Periaatteessa nyt pitäisi helpottaa. Puolitoista kuukautta olen yrittänyt lähinnä vain selviytyä elämästä. Olen mennyt, tehnyt, suorittanut ja hoitanut kaiken, mitä pitää. Paljoa en ole unohtanut, mitä nyt jotain pientä. Lapsille en ole ollut läsnä. Olen laiminlyönyt lähes kaikki läheiset, joita vain voi laiminlyödä. Koska on ollut vähän hässäkkää.

Hässäkkä äityi menneellä viikolla pieneksi paniikkikohtaukseksi, jonka itse itselleni aiheutin. Minulla piti olla treffit, jotka lopulta peruin ja loppuratkaisuksi nukahdin. Tai olin itse asiassa perunut tapaamista pitkin päivää lähinnä vain sillä ajatuksella, että en välttämättä jaksa, koska mulla ei ole voimia. (Siis ihan tosi niitä ei ollut.) Alkuinnostuskin oli jo hiipumassa, vaikka toisaalta tyyppi oli ollut kolme päivää jännittävä kuin postilaatikko, johon odotan pakettia. Tosin tiesin etukäteen, että meillä on yhtä vähän yhteisiä ominaisuuksia kuin lumipallolla ja keppihevosella, paitsi jos haluaa heittää keppihevosta lumipallolla. Tosin en ihan heti keksi, ketä se hyödyttäisi. Niinpä peruin treffit, vaikka oli laittautunut ja ihan valmiina hyökkäykseen.

Välikohtauksen jälkeen emme enää juurikaan viestitelleet emmekä sopineet uutta tapaamista. Hän oli kai liian loukkaantunut nukahtamisestani. Lisäksi meillä oli liikaa erottavia tekijöitä, niin minä sen itselleni selitin: väärä uskonto, liikaa ikäeroa, väärä elämäntilanne, väärä paikkakunta. Ja ilmeisesti lopulta viimein myös väärä auto.

Pari viikkoa sitten tiedustelin hyvältä ystävältäni Oopperan kummitukselta, millainen mies minulle pitäisi olla, minkäikäinen ja sitä rataa. Että voisko ajatella nuorempaa. Ei kuulemma mielellään voi. Saattaa olla vaara, että ryhdyn äidilliseksi. Minun kohdallani sen suhteen saattaisi olla vieläpä tuplavaara, koska hoitaisin niin mielelläni kaikkien asiat, myös mummoni edesmenneen ex-anopin jo maksetut hautajaiskulut, jos se vain olisi mahdollista. Toisekseen Oopperan kummitus halusi tuoda esille mielipiteensä, että ei Audi-miestä. No miksi ihmeessä? Olen minä elämässäni istuskellut myös useamman Audi-miehen vänkäristinä. No juuripa kuulemma siksi, että Audi-mies, jonka suurin intohimo on ohitella autoja reippaalla ylinopeudella, on kauimpana siitä miestyypistä, jollaisen Oopperan kummitus minulle soisi. Ei vain kuulemma sovi Puhalluskukkatytön pirtaan, turha alkaa naputtamaan. Uskon häntä. Hän tuntee minut paremmin kuin moni muu. Hänelle olen kertonut elämästäni kaiken. (Myös ne peräsuolivaivat, joita en kerro koskaan, ikinä kenellekään.) Että kai hän sitten tietää.

Audi on hyvä auto, jos siitä lähdetään. Olenhan Audi-miehen tytär. Tosin isäni on ollut myös pitkäaikainen Ford-mies, muinais-Audi-mies ja Nissan-mies. Eihän auto miestä pahenna. Minäkin olen ihan ok Rellu-tyttö, vaikka no, todennäköisesti keskustelemme ranskalaisen ralliautoni kanssa luottamuspulastamme seuraavan kerran taas tammikuun pakkasilla. Audi on hyvä auto, mutta valitettavan usein sillä yritetään niin sanotusti jatkaa munaa, ja mikäpä siinä, jos muna siinä oikeasti kasvaa. Mikä minä olen sanomaan, millä kukakin saa buustata egoaan. Kivahan hyvällä pelillä on ajaa, oli se sitten auto tai muna. Ilmeisesti kuitenkin Operetin haamu halusi kertoa, että minun arvostukseni on toisaalla kuin hyvissä autoissa tai muussa maallisessa mammonassa. Ja tottahan se onkin: vaikka raha on kiva asia, harvemmin sillä on voinut ostaa esimerkiksi huumoria tai syvällisyyttä, joita ihmisissä arvostan. Tietysti Audi-miehissäkin voi olla näitä piirteitä, mutta sanottakoon, että saattaa olla harvinaisempi ilmiö ketään henkilökohtaisesti sormella osoittelematta. (Villi veikkaus, että tämän jälkeen että useat Audi-tuttuni lähettävät minulle keskisormia postilaatikkoon ja kieltäytyvät kyyditsemästä enempää.) Että jatkossakin Camel Bootsina mennään.

Vuoden mittainen teatteriprokkis saatiin päätökseen kaksi viikkoa sitten. Päätin jättäytyä syrjemmäs, jotta ehtisin keskittyä itseeni, olla ja mietiskellä. Siinä kävi kuitenkin niin, että ennen kuin olin Haukiputaan pölyt jaloistani karistanut, olin yhtäkkiä keskellä uutta porukkaa ja uutta prokkista. Lopulta selvisi siis syy sille, miksi olin tyhjentänyt koko syksyni kalenterin: tätä varten. Ensi-ilta on marraskuussa. Porukka on ihana. Puhuttiin perjantaina ysien uskonnon tunnilla uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Että miksi suurin on rakkaus. Siinäpä se. Ehkäpä siksi, että kun usko ja toivo häviävät, rakkaus on ainoa mikä jää. Egotripin biisi. Kuuntele toki siinä joutessas. Mua ainakin itkettää joka kerta, kun sitä luukutan. Sama fiilis on tullut uuden teatteriporukan kanssa. Että siinä ollaan isojen asioitten äärellä. Semmosille jutuille jotenkin haluttaakin raivata kalenterista tilaa. Tiiät, mitä tarkotan.

Olin viime viikonloppuna ystäväni häissä eräässä Rovaniemen maalaispitäjässä. Toimitin ulkoilmakanttorin virkaa vihkiäisseremoniassa hääparin mökkirannassa. Kaunis tilaisuus, ihana fiilis. Tuli sellainen olo, että ehkä rakkautta on sittenkin vielä olemassa. Ehkä. Häissä ei painanut mikään eikä kukaan. Mieletön tunnelma. Ympärillä oli vain rakkautta ja toivoa. Hääparista näki, että tämä on tässä. Sellaisen rakkauden kun itselleen saisi, tai ainakin monelle läheiselleen. Lapsilleen. Ehkä vielä joku päivä. Ehkä Jumala on olemassa. Ehkä.

Palasin häistä sunnuntaina. Olen siinä mielessä vähän spontaani tyyppi, että koskaan en tiedä, millä mielellä seuraavana päivänä olen. Että ujostuttaako ja hermostuttaako, vai lentelenkö päin seiniä ja jututan kaikki vastaantulijat. Yleensä olen siis melko ujohko tyyppi. Kuljen mielelläni turvallisia ja tuttuja teitä; teen asioita, joissa tiedän onnistuvani. Oman mukavuusalueeni ulkopuolelle hyppään harvoin. Sinä sunnuntaina radiossa puhuttiin kuitenkin rohkeudesta ja uskalluksesta. Muistin parin viikon takaisen keskustelun lukiolaisten tunnilta, jossa puhuttiin liftaamisesta ja siitä, kuinka se avartaa molempia osapuolia: liftaajaa ja kyytiin ottajaa. Eikä aikaakaan, kun tienposkessa oli peukku pystyssä komea uros. No ei helevetti. Hirveä sade. Säälitti. Ajoin pari kilometriä ohi ja tajusin, etten voi jättää tuota tuonne. Että pakkohan se on hakea. Että tämä on mun tämän päivän pala kakkua. Että eilen sain niin paljon rakkautta häissä, että nyt on mun vuoro pistää jakoon omasta hyvästäni. Ja niinpä minä tein u-käännöksen ja kävin noutamassa kaverin kyytiini.

Mies oli eteläamerikkalainen, Uruguaysta kotoisin oleva valokuvaaja, joka oli liftannut kolme vuotta. Hän oli tulossa Norjasta ja matkalla Ouluun. Sitten Helsinkiin, Pietariin ja Siperiaan. Yhteistä matkaa meillä oli edessämme vajaat kolme tuntia. Hän ei osannut englantia, joten hän puhui minulle espanjaa. Ymmärsin sen mitä ymmärsin; olenhan käynyt elämässäni tasan nollalla espanjantunnilla. Yritin puhua hänelle ranskaa, mutta ei hän sitäkään osannut. Lopulta puhuin hänelle vain kansainvälisiä käsimerkkejä, mutta nekin oli äkkiä käytetty, eikä keskisormea jaksa näyttää hullukaan kolmea tuntia, varsinkaan jos ajaa. Toki hän käytti Googlen kääntäjää ja näytti kuvia, joita oli maailmalla kiertäessään ottanut. Itse yritin lähinnä pysyä tiellä. Kolmen tunnin kuluttua saavuimme Ouluun. Tosin hän unohti (todennäköisesti tahallaan) termospullonsa autooni, joten jouduin kohtaamaan hänet myös seuraavana päivänä termokseen liittyvän palauttamisen merkeissä. Siinä kohdassa hän tosin ryhtyi kiihkeäksi. Olisi halunnut kanssani elämän tai jotain. Olin kuitenkin liian kiireinen ryhtyäkseni millekään ihmisen kanssa, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Kolme tuntia vielä jotenkin menee keskisormi pystyssä, mutta kokeilepa loppuelämä. Mutta toki retkestämme oli jotain hyötyäkin. Opin kaksi sanaa espanjaa. Muchas gracias.

Yksi luku tässä merkitysten kirjossa on toki seksin perässä seikkailijat, joihin olen jo aika väsynyt. Otetaanpa nyt vielä kerran ihan ehkä maailman selkeimmällä suomen kielellä: Antakaa jo olla! Olen liian vanha, liian onnellinen ja liian vapaa ryhtymään vähä-älyisten urpojen kanssa mihinkään sellaiseen, mikä on jollain tavalla kiellettyä ja likaista. Puhun siis niistä jutuista, joiden täytyy tapahtua pöydän alla, poissa vaimojen katseilta. Tarjouksia satelee nimittäin edelleen myös koko kansan Sinkkukinkulle, mutta tiedättekö, että Sinkkistä ei sellainen jaksa kiinnostaa sitten paskan vertaa.

Tietysti ymmärrän ja tiedostan, että kun kaksi tyyppiä kohtaa, kannattaa antaa aikaa tutustumiselle eikä ihan heti huudella jossain Facessa, että hei nyt, nyt ollaan kimpassa ja tosi in lööv. Itsekin sorruin siihen kerran. Tai öö, voi olla että niitä kertoja oli useampia, mutta yhden varman kerran muistan. Rakkausammattilaisen ilmaisena vinkkinä voin ladata tähän, että mikäli haluat salasuhteen tai muuta salajännää päiviäsi piristämään, niin siitä vain, mutta älä soittele enää minulle. Minun ei nimittäin tarvitse salata yhtään mitään yhtään keneltäkään. Että jos ei pysty päivänvalossa rakastamaan, minun puolestani ei tarvitse rakastaa ollenkaan.

Olen päättänyt, että haluan ehkä sittenkin miehen jossain vaiheessa, mutta en ehkä siltikään vielä. Vaikka olen hehkuttanut vapauden helppoutta, eikä minulla varsinaisesti ole aikaakaan oikeastaan juuri mihinkään ylimääräiseen, olen luultavasti lähivuosina osoittamassa kiinnostuksen merkkejä vastakkaista sukupuolta kohtaan, tosin edelleenkään ketään urpoa tai pönttöpäätä enkä varsinkaan ketään liian kiihkeää ole ottamassa.

Tulet sitten kun joudat ja sitten kun minulle sopii. Mutta älä odota liian kauan! Muista hedelmällisyyteni! Munasoluni eivät irtoile loputtomiin!

Pusu sinne missä kuljet!