Terveisiä Vihiluodon kiveltä! Kävin siellä tuossa joitakin päiviä takaperin. Vein sinne taas yhden uuden ihmisen, mutta täytyypä myöntää, että kyllä on Vihiluodon taika ollut viime vuosina murenemaan päin. Kiviä siellä ei ole nimittäin enää kuin kourallinen; luodon vanhastaan komeat kivet on peitetty kivimurskeella. Ei ole enää sama tunnelma. Ei ole.

Kävin kuulkaa treffeillä. En ole käynyt kuukausiin oikeilla treffeillä. Viimeksi ehkä joskus keväällä. En varsinaisesti pidä niistä lukua, varsinkaan niistä, jotka päätän lyhyeen. Kävin kuitenkin siis treffeillä sen edellisessä tekstissäni mainitun kuuman kitaristipojan kanssa, vaikka silloin olin kovasti sitä mieltä, että vääriin miehiin ei kannata aikaansa tuhlata. Alkuperäinen tunne osui lopulta oikeaan, vaikka vuorokauden ajan luulin melkein olevani rakastunut. Ihana tunne! Sydän sykkyrällä sormeni näpyttivät viestiä viestin perään, että päästä irti minusta, jos et aio pitää. Jännä homma. Itse asiassa meillä oli siis saman tyypin kanssa treffit kahtena peräkkäisenä päivänä – niin mukavat olivat ensimmäiset. Tehtiin kaikkea kamalan kivaa. Käsittämättömän mukavaa yhdessäoloa: se piti mua kädestä ja silitti. Se oli ihana. Siis ihana.

Toisena iltana taika kuitenkin raukesi. Ihan poks vaan tajusin, että kyllä tämä mies on kuitenkin kaikessa viisaudessaan tarkoitettu jollekin toiselle naiselle. Että minun mieheni on muualla. Eniten harmittaa, että oli niin kamalan kivaa. Oli naurua, oli vitsejä, se nauroi mun jutuille, se näki mut tosi selvästi ja sanoi mulle sellaisia kauniita asioita, että aloin taas pikkuisen enemmän luottaa itseeni ja elämään. Se sanoi asioita, jotka paransivat viime kuukausina keräilemiäni haavoja. Se mies oli Bebanthen, vauvojen pyllyrasva, joka parantaa sekunneissa pahimmatkin ihottumat. Minun ihottumani se ainakin paransi. Mahtava kohtaaminen.

Paras kaveri kysyi, että eikö se silti voisi jatkua. Eikö kuitenkin voisi viettää hyvää aikaa? Mutta en minä usko. Se siirtää unelmiani vain eteenpäin. Parantaa pintanaarmut, mutta särkee syvältä. En minä silti muista pahalla. Muistan enemmän hyvällä kuin ketään pitkään aikaan.

Tajusin muutamia viikkoja sitten saunassa sen tosiasian, mikä minun elämäni suuria rakkauksia on yhdistänyt: kaikki ovat suuria esiintyjiä. Eihän niitä monta ole, mutta kolme viidestä on ollut muusikoita ja musiikillisesti lahjakkaita, ja kahden jäljelle jääneen karismaa en voi edes sanoin kuvata. Jos tyyppi osaa soittaa ja laulaa, jalkani ovat suhteellisen vetelät suhteellisen heti. Se ei kuitenkaan ole ihan pakollista, mutta silloinkin täytyy olla kyllä vähintään stand up -koomikko, enkä minä niistäkään ottaisi kuin erään Ylivieskan lahjan Suomelle, ja tiettävästi hän ei edelleenkään ole vapaa. Siispä minua ei siis yllätä, miksi kusen saman tien hunajaa, jos pääsen lähikontaktiin rokkarin kanssa; mehän puhumme samaa kieltä! Minun paloni lavalle on sammumaton, ja minä ymmärrän keikkareissuja ja takahuoneita. Minä kuulun niihin, jotka viihdyttävät muita, en niihin jotka kerääntyvät juhlimaan lavojen eteen. Minä olen siellä toisella puolella, vaikka olisinkin yleisössä. Jos olen katsoja, ymmärrän loputtomasti sitä onnentunnetta, jonka näen esiintyjien kasvoilla, olipa kyse teatteritaiteesta, bändikeikoista, liikuttavista puheista tai stand upin maailmasta.

Elämä on vähän ihmeellinen, enkä oikeastaan ole hetkittäisestä masentuneisuudesta huolimatta lakannut uskomasta ihmeisiin. Yksi sellainen tapahtui viime lauantaina. Olin eräässä tapahtumassa eräässä lähikaupungissamme. Menin yksin, koska sain ilmaislipun eräältä teatterikaveriltani. Minusta on ihanaa mennä tapahtumiin yksin. Ylipäätään nykyisin luotan aika paljon siihen, että tunnen riittävästi ihmisiä törmätäkseni tuttuihin, joiden seuraan saan lyöttäytyä. Niin kävi nytkin. Meillä oli käsittämättömän kiva ilta kolmestaan kahden viehättävän leidin kanssa, joista toista en tuntenut yhtään ja toista tunsin vähäsen. Toivottavasti en pilannut heidän iltaansa läsnäolollani.

No eipä siinä. Keikat siinä menivät ja läksimme koteihimme. Yöllä tindasin vielä läpi puhelimeeni kertyneen miessaldon, ja painoin toki kaikki kivat ja hyvät tyypit, joita kovin usein on koko kansan Sinkkukinkulle niin kovin vähän. Vastaan tuli tuttu naama. Ööö, olin just ton keikalla, tajusin. Viittaus: bändi numero kaksi, kitaran varsi, sijoituspaikka solistiin nähden yleisöstä katsoen vasemmalla. Periaatteessa tuttu tyyppi. Tuo on heilunut noitten keikoilla ennenkin. En tiennyt nimeä. Moni muu olisi tiennyt. Veljeni olisi seonnut. Painoin sitä (siis en veljeäni vaan sitä kitaristia, vaikkakin molemmat ovat kitaristeja). Painoin siis ihan huvikseen. Jos saisi kiittää keikasta vaikka vähän hassumpaa reittiä. Se oli ehtinyt painaa mua kuitenkin ensin. Meistä tuli mätsi!

Tällä hetkellä vahvin tunteeni on harmitus. Miksi helkkarissa nuo sopivimmat tyypit asuvat aina jossain Helsingissä? No siksi, että siellä on niitten duunit. Tiedän sanomattakin, että tyyppi ois mulle ihan ybersopiva. Mutta miten minä sen isken tämän välimatkan läpi? Antoi se toissapäivänä mulle numeronsa, mutta en minä osaa sanoa mitään järkevää. Olen ihan kipsissä. Pitäiskö vain luottaa vanhan kansan rehellisyyteen ja aitouteen? Auttaisko se jotain? Kannattaisko edes kokeilla? Olen menossa parin viikon päästä maamme pääkaupunkiin äikänopettajien vuosifoorumiin. Sovittiin, että tavattais. Että hetken hurmiossa tavattais loppukesästä 2017, vaikka eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta mitäpä jos oiski? Mitäpä jos, on Samuli Putrokin laulussaan heittänyt. Mitäpä jos me rakastuttais ja maailma mullistuis ja kaikki ois ihanaa koko loppuelämän? Että voinko jättää korttia kääntämättä? En jätä, jos se ei peru. Toivon että ei, koska vaikuttaa siltä, että nyt pitäis näitä asioita päästä hoitamaan ihan livenä. Koska livenä minä olen sata kertaa viehättävämpi kuin näissä typerissä teksteissä, joiden kirjoittelua en osaa lopettaa.

Sain Tinderistä lopulta yliannostuksen. Jos enää koskaan menen sinne takaisin, en aio painaa enää muita kuin luovia ja karismaattisia esiintyjiä. Kävin tiistaina vielä harvasanaisen viestinvaihdon viimetalvisen rakkauteni kanssa ja arvelen voimakkaasti, että keskustelu jäi viimeiseksemme. Olisiko viimein aika päästää irti ja hyväksyä tilanne osaksi elämänpolkuani? Kaikki meni niin kuin piti. Me olimme toisillemme, mitä olimme, sen aikaa kuin tarvitsimme. Hän odottaa elämänsä rakkautta, joka en ollut minä. Taidan tehdä itse samoin. Olen yllättävänkin levollinen. Kaikki menee niin kuin pitää.

Oma karismani on luultavasti moniulotteinen. Ne jotka eivät tunne, näkevät kuvat. Sorjan varren, joka vielä kolme vuotta sitten oli 25 kiloa pulleampi. Ne jotka tuntevat, tuntevat eri asioita. Joku tuntee hötkyilyn, toinen vitsit ja verbaaliakrobatian, kolmas rauhallisuuden, neljäs empaattisuuden, viides muumimammailun, kuudes manipuloinnin, seitsemäs lämmön ja välittämisen ja kahdeksas suoruuden. Yhdeksäs tuntee ehkä tehokuuden ja kymmenes päämäärätietoisuuden. Unelmat, joita kohti mennään eikä meinata. Optimismin ja mahdollisuudet, jotka pienin askelin, usein yllättävästikin, lopulta kuljettavat perille. Luonteen, joka ei anna periksi, paitsi silloin kun päämäärää kohti ei enää kannata kävellä. Silloin voi vaihtaa suuntaa ja ottaa muutaman juoksuaskeleen. Ja olla taas onnellinen.

Mikä sellaiseen karismaan sopisi parhaiten? Eniten minua nyppii ehkä kuitenkin se, että jotkut kohtaamani miehet ovat olleet päämäärissään vähän saamattomia ja löysiä. Saa levätä, kunhan osaa tehdä myös töitä. Saa haaveilla, kunhan osaa myös kulkea unelmiaan kohti. Tehokkuus ja määrätietoisuus olisivat suotavia ominaisuuksia, tai ainakin plussaa saisi, jos osaisi olla rauhallisen tietoinen omista tavoitteistaan. En minä niitä sen tarkemmin ala määrittelemään. Mutta kyllähän kaikki varmasti ymmärtävät, että määrätietoinen ihminen on myös intohimoinen ja sitä rataa. Jännästi tietyt asiat kulkevat hand by hand.

Olen ihan rauhallinen. En mene treffeille. Luotan siihen, että kun kuljen tuolla maailman turuilla ja toreilla vapaana ja onnellisena uskoen siihen, että mieheni tulee kyllä sitten kun minä olen valmis.

Mutta kieltämättä viime viikonlopun yhteensattuma oli erikoinen. Mikäköhän tarkoitus silläkin oli? Jos joku joskus kysyisi, lähtisinkö etäsuhteeseen, ihan saletisti lähtisin. Sehän on tehokkuuden maksimointia. Ollaan tehokkaasti yhdessä silloin kun ollaan. Ei minun intohimoihini varsinaisesti kuulu kerätä jonkun sukkia päivittäin.

Vaikkei siinäkään tietysti mitään pahaa ole. Ja varmasti keräilen, jos sukkienpudottelija on riittävän kuuma.

Mutta hoi siellä Helsingissä: Eihän se etäily olis niin paha? Se on lentokoneella 50 minuuttia, jos lentokuski painaa kaasua ja perämies keskittyy muuhunkin kuin heiluttelemaan joinkkelia. Edes Ruukkiin et pääse talvikeleillä Oulusta siinä ajassa. Että vinkki viitonen: voisko se hetken hurmio olla myös loppuelämän turmio? Pitäiskö selvittää?