se uni. Semmosesta tyypistä, joka ellää ihan tässä mun sydämen vieressä. Semmonen, jonka kans meikä on ihan tekemisissä. Semmonen, jonka puolesta saattaisin vaikka luodin eteenkin heittäytyä (mietin tätä eilen saunassa). Nämä on semisti vähän häijyjä juttuja. Kattokaapa ku vanhan kansan sananlaskut ja kaiken maailman viisaat tietää tasan tarkasti ohjeistaa, että älä ihastu ystävään. Ku se on katoppa viimenen virhe eikä siitä koskaan mittään hyvvää seuraa. Onhan tuo nähty.

Kesällä yks yhteinen ystävä tuumas erään baariyön päätteeksi, että ota se. Mää olin että no en todellakaan. Että sehän on niinku veli (pahinta mitä muuten voit miehelle itselleen sanoa, paitsi jos se oikeesti on sun veli). Onhan se ihana ja joo ja öö ja just ja nii. Siinä sitten valoisassa kesäyössä komppailtiin toistemme kannanottoja aiheen tiimoilta.

Viime talvena kohtasin sut ihan yllärinä yhessä baarissa. Se oli siis sellainen kerta, kun ei satuttu olemaan samassa porukassa liikenteessä. Ilahduin jotenkin aivan käsittämättömän paljon ja intouduin halailemaan, ja vaikken ihan ykköshapessa juuri sillä sekunnilla ollutkaan, muistan sen tunteen, minkä siinä hetkessä kohtasin: ihan käsittämättömän hyväntuntoinen mies. Halasin sua muistaakseni ehkä viidesti. Joka tapauksessa useita kertoja enemmän, mitä olisi ehkä ollut sopivaa. Seuraavalla viikolla piti ehkä vähän jopa pyydellä anteeksi omaa holtitonta käytöstä. Lohdullista toki on, että sinä tunnet minut ja minun typeryyteni ja hölmöilyni. Että periaatteessa ei tarvitse esittää mitään eikä toisaalta pyydellä anteeksikaan. Mutta toisaalta en mää voi tätä koskaan sulle sanoa. En vaan voi. Koska en voi. Todennäköisesti luet tän, eikä sulla oo mitään käryä, että tää on sulle.

Tiiäkkö nää että sun rinnalla kalpenee kapellimestarit, tangokuninkaat, rokkikukot ja viihdeteollisuuden freelance-kitaristit ihan kuus nolla? Ja tiiäkkö miks?

Koska mää tunnen sut ja sun sydämen. Ja nää oot mulle tärkiä.

Joka päivä.

Kun pyydän toisinaan yläkerralta tielleni elämänkokemuksia, välillä toivoisin, että kaikkia toiveitani ei käsiteltäisi Herran toimistossa niin kirjaimellisesti. Minä janoan elämää ja minun janoni vie minut välillä niin kummallisiin paikkoihin ja tilanteisiin, ettei kukaan koskaan kuitenkaan uskoisi, vaikka kertoisinkin. Siksipä siis en kerro. Olisin voinut ottaa selfien ja lähettää kuvan Seiskaan ja saada ihan hillittömät massit, mutta eromme hetkellä painoin vain käteni sydämelleni ja sanoin, että sinä jäät tänne. Hän painoi kädellään ohimoaan ja totesi: ”Ja sinä tänne.”

Kotimatkalla itkin vähän. Eilen en tiennyt sinusta paljoakaan ja tänään sinua ei enää ole. Nämä tuhannen ja yhden yön kohtaamiset naputellaan sydämiimme, eikä kukaan toinen pääse niistä osallisiksi. Olen sanonut, että haluan nähdä ja kuulla elämää, jotta saisin materiaalia tuleviin kirjallisiin tuotoksiini. Olen sanonut, että joskus vähän uskaliaastikin asetan itseni koekaniiniksi tässä kohtaamisten verkostossa, jossa elämä tarjoilee välillä karvaita alkupaloja ja välillä syntisen makeita jälkkäreitä. Hän ei kuitenkaan ollut minun mieheni, enkä niin edes ajatellut. Olen kuitenkin oppinut katsomaan vähän kauemmas. Näkemään, että jokaisella kohtaamisella on merkitys, joka vie meitä kohti itseämme, kohti toiveitamme, kohti sitä, missä lopulta on hyvä olla. Tarkoitan sitä, että jos haluan pallon maaliin, en lataa sitä sinne itse, vaan syötän pelikaverille. Hänen potkustaan verkko heiluu, mikä tuo pisteen minun joukkueelleni, meidän joukkueellemme. Elämä on peliä, nimenomaan yhteispeliä, ja tässä porukassa minun on hyvä pelata. Syöttäjän merkitystä ei voi vähätellä, vaikka toki maalipotkuja arvostetaan enemmän.

Viime viikolla tienvarsien mainoksissa kerrottiin, että eräs maamme suklaasilmäinen iskelmäartisti keikkaa lähistöllä. Jaa, tuokin täällä, ajatteli lehtori Sinkkukinkku kiitäessään harmaalla Renault Moduksellaan pohjoisen teitä. Keikkailtana elämä heitti hänet kuitenkin iskelmätähden henkilökohtaiseksi autonkuljettajaksi ja huolenpitäjäksi, ja vaikka elämänsä nuoruuteen ehtinyt Modus onkin monenlaista Suomi-taivaan tähteä kyydissään kuljettanut, ei hänen kaltaistaan vielä koskaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, en rakastunut häneen. En rakastunut ihmisen karismaan enkä hänen huumorinsa, vaikka sellainen olisi voinut hänen kohdallaan ja elämäni iltapäivässä olla kovastikin mahdollista. Mutta ehkä hän kuitenkin jollain tapaa puhui kieltäni. Tiesin heti, että olemme eri vaiheissa; minä jo vähän väsynyt yksinolooni, hän vasta haparoimassa. En minä sellaista ota. Sellaiselle minä suosittelen elämää ja heittäytymistä. Sellaisia kohtaamisia, joita minä olen saanut jo yllin kyllin niellä tankkini täyteen. Yleensä kuuntelemalla ihmistä viisitoista minuuttia minulle on aika selvää, minkälainen tyyppi on kysymyksessä. Onko hän aito, voiko häneen luottaa, onko hänessä kieroja piirteitä, haluaako hän muille hyvää vai onko hän itsekäs ja omahyväinen. Usein tuntuu, etten halua tietää liikaa, sillä usko tai älä, liika tieto saattaa aiheuttaa kärsimystä. Ylipäätään ihmisten pitäisi pitää asioita enemmän omana tietonaan. Tämä koskee myös minua, ja se lienee yksi suurimmista haasteista, mitä minun pussiini on jaettu.

Media tyrkyttää meille täydellistä ihmiskuvaa vartalosta, joka pitäisi saavuttaa. Todellisuudessa kenelläkään ei ole vartaloa, jota mainoskuvat meille tarjoilevat. Kuvien muokkaus on helppoa. Vähän eri valaistus tai kuvakulma ja avot: rumakin ihminen on muuttunut kauniiksi. Lihava laihaksi. Ryppyinen sileäksi ja sitä rataa. Totta vain toinen puoli jos sekään. Näen jatkuvasti kauniita kuvia kauniista ihmisistä tai kodeista tai tilanteista tai ystävyyksistä, joita kadehdin palavasti. Minä olen ystäväni menettänyt aikapäiviä sitten. Lisäksi olen alkanut lihoa. Keski-ikä kurkistaa ryppyinä silmäkulmissani. Vatsani on veltto, leuan kaari ruma, nenä tössykkä. Rinnat roikkuvat. Atopia talvi-ihon vitsaus. Jokaisella on näitä! Sitten otan selfien, jossa vatsa näyttää hetken kauniilta, jos se ei ole ehtinyt vielä roikkua koko päivää. Iho on kuulas, jos se on juuri puhdistettu ja meikattu. Hampaat ovat kauniit, huuli kaareutuu sellaisena kuin sen pitää. Tinderissä saan mätsin kenen tahansa kanssa, jota painan. Niin helppo on huijata ihmisiä. Itselleen ei silti riitä. Se on surullista. Itse on jokaisen kuljettava matka itsensä hyväksymiseen ja itselleen riittämiseen. Usein matka on elämänpituinen. Samalla kun taistelen omalla matkallani, haluan auttaa muita omallaan. Siksi kehut eivät minulta lopu. Kehun voi antaa myös katseella, kenelle vain, milloin vain. Olenhan muistanut katsoa sinua kauniisti?

Tänä viikonloppuna minulle paljastui myös vuosisadan suurin kusetus, jossa näemmä olen ollut osallisena. Olen ehkä kertonut, että minua lähestytään usein ja monesta suunnasta. Viime syksystä lähtien eräs sittemmin tutuksi käynyt ihminen, mies tarkemmin ottaen, on laitellut aika ajoin viestiä. Olen tehnyt selväksi, että lähden mielelläni hänen kanssaan ulos siinä vaiheessa, kun hän sitä kauniisti ja suoraan osaa pyytää. Kävin tänään läpi vanhoja keskustelujamme ja otin kuvakaappauksia keskustelunkohdista, joissa hän osoitti kiinnostustaan; käsitykseni tapahtumien kulusta ei siis ollut vain kuvitelmaa. Olen koko ajan luullut hänen olevan vapaa ja sitä rataa, mutta yhtäkkiä selvisi, että hänellä onkin perhe! Salassa pidetty puoliso, lapset, mitä lie. Olin hetken aikaa vähän vihainen siitä, miten olin ollut niin sinisilmäinen ja luottanut puheisiin. Mutta minkäpä näille voi. En alun perinkään kuvitellut meille ruusuista tulevaisuutta, enkä varsinkaan kuvittele sitä tämän jälkeen. Mitä opimme tästä? Koskaan et voi tietää. Ja toisekseen: joskus eräässä muinoin kirjoittamassani novellissa tällaiseksi kuvailtu tilanne voi olla totta oikeassa elämässäkin. Mutta selvisipä tämäkin, onneksi tässä vaiheessa, ennen kuin suurempaa harmia ehti tapahtua. Selvisin pienillä pintanaarmuilla. Viha kesti muutaman tunnin, vaikka varsinaisesti se ei yltänyt ihon alle. Naisen raivo saattaa silti joskus olla kovin, kovin kiihkeä. Petetyksi tulemiseen ei totu koskaan.

Yritämme myydä jatkuvasti itseämme muille. Haemme hyväksyntää, haluamme olla mukana siellä missä muutkin, kuulua porukkaan. Tässä kun tuota Tinderiä pääsee aika ajoin analysoimaan kriittisen käyttäjän ominaisuudessa, olen huvituksekseni alkanut nähdä Tinder-esittelytekstin eräänlaisena uutena somemaailman tekstilajina, millainen se toki onkin. Sehän on vähän niin kuin työhakemus. Kuvahan olisi aina kiva ja vielä hauskempaa olisi, jos niitä olisi useampia. Jos saisi toivoa, olisi mahtavaa, jos kuvat olisivat hyviä ja niistä pystyisi näkemään muutakin kuin lintuperspektiivistä kuvatun pään ilman kaksareita tai kesäniityllä kirmaavan koiran. Mua ei oikeesti kiinnosta kuva kenenkään koirasta. Ja kuka idiootti lataa lapsensa tai kaverinsa lapsen kuvan tuollaiseen sovellukseen? Esittelyteksti on myös oma lukunsa. Elämän kovan koulun käyneitä on liikkeellä yllättävän paljon. Anteeks nyt vaan, mutta eikö meistä jokainen käy elämän kovaa koulua koko ajan? Luuleeko joku vielä, että mitään saisi tässä maassa ilmaiseksi (paitsi marjoja metsästä, mutta ei mennä nyt siihen)? Käsitykseni mukaan elämän kova koulu tarkoittaa sitä, että kovia on koettu ja huh miten jännä että edelleen ollaan elossa! Still alive, you know? Ihan vaan tiedoksi, että jokaisella, korostan: jokaisella, on oma polkunsa ja siinä vaikeat vaiheensa ja sitä on ihan turha alkaa retostelemaan millään elämän kovalla koululla. Kaikki käydään sitä samaa helvetin-tyhmän-nimistä-koulua, mutta ne jotka ilmoittavat sen Tinderissä koulutustaustakseen, ovat ihan selkeästi jälkkärissä joka viikko, ainakin jos minä saisin päättää. Huomaatteko, että kyllä ehkä asteen verran tympii kyseinen ilmaus. Toinen esittelytekstiin liittyvä piirre on se, että monet miehet kirjoittavat: ”En oikeen osaa kertoo ittestäni tämmösissä esittelyteksteissä mitään, mutta kysymällä selviää!” Siihen vielä hymynaama perään, että jepsistäjee. Urpot! Jos olette hakemassa elämänne naista, koittakaa nyt helkkari soikoon jotakin keksiä itsestänne. Jokainen osaa kertoa, mistä pitää ja mistä ei, jos vähän miettii. Mutta aivan sama. Joka tapauksessa vähän on kiukuttanut. Kiitos, kun sai avautua.

”Sinä olet minun sielunkumppanini, mutta me olemme eri vaiheissa”, sanoi hän, jonka kohtasin. ”Muista silti, ettei mikään ole lopullista.” Hän sanoi sellaista, jotka tavallisesti kaikuisivat minun suustani. Minähän jauhan aina lopullisuuden problematiikasta, koska kuka voi sanoa, kenet kohtaamme taas huomenna ja kenet unohdamme. Kuka jää mieleemme iäksi, kuka hipaisuksi ihollemme. Ja ketä emme unohda koskaan.

Kiitos silti kaikesta.

Kiitos.

Terveisiä Vihiluodon kiveltä! Kävin siellä tuossa joitakin päiviä takaperin. Vein sinne taas yhden uuden ihmisen, mutta täytyypä myöntää, että kyllä on Vihiluodon taika ollut viime vuosina murenemaan päin. Kiviä siellä ei ole nimittäin enää kuin kourallinen; luodon vanhastaan komeat kivet on peitetty kivimurskeella. Ei ole enää sama tunnelma. Ei ole.

Kävin kuulkaa treffeillä. En ole käynyt kuukausiin oikeilla treffeillä. Viimeksi ehkä joskus keväällä. En varsinaisesti pidä niistä lukua, varsinkaan niistä, jotka päätän lyhyeen. Kävin kuitenkin siis treffeillä sen edellisessä tekstissäni mainitun kuuman kitaristipojan kanssa, vaikka silloin olin kovasti sitä mieltä, että vääriin miehiin ei kannata aikaansa tuhlata. Alkuperäinen tunne osui lopulta oikeaan, vaikka vuorokauden ajan luulin melkein olevani rakastunut. Ihana tunne! Sydän sykkyrällä sormeni näpyttivät viestiä viestin perään, että päästä irti minusta, jos et aio pitää. Jännä homma. Itse asiassa meillä oli siis saman tyypin kanssa treffit kahtena peräkkäisenä päivänä – niin mukavat olivat ensimmäiset. Tehtiin kaikkea kamalan kivaa. Käsittämättömän mukavaa yhdessäoloa: se piti mua kädestä ja silitti. Se oli ihana. Siis ihana.

Toisena iltana taika kuitenkin raukesi. Ihan poks vaan tajusin, että kyllä tämä mies on kuitenkin kaikessa viisaudessaan tarkoitettu jollekin toiselle naiselle. Että minun mieheni on muualla. Eniten harmittaa, että oli niin kamalan kivaa. Oli naurua, oli vitsejä, se nauroi mun jutuille, se näki mut tosi selvästi ja sanoi mulle sellaisia kauniita asioita, että aloin taas pikkuisen enemmän luottaa itseeni ja elämään. Se sanoi asioita, jotka paransivat viime kuukausina keräilemiäni haavoja. Se mies oli Bebanthen, vauvojen pyllyrasva, joka parantaa sekunneissa pahimmatkin ihottumat. Minun ihottumani se ainakin paransi. Mahtava kohtaaminen.

Paras kaveri kysyi, että eikö se silti voisi jatkua. Eikö kuitenkin voisi viettää hyvää aikaa? Mutta en minä usko. Se siirtää unelmiani vain eteenpäin. Parantaa pintanaarmut, mutta särkee syvältä. En minä silti muista pahalla. Muistan enemmän hyvällä kuin ketään pitkään aikaan.

Tajusin muutamia viikkoja sitten saunassa sen tosiasian, mikä minun elämäni suuria rakkauksia on yhdistänyt: kaikki ovat suuria esiintyjiä. Eihän niitä monta ole, mutta kolme viidestä on ollut muusikoita ja musiikillisesti lahjakkaita, ja kahden jäljelle jääneen karismaa en voi edes sanoin kuvata. Jos tyyppi osaa soittaa ja laulaa, jalkani ovat suhteellisen vetelät suhteellisen heti. Se ei kuitenkaan ole ihan pakollista, mutta silloinkin täytyy olla kyllä vähintään stand up -koomikko, enkä minä niistäkään ottaisi kuin erään Ylivieskan lahjan Suomelle, ja tiettävästi hän ei edelleenkään ole vapaa. Siispä minua ei siis yllätä, miksi kusen saman tien hunajaa, jos pääsen lähikontaktiin rokkarin kanssa; mehän puhumme samaa kieltä! Minun paloni lavalle on sammumaton, ja minä ymmärrän keikkareissuja ja takahuoneita. Minä kuulun niihin, jotka viihdyttävät muita, en niihin jotka kerääntyvät juhlimaan lavojen eteen. Minä olen siellä toisella puolella, vaikka olisinkin yleisössä. Jos olen katsoja, ymmärrän loputtomasti sitä onnentunnetta, jonka näen esiintyjien kasvoilla, olipa kyse teatteritaiteesta, bändikeikoista, liikuttavista puheista tai stand upin maailmasta.

Elämä on vähän ihmeellinen, enkä oikeastaan ole hetkittäisestä masentuneisuudesta huolimatta lakannut uskomasta ihmeisiin. Yksi sellainen tapahtui viime lauantaina. Olin eräässä tapahtumassa eräässä lähikaupungissamme. Menin yksin, koska sain ilmaislipun eräältä teatterikaveriltani. Minusta on ihanaa mennä tapahtumiin yksin. Ylipäätään nykyisin luotan aika paljon siihen, että tunnen riittävästi ihmisiä törmätäkseni tuttuihin, joiden seuraan saan lyöttäytyä. Niin kävi nytkin. Meillä oli käsittämättömän kiva ilta kolmestaan kahden viehättävän leidin kanssa, joista toista en tuntenut yhtään ja toista tunsin vähäsen. Toivottavasti en pilannut heidän iltaansa läsnäolollani.

No eipä siinä. Keikat siinä menivät ja läksimme koteihimme. Yöllä tindasin vielä läpi puhelimeeni kertyneen miessaldon, ja painoin toki kaikki kivat ja hyvät tyypit, joita kovin usein on koko kansan Sinkkukinkulle niin kovin vähän. Vastaan tuli tuttu naama. Ööö, olin just ton keikalla, tajusin. Viittaus: bändi numero kaksi, kitaran varsi, sijoituspaikka solistiin nähden yleisöstä katsoen vasemmalla. Periaatteessa tuttu tyyppi. Tuo on heilunut noitten keikoilla ennenkin. En tiennyt nimeä. Moni muu olisi tiennyt. Veljeni olisi seonnut. Painoin sitä (siis en veljeäni vaan sitä kitaristia, vaikkakin molemmat ovat kitaristeja). Painoin siis ihan huvikseen. Jos saisi kiittää keikasta vaikka vähän hassumpaa reittiä. Se oli ehtinyt painaa mua kuitenkin ensin. Meistä tuli mätsi!

Tällä hetkellä vahvin tunteeni on harmitus. Miksi helkkarissa nuo sopivimmat tyypit asuvat aina jossain Helsingissä? No siksi, että siellä on niitten duunit. Tiedän sanomattakin, että tyyppi ois mulle ihan ybersopiva. Mutta miten minä sen isken tämän välimatkan läpi? Antoi se toissapäivänä mulle numeronsa, mutta en minä osaa sanoa mitään järkevää. Olen ihan kipsissä. Pitäiskö vain luottaa vanhan kansan rehellisyyteen ja aitouteen? Auttaisko se jotain? Kannattaisko edes kokeilla? Olen menossa parin viikon päästä maamme pääkaupunkiin äikänopettajien vuosifoorumiin. Sovittiin, että tavattais. Että hetken hurmiossa tavattais loppukesästä 2017, vaikka eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta mitäpä jos oiski? Mitäpä jos, on Samuli Putrokin laulussaan heittänyt. Mitäpä jos me rakastuttais ja maailma mullistuis ja kaikki ois ihanaa koko loppuelämän? Että voinko jättää korttia kääntämättä? En jätä, jos se ei peru. Toivon että ei, koska vaikuttaa siltä, että nyt pitäis näitä asioita päästä hoitamaan ihan livenä. Koska livenä minä olen sata kertaa viehättävämpi kuin näissä typerissä teksteissä, joiden kirjoittelua en osaa lopettaa.

Sain Tinderistä lopulta yliannostuksen. Jos enää koskaan menen sinne takaisin, en aio painaa enää muita kuin luovia ja karismaattisia esiintyjiä. Kävin tiistaina vielä harvasanaisen viestinvaihdon viimetalvisen rakkauteni kanssa ja arvelen voimakkaasti, että keskustelu jäi viimeiseksemme. Olisiko viimein aika päästää irti ja hyväksyä tilanne osaksi elämänpolkuani? Kaikki meni niin kuin piti. Me olimme toisillemme, mitä olimme, sen aikaa kuin tarvitsimme. Hän odottaa elämänsä rakkautta, joka en ollut minä. Taidan tehdä itse samoin. Olen yllättävänkin levollinen. Kaikki menee niin kuin pitää.

Oma karismani on luultavasti moniulotteinen. Ne jotka eivät tunne, näkevät kuvat. Sorjan varren, joka vielä kolme vuotta sitten oli 25 kiloa pulleampi. Ne jotka tuntevat, tuntevat eri asioita. Joku tuntee hötkyilyn, toinen vitsit ja verbaaliakrobatian, kolmas rauhallisuuden, neljäs empaattisuuden, viides muumimammailun, kuudes manipuloinnin, seitsemäs lämmön ja välittämisen ja kahdeksas suoruuden. Yhdeksäs tuntee ehkä tehokuuden ja kymmenes päämäärätietoisuuden. Unelmat, joita kohti mennään eikä meinata. Optimismin ja mahdollisuudet, jotka pienin askelin, usein yllättävästikin, lopulta kuljettavat perille. Luonteen, joka ei anna periksi, paitsi silloin kun päämäärää kohti ei enää kannata kävellä. Silloin voi vaihtaa suuntaa ja ottaa muutaman juoksuaskeleen. Ja olla taas onnellinen.

Mikä sellaiseen karismaan sopisi parhaiten? Eniten minua nyppii ehkä kuitenkin se, että jotkut kohtaamani miehet ovat olleet päämäärissään vähän saamattomia ja löysiä. Saa levätä, kunhan osaa tehdä myös töitä. Saa haaveilla, kunhan osaa myös kulkea unelmiaan kohti. Tehokkuus ja määrätietoisuus olisivat suotavia ominaisuuksia, tai ainakin plussaa saisi, jos osaisi olla rauhallisen tietoinen omista tavoitteistaan. En minä niitä sen tarkemmin ala määrittelemään. Mutta kyllähän kaikki varmasti ymmärtävät, että määrätietoinen ihminen on myös intohimoinen ja sitä rataa. Jännästi tietyt asiat kulkevat hand by hand.

Olen ihan rauhallinen. En mene treffeille. Luotan siihen, että kun kuljen tuolla maailman turuilla ja toreilla vapaana ja onnellisena uskoen siihen, että mieheni tulee kyllä sitten kun minä olen valmis.

Mutta kieltämättä viime viikonlopun yhteensattuma oli erikoinen. Mikäköhän tarkoitus silläkin oli? Jos joku joskus kysyisi, lähtisinkö etäsuhteeseen, ihan saletisti lähtisin. Sehän on tehokkuuden maksimointia. Ollaan tehokkaasti yhdessä silloin kun ollaan. Ei minun intohimoihini varsinaisesti kuulu kerätä jonkun sukkia päivittäin.

Vaikkei siinäkään tietysti mitään pahaa ole. Ja varmasti keräilen, jos sukkienpudottelija on riittävän kuuma.

Mutta hoi siellä Helsingissä: Eihän se etäily olis niin paha? Se on lentokoneella 50 minuuttia, jos lentokuski painaa kaasua ja perämies keskittyy muuhunkin kuin heiluttelemaan joinkkelia. Edes Ruukkiin et pääse talvikeleillä Oulusta siinä ajassa. Että vinkki viitonen: voisko se hetken hurmio olla myös loppuelämän turmio? Pitäiskö selvittää?