Blogini perustamisesta tuli eilen kaksi vuotta. Olen ollut onnellinen tästä mahdollisuudesta saada jäsentää ajatuksiani ja pohdiskella itselleni tärkeitä asioita. Jossain vaiheessa blogi muuttui päiväkirjaksi, jossa halusin ajatella ääneen – sellaisia juttuja, joiden jakaminen ei vahingoita minua eikä muita. Jos on ollut jotain henkilökohtaisempaa, luvat on aina kysytty. Tiedän tasan tarkkaan, kenestä saa kirjoittaa ja kenestä ei. Toki minulla on ollut koko ajan olemassa myös mieleni toinen ulottuvuus, jota en jaa kuin muutaman lähimmän kanssa. Mutta toisinaan tuntuu hyvältä, että saa höpötellä ja samalla tehdä retkiä itsensä äärille. Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Minun väyläni on ollut tämä. Huumorin kautta kivusta kertominen on ollut minun tapani kasvaa lähemmäs sitä itseäni, joka haluan olla tästä eteenpäin.

Minulla on teille suru-uutisia. Eräs teille hyvin läheiseksi tullut ihminen on kuollut. Poismeno ei ollut yllättävä, kuihtumista oli ollut jo nähtävissä pitkin syksyä. Mutta kyllähän se aina tuntuu, jos läheisensä menettää. Tai ehkä hautajaisia ei siltikään tarvitse pitää. Toki voimme keittää kahvit ja syödä Bebe-leivokset hänen muistolleen, mutta ehkä poismeno ei siltikään ole niin raskas asia. Jos hän vain haipui pois, halusi mennä, oli valmis jättämään kaiken sen, mikä ehkä jo väsytti. Muuttui toiseksi. Olin aistinut sen hänestä, joten viimeiset kuukaudet annoin hänen olla rauhassa itsensä kanssa. Tiedättekö kenestä puhun? Sinkkukinkkua ei enää ole.

Luulen, että olen nyt kohdannut hänet, jota olen odottanut vuosikausia. Yhtäkkiä hän vain tuli ja valaisi läsnäolollaan koko minun maisemani ja sieluni huoneet. Puhdisti tummuneet seinät. Paransi mustelmat. Voiteli Bebanthenia (=vauvojen pyllyrasvaa) sellaisiin haavoihini, jotka olivat jääneet repsottamaan menneistä suhteista. Tänään minä haluan puhua hänestä. Meistä. Olen tietysti varovainen. Olen tietoinen, että kauaa ei olla tunnettu. Mikä tahansa voi mennä pieleen edelleen. Ja siltikin tiedän, että siinä se nyt on. Sen tunnistaa ja tietää jossain syvällä itsensä uumenissa. Varmasti on epäilijöitä, ainahan niitä on. Enkä minä ole ollut kamalan taitava näissä miehentunnistustehtävissä aikaisemminkaan. Että ihan aiheellista epäillä. Himmailu on muutenkin tervettä. Pettyminen on kerta toisensa jälkeen raskasta; parempi olisi pitää salaisuudet aina itsellään. Mutta tämä on elämää, enkä minä helppoa elämää ole koskaan pyytänyt. Ja voisiko kuitenkin olla niin, että eräänä päivänä tuhkasta nousisi Feeniks ja sateenkaaren päässä odottaisi aarre?

Me nähtiin ensimmäistä kertaa viikko sitten. Vain viikko sitten. Ensimmäiset treffit kestivät 15 tuntia. Viikon sisään ollaan oltu kolme yötä yhdessä. Viikko tuntuu vuodelta. Tiedätkö sen tunteen, kun kolme tuntia hujahtaa hetkessä eikä muisteta syödä, kun sielut kietoutuvat yhteen? Ihoa, läsnäoloa, tarinoita. Toisella kerralla hän sanoo minulle, että tuntuu kuin oltaisiin tunnettu paljon kauemmin kuin puoli viikkoa. Tai puolitoista, jos ensimmäistä näkemistä edeltävä viestinvaihto lasketaan kuvioon mukaan.

On varmaan sanomattakin selvää, että puhuttu on. Hänessä on kaikki, mitä minun miehessäni pitää olla. Tai ainakin hyvin paljon sellaista, mikä on puhdasta hyvää ja mitä en muuttaisi. Saatoin mainita edellisessä blogikirjoituksessani, että minun hyvä ystäväni tunsi hänet nuoruudessaan. Eli olenhan minä hänet tiennyt, hänestä tarinoita kuullut, ehkä joskus ohimennen tavannut, mutta en enää muista. Olin päättänyt, etten sano ystävälleni mitään tulevasta tapaamisestamme, mutta enhän minä voinut lopulta olla sanomatta. Kolmea päivää ennen ensitreffejä soitin ja kerroin ystävälleni kaiken, niin kuin asia oli. Kysyin kaverin mielipidettä tilanteeseen. Ja koska hän, entinen kämppikseni ja lapseni kummi, tuntee minut paremmin kuin kukaan ja on myös muissa ihmissuhteissaan hyvin taitava tunnistamaan ihmisissä heidän vallitsevia piirteitään, sanoi lyhyesti, että tyyppi on ihana ja että nyt vois oikeesti olla tsäänssiä. En tarvinnut muuta, koska luotan ystäväni mielipiteisiin kuin vuoreen. Sen jälkeen olin rauhallinen ja otin vastaan kaiken, mitä annettiin. Ja voin kertoa, että paljon annetaan sellaiselle, joka avaa sydämensä ja pystyy ottamaan vastaan.

Kuka hän sitten on? Ehdottomasti parasta hänessä on se, että hän ottaa minut sellaisena kuin olen. Saan laukoa juttujani omaan terävään tahtiini, ja hän reagoi niihin nopeasti. Tilannetaju ja siihen liittyvä komiikka yhdistävät vahvasti. Hän puhuu minulle kauniisti, ottaa lähelle, silittää koko ajan. Minua ei ahdista millään tavalla. Puhutaan kaikesta, puhutaan surusta ja vaikeuksista, unelmista ja toiveista. Ensimmäisenä iltana hän kysyy, montako lasta vielä haluan. Pärjätään toki jo olemassaolevilla, mutta koska vauvakuumeeni on ikuinen, en pistäisi pahakseni, jos kohtuni kantaisi vielä yhden tai kaksi. Hän voisi haluta enemmänkin. Mutta katsotaan nyt. Yksi kerrallaan. Aikakin käy vähiin. En ole enää nuori. Mennään siis sillä, mitä elämä antaa, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan heti. Teatterin ensi-iltani on kuukauden päästä, enkä halua oksentaa kulisseissa.

Eilen kysyin, haluaako hän kesä- vai talvihäät. Olen painottanut, että minun ei ole pakko päästä enää naimisiin. Minulle se ei ole tae onnesta, enkä halua enää vaihtaa sukunimeäni pois (osa taiteilijaidentiteettiäni). Sormuksen haluan, mutten ehkä kahta. Yksi riittää. Kihloihin ei tarvitse mennä. Hän vastaa, ettei vuodenajalla ole väliä, koska menemme naimisiin joka tapauksessa Malediiveilla tai Mauritiuksella. Hiekan pitäisi olla valkoista. Minulle sopii. Valkoinen hiekka tuntuu hyvältä varpaissa.

Vaikka tontin paikka on käytännössä siis katsottu, kaiken yllä lepää kuitenkin lämpö, lempeys ja kiireettömyys. Minulle on rehellisesti sanottuna ihan sama, missä vaiheessa alamme sanomaan yhdessäoloamme parisuhteeksi tai milloin Tinder-tilit suljetaan. (Omani meni muuten kiinni viime lauantaina, toim. huom., enkä varsinaisesti ole kiinnostunut siitä, mitä hän tekee omallaan.) Sellaisilla asioilla ei ole merkitystä, koska sydämissämme tiedämme, että tämä on tässä ja ajan kanssa tulemme menemään yhteen, olemaan pari ja myöhemmin perhe. Ja jos siinä ei tule käymään niin, siihen on varmasti syynsä, eikä ole minun tehtäväni murehtia sitä nyt. Olen ollut onnellinen, eikä kukaan tätä onnea pysty minulta ottamaan pois. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan.

Ystävät ovat lähetelleet viestejä, soittaneet, kyselleet tilannepäivitystä. Koulussa siivoojat kurkkaavat luokkaan, näyttävät käytävällä peukkua, toivovat sydämestään hyvää. Oppilaat kyselevät, haluavat elää mukana onnea. Yksi suosikkiluokkani jakoi jo tehtävät keskenään yhdellä eilisellä äidinkielentunnilla häitäni ajatellen. Yksi oli pappi ja toinen kaaso. Kolmas aikoi pitää puheen ja neljäs toimia kanttorina. Kamalan selkeää. Opettaja seurasi vouhottamista lempeästi vierestä. Saahan toki unelmoida. Minusta on kuulemma annettu ensivaroitus tulevalle anopilleni. Nimeni on kuulemma tuttu. Tilanne huvitti. Kyllähän tämä julkisuus toisinaan päätä pakottaa. Todellisuudessa tuleva anoppini tuntee ilmeisesti vanhempani jo valmiiksi. Eipä tarvitse sitäkään stressata etukäteen.

Lasten kanssa pitäisi olla varovainen. Ei saa esitellä uutta kumppania liian nopeasti, ettei kukaan säiky. Siitä huolimatta lapseni tietävät äitinsä tilanteen, elävät mukana, toivovat hyvää. Kerroin viikko sitten torstaina lapsilleni, että olen menossa tapaamaan erästä lääkäriä, ja jos kaikki menee hyvin, lääkäristä saattaa tulla myöhemmin äidin poikakaveri. Vanhempi poikani mietti, olenko menossa vastaanotolle. Sanoin meneväni hänen kotiinsa, en työpaikalle. Lapseni on terävä ja empaattinen. Hänellä oli kolme tärkeää kysymystä, joihin vastauksen saatuaan hän oli onnellinen. Hän halusi tietää, onko mies mukava. Toisekseen, onko tällä lapsia. Ja kolmanneksi vielä varmistus, eihän hän ihan varmasti ole idiootti, koska sellaisia me ei jakseta katsella. Viisas lapsi, vasta seitsemänvuotias.

Olen ehkä joskus maininnut, että toiset oppilassuhteeni ovat läheisempiä kuin toiset. Viime viikkoina olen elänyt mukana oppilaideni sydänsuruja, kuunnellut milloin ketäkin, ottanut vastaan lauantai-iltaisin viestejä, joissa pyydetään apua teinimaailman ongelmiin. Eräs 9. luokkalainen poikaoppilaani, joka on tehnyt minulle hyvin selväksi rakkautensa minua kohtaan (joka toivottavasti on vitsi), pohti eräänä päivänä tuntitilanteessa ikäeroamme ja oli sitä mieltä, että se on takuulla vähemmän kuin presidenttiparillamme. Olin toki ymmärtäväinen, mutta kehotin häntä etsimään omanikäisensä puolison. Olenhan vähän ryppyinen jo nyt, parhaat päiväni nähnyt. Paria päivää aiemmin olin kertonut hänelle uudesta tuttavuudestani. Toiselle näytin kuvaa. Yläkouluikäisille on tärkeää tietää, mitä aikuisten elämässä on tehty ja saatu aikaan. Ja tokihan se jotain kertoo itsellenikin. Olen kaivannut määrätietoista ja osaavaa miestä. Sellainen minulla nyt tässä nähtävästi olisi. Nykyinen lääkäri ja entinen ammattijalkapalloilija. Siinä on. Siinä on ihmettelemistä. Osaa rakentaa ja soittaa pianoa. Määrätietoinen ja tehokas. Urheilullinen. Sydämeltään lämmin ja hyväksyvä. Tässä tilanteessa tuntuu vähän hölmöltä viimeviikkoinen iskureplani: ”Tekisiks mulle sisätutkimuksen?” Vastaus oli: ”Voinhan mää sen tekasta.” Tekasta. Papa-näytettä ei ehkä kotikonstein pysty ottamaan, mutta voin kertoa, että noissa käsissä ei pelota. Siinä se on. Minun mieheni. Ainakin sellainen pieni toive on yläkertaan lähetetty.

Syyskuun alkupuolella hyvä ystäväni meni naimisiin, ja pidin puheen heidän häissään. Puheeni lopuksi esitin yhden kauneimmista runoista, jonka tiedän, samalla toivoen, että jonain päivänä voisin itse samaistua runoon, allekirjoittaa runon tunteen, olla olematta enää sivullinen tai ulkopuolinen. Tuon runon haluan kanssanne jakaa:

Puolielämää

sitä kyselee

että mistä sen sitten muka tietää.

Kunnes tulee se yksi kaunis päivä

jolloin vastaus

seisoo edessäsi vaelluskengissä

kaataa kertakäyttömukiin kahvia

ja kävelee katseella kaiken yli.

Sinulla on hiihtohousut

silmissä eilisillan hileet

sydämen paikalla järisevä maa

etkä ole eläessäsi ollut

mistään niin varma

kuin siitä

että siinä se on.

- Hanna Lind