Minusta ei ole kuulunut.

Minusta ei ole kuulunut, koska olen käyttänyt kaiken aikani rakastamiseen. Viimeiset puolitoista kuukautta minä olen rakastanut, ensin ihan vähän ja varovasti, sitten vähän lisää, välillä sydän verellä ja välillä onnesta sekaisin ja lopulta ihan hapoille asti. Enkä aio lopettaa, en ikinä. En ikinä.

Miltä rakkaus tuntuu? Miltä se maistuu? Mistä sen näkee? Mistä sen tietää? Onko se valhetta? Viedäänkö se pois? Voiko joku tulla ja ottaa sen pois? Voiko joku tehdä sille pahaa tai väärentää sen? Todennäköisesti se viedään pois. Ehkä sen ei anneta jäädä. Ehkä annetaan vain vähän maistaa prinsessakakkua lautaselta ja sitten viedään koko kakkupala todelliselle prinsessalle, jollekin oikeammalle, joka on jotenkin ansainnut enemmän kuin minä. Joka on ehkä odottanut kauemmin. Joka on kohdannut vieläkin enemmän surua ja kipua. Jota ei ehkä ole rakastettu koskaan. Minua sentään joskus rakastettiin. En muista kuka, mutta ilmeisesti joskus joku on rakastanut. Varmasti on. Uskoakseni varmaankin ehkä on.

Vaikka kuinka yritän, en osaa kielentää tätä onnea. Tyydyn lähinnä vain hymähtelemään ohikulkijoille ja kyselijöille. Että joo, olen löytänyt miehen. Ja että ihana se on. Kunnon kuumis, niin kuin pitikin. (Siinä vaiheessa näytän sikspäkkikuvaa ja jengi haukkoo henkeä että mitä helkkaria, onks tää vitsi. Eikä se ole.) Mutta ehkä se sittenkin on jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole varmaankaan olemassa. Että varmaan olen sekopäissäni keksinyt koko jutun. 

Mutta kun en ole. On se olemassa. Ja oli se olemassa aiemminkin, mutta minulla oli omat kuvioni ja oma itseni, jonka kanssa piti selvittää muutamia juttuja ennen kuin me pystyimme kohtaamaan. Ja sinulla tietysti omat vaiheesi, jotka sinä olet käynyt läpi ennen minua. Ennen kuin tuli minun aikani. Jokainen nimittäin vuorollaan. Ehkä minä sitten osuin tiellesi oikeaan aikaan, vaikka luulenkin, että tulin vähän liian aikaisin. Se on toisaalta tyypillistä minua. Muualle saavun aina sopivasti myöhässä, mutta niissä paikoissa, joissa on oltava ajoissa, minä olen säntillinen. Ja sinun kohdallasi oli oltava säntillinen, koska muuten sinut olisi poiminut joku muu. Siitä olen satavarma. Kyse oli vain päivistä, ellei jopa tunneista. Eli siinä mielessä Jumalalle kiitos, että meidät toistemme teille tiputettiin. En nimittäin usko kohtaamisemme olleen sattumaa. Tähtiin se oli kirjoitettu; tähtiin ja sateenkaarien heijasteisiin, aikojen alussa kenties.

En jaksa enää olla kovin peloissani. Alkuun olin, että jos sinä jotenkin kuitenkin näet lävitseni ja huomaat huonouteni tai teennäisyyteni tai vääränlaisuuteni. Ja sitten säikähdät ja katoat. Mutta syteen tai saveen – olen halunnut ilmentää kuitenkin sitä itseäni, joka oikeasti olen! Jotta tulisi mahdollisimman totuudenmukainen kuva. Sehän olisi maailman pönttöpäisintä alkaa feikkaamaan jotain mitä ei ole ollenkaan. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mitä oikeasti on? Mitä jos koko ajan feikkaakin vähän vahingossa?

Minulla on tuhansia tarinoita kerrottavana. En edes tiedä, mitä kertoisin, mutta sinä tunnut koko ajan enemmän ja enemmän omalta. Sopivalta. Rakkaalta. Joltain sellaiselta, jota ei enää pitkään aikaan ole voinut verrata kehenkään muuhun. Painit omassa sarjassasi, eikä kilpailijoita ole. Onni on kietoutunut minuun ja silittelee herkeämättä ihoni poimuja. Varsinkin nyt, kun sinä et pysty silittelemään. Ikävä kuristaa, mutta vain vähän, ja tokihan minä pärjään.

Emmehän me tietenkään vielä seurustele. Niin alussa sovittiin, minun toiveestani, ettei kolmeen kuukauteen voi puhua mistään sellaisesta, tapailusta korkeintaan. Hölmö toive, mutta samalla järkevä, ja välillä olen kironnut järkevyyttäni, mutta samalla tajunnut, että vaikka olisimmekin päättäneet tämän olevan seurustelua jo jossain aikaisemmassa vaiheessa, ei se mitään muuttaisi. Samalla tavalla me olisimme edenneet, samat asiat tehneet ja sanoneet, samassa määrin jarruttaneet ja painaneet kaasua. Vanhakantaisen näkemykseni mukaan kolmessa kuukaudessa pitäisi selvitä aika paljon toisesta, varsinkin jos saa viettää kunnolla aikaa yhdessä. Ja olemmehan me viettäneet. Sinä olet uponnut minuun ja minä sinuun, eikä kumpikaan halua pois. Alan vähitellen uskoa, että tämä on vasta alku, meidän tarinamme alku.

Minä olen jo vähän tottunut sinuun. Olin joutunut olemaan kamalan kauan vahva ihan itsekseni, joten on ollut helpottavaa saada välillä nojata ja itkeä ja olla heikko. Olet ollut koko ajan puhelinsoiton tai viestin päässä, jos et ole ollut lähelläni. Olen huomannut, että kun minulla tulee mieleen jokin asia, haluan kertoa sen ensimmäisenä sinulle. Jotain tästä huvittavasta riippuvuudesta kertoo myös se, että kun viime perjantaina olit menossa lenkille, sinun täytyi laittaa minulle erikseen viesti, jossa kerroit, ettet ole seuraavaan tuntiin tavoitettavissani. Että sellainen aika minun olisi nyt selvittävä ilman sinua. Eipä siinä. Pärjäsin hienosti. Kymmenen aikaan sinä sitten soitit, vaikka uhkasin, että itkisin koko puhelun. Olisin itkenyt kaipauksesta, koska tiesin, ettemme näkisi viikkokausiin. En kuitenkaan itkenyt kuin pari ensimmäistä lausetta. Äänesi tekee edelleen ihmeitä sielulleni. Sinulla on käsittämätön kyky saada minut rauhoittumaan, koska äänesi on niin kaunis ja pehmeä ja rauhallinen ja minulla on jatkuvasti ikävä ääntäsi. Puhut kauniisti. Joka toinen sana on rakas/kulta/muru/pupu/raksu/mussukka tai mikä vain niistä kahdestakymmenestä muusta samaa tarkoittavasta sanasta, joita osaamme käyttää jo tosi sujuvasti puhellessamme toisillemme.

Tietyt asiat täytyy kuitenkin tehdä, vaikka olisi kuinka tuore rakkaus mielessä ja housunpuntissa painamassa. Niin elämä menee, vaikka joskus joku juttu saattaa tulla ihan väärään vaiheeseen. Sinä olit haaveillut matkasta, ja minusta sinä ansaitsit sen. Toki yritin vähän kiukutella ja salaa toivoin, ettet lähtisi, mutta siltikin halusin, että menisit, jotta olisit onnellisempi ja koska olit sitä niin odottanut, puhunut pitkään. Enkä minä aio koskaan sinun tielläsi seistä, kun puhutaan unelmista. Minusta tulee hyvä vaimo. Sellainen lempeä ja kiltti, joka tukee miestään ja hoitaa kodin ja perheen ja kaiken mahdollisen, mitä nyt vain on minun huithapelilla luonteellani mahdollista hoitaa. Mutta minä siis tahdoin, että lähtisit, jotta saisimme vielä kokeilla, miltä tuntuu olla ilman toisiamme. Koska joskus on mentävä kauas, jotta näkisi lähelle. Ehkä me näemme toisemme selvemmin sitten kun sinä palaat. Jos siis enää palaat.

Lauantaiaamuna sinä lensit maailman toiselle puolelle. Nyt minun on selviydyttävä yksin kokonaiset kaksi viikkoa. Pitkä aika ilman sinua, vaikka elämän mittakaavassa pärjäsin hyvin siihen asti, kun ilmestyit ensimmäistä kertaa minun puhelimeni näytölle sinä yhtenä lokakuisena keskiviikkoaamuna. Sydän hyppäsi kurkkuun jo silloin. Muistan, missä olin. Muistan, mitä sanoin. Sanoin ääneen: ”No nyt”, ja ”Pliiiiiiiiis” (mikä viittasi toiveeseen mahdollisesta mätsäämisestä). Sitten piti puhallella noin minuutti ennen kuin laitoin ensimmäisen viestin. Lokakuun kolmas. Se se oli. Siitä on kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta ja yhden päivän sinä olet ollut osa tarinaani, ja minä sinun.

Kaksi viikkoa on lyhyt aika käydä töissä ja lyhyt aika olla dieetillä, mutta pitkä aika korjata kokeita, harjoitella näytelmää tai olla ilman sinua. Unohdankohan minä sen, miltä ihosi tuntuu? Tai miltä näytät. Tai miltä kuulostat. Tai miten naurat. Tai miltä parransänkesi tuntuu minun olkapäätäni vasten. Tai miltä sinä tunnut jossain muussa yhteydessä, jossa suudelmia ei lasketa, vaan ne sulautuvat yhdeksi onnelliseksi aalloksi, jonka harjalla voi kieppua käsi kädessä.

Oikea elämä voi olla kuolemankirjeitä ja matkoja kaukomaille,

mutta rakkaus ei tarvitse selittäjää eikä suomentajaa.

Varasin meille matkan välipäiviksi Tallinnaan.

Mennään kahdestaan.

Annetaan aikaa.

Käytetään suudelmiin päiväkausia,

jotta seuraavista vuosista

tulisi vahvoja

ja vaikka minusta kasvaisi elämän puristimessa pieni ja heikko

saisin nojata sinuun

ja sinä suutelisit haavani umpeen

tai toki saisit ne ommella tai laastaroida tai rasvata Bebanthenilla,

ihan sama,

koska sinähän se lääkäri tässä olet.

Minä saisin olla vain boheemi hölmö,

jossa kaikki muu on aina vähän vinossa

paitsi rakkaus

sillä se on vahva

ja siihen sinä saat heittäytyä

ja siinä levätä

ja siitä tankata voimasi täyteen.

Ja minä lupaan silittää.

Sinut ja paitasi.

Sitten voimme vähän pelata Trivialia.

Minä tietysti voitan.

En joka kerta,

koska välillä annan sinun voittaa.

Ja niin me elämme,

sopuisasti,

yhdessä

ja ehkä meistä tulee perhe.

Sellainen kuin pitää.

Sinä olet nyt tullut minuun.

Ja viimein

minä

tunnistin

rakkauden.