Niin totta kuin maailma pyörii ja ihmiset heittelehtivät heille tarkoitetuissa häkeissään, myös prinsessa Sinkkukinkun maailma romuttui 19.12. kuluvaa vuotta. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut. Kukaan ei kuollut, ketään ei menetetty, mutta ihmissuhteisiin ladattiin aikalukko, jota ei omin voimin eikä kotikonstein kalibroidulla räjähteellä saa rikki ennen kuin maailma on sille valmis. Tai valmiimpi.

Senpä vuoksi prinsessa Sinkkukinkku kehitti toimintasuunnitelman, jonka ensisijainen lähtökohta olisi vihdoin alkaa ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan eikä aina vain sälyttää sen ylläpitoa muille, erityisesti komealle miessukupuolelle. Samalla olisi myös opeteltava tarttumaan hetkeen, nauttimaan tästä päivästä eikä aina vain tähytä jonnekin pyhään kaukaisuuteen, josta ei voi tänään tietää, tuleeko sitä koskaan vaiko ei.

Aika parantaa ja tekee ehjäksi, niin on elämä aikojen saatossa opettanut. Samalla tavalla Herra Elämä heittelee polkujemme varsille ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä sen verran matkaa kuin he jaksavat vierellä kulkea. Toiset jäävät, toiset lähtevät. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, eikä kaikkien kanssa edes tarvitse viettää aikaa.

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä tehdä aikakatsaus omiin hyvinvointimenetelmiin. Toiset tulevat onnellisiksi, kun elämässä on koko ajan jotain kiihkeää meneillään, mielekkyyttä, vaikkakin vahvan suorittamisen kautta tapahtuvaa. Ja mikäpä meillä on toistemme tapoja ryhtyä arvostelemaan; kukin tavallaan. Itse olen nyt kahden ja puolen vuoden ajan yrittänyt toipua erostani, joka ei helppo tie ole ollut. Sen on kuka tahansa voinut lukea reaaliaikaisesti blogista, jossa on melko häikäilemättömästikin käytetty vastaantulevaa materiaalia viihteen tuottajana. Ehkä helpompaa olisi ollut siirtyä kokonaan fiktion puolelle, ettei aina olisi loukannut niin kovasti läheisiään, jotka tästä kaikesta eniten ovat kärsineet. Sijaiskärsijöinä ovat toimineet ne kaikki hölmöt miehet, jotka aikuisten karkkikaupassa lankeavat siihen, mihin kuka tahansa – viattomaan (mutta ehkä jo hieman rapistuvaan) kauneuteeni – ja ovat täten (ja monesti ilman tietoista haluaan) joutuneet osaksi tarinaa.

Koska muistan kuitenkin usein kysyä luvat ja kunnioittaa vastapuolen tunteita, uskallan väittää edelleen olevani väleissä, jos en kaikkien, kuitenkin suuren osan kanssa. Välillä mietin, miksi. Mistä tämä loppumaton miellyttämisen halu ja hyväksytyksi tulemisen tarve kumpuavat? Lapsuudestako? Eikö prinsessa Sinkkukinkkua pidetty tarpeeksi sylissä lapsena? Pidettiinkö ketään niistä miehistä, joita Kinkku matkallaan kohtasi? Minkälaisia tunteita hetket Kinkun kanssa aiheuttivat jälkikäteen ajateltuna? Miksi edelleen, HELVETTI SOIKOON EDELLEEN, moni jaksaa laittaa viestiä ja kysellä kuulumisia, onko Kinkun haaviin uinut taas joku onneton Kalamies. Kinkun ongelma lienee siinä, että Kinkku vastaa. Joka perkeleen viestiin hän vastaa ja kuuntelee loputtomasti näiden onnettomien murheita ja huolia, jotta sitten voi leveillä saavutuksillaan koko kansan blogissaan, jota lukevat 1) oppilaiden vanhemmat, 2) oman äidin uimahallikaverit ja 3) ne jotka ovat ”päässeet” mukaan tarinaan. Yleensä yhteydenotot tapahtuvat laskuhumalassa; sen Kinkku on huomannut. Niissä hetkissä miehet nimittäin ymmärtävät, ketä on eniten ikävä. Ja oikea vastaus on aina: Sinkkukinkkua. Sitä koskematonta ja täydellistä, jota ei kukaan saa. Koska Kinkkua ei oikeasti ole olemassakaan.

Tänä jouluna kahlasin ihan vain huvikseni paikallisen Prisman kinkkuhyllyn (täytynee tunnustaa, että en ole eläessäni ostanut omaa kinkkua jouluksi) ainoastaan tarkastaakseni, onko muutaman vuoden takaista hittituotetta, sinkkukinkkua, vielä myytävänä. Eipä ollut. Oli vain pikkukinkkuja ja juhlakinkkuja. S-ryhmäkin lienee tajunnut, että Sinkkukinkku on kuollut käsite.

Kuolemaa on ollut ajoittain ilmassa: henkistä, fyysistä ja unenomaista. Kuoleman kirje lepää edelleen pöydällä, lähete Oyssiin odottaa jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Kinkun keho on jäähyllä, jos sairaus ottaa ylivallan. Siitä huolimatta, elämän syvyyksistä kaikuu huuto, joka sekoittuu nauruun ja rakkauteen. Ja ennen kaikkea kiitollisuuteen siitä, että omasta itsestä ja unelmista hän ei päästä irti koskaan. Eikä kukaan voi häneltä sitä onnea viedä, jonka hän on itsensä kanssa rakentanut ja joka säteilee usein niille, joita hän matkoillaan kohtaa.

Ystäväni sanoi, että rakastua ja rakastaa saa siitä huolimatta, että kaikki eivät pysy perässä. Syitä rakastumisiin voi etsiä hukatusta itsestä, eikä toisaalta kaikille tunteille tarvitse löytää selityksiä. Syli on edelleen vastaus maailman ongelmiin. Täytyy jaksaa kohdata toinen, pysyä pystyssä, ja jos kaatuu, olisi tärkeää, että joku siinä lähellä nappaa kiinni ja auttaa taas pystyyn. Kukaan ei pysy pystyssä ikuisesti, jokainen kaatuu joskus. Auttajakin on joskus autettava, mutta kuka näkisi kansamme syviin kerroksiin, jossa Selviytyjät purevat hammasta ja pelkäävät omaa kaatumistaan. Ei tarvitse pelätä. Kaadu reippaasti, jotta voisit taas nousta. Itkuisiin silmiin auttaa Burana ja sairausloma. Ja ehkä pieni lohduttava kosketus olkapäälle.

Kaikki samassa suossa tarvotaan, samoja hankia kahlataan. Pimeys tuntuu tappavalta Pohjolan talvessa, enkä osaa sanoa, olisiko ratkaisu siinä, että pääsisi aina talveksi täältä pois. Olisiko se tämän ahdistuksen pakenemista, ehkä siirtämistä eteenpäin? Valo ja aurinko usein parantavat mieltä. Kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun on kevättä rinnassa. Suomalaiset ovat käsittämättömän vahvaa kansaa, sillä he kestävät vuosittaisen pimeän jakson. Onko siis mikään ihme, että helpotusta haetaan milloin Jumalasta ja milloin humalasta? Ei ole, sen voin sanoa. Jokaisen täytyisi löytää oman elämänsä mielekkyys, ja vaihtoehtojen paljoudessa moni on usein aika hukassa. Onnellisimpia ovat meistä ne, jotka eivät paljoa pyydä ja jotka tyytyvät siihen, mitä on. Ja jotka ehkä uskaltavat tavoitella jotain suurempaa. Tietysti töitä pitää tehdä. Luuserit ja valittajat asuvat omassa lokerossaan lähellä kellaria.

Mitäpä jos siis ottaisit tänään eteesi tyhjän paperin ja listaisit siihen kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjoittaisit kaiken sen, mistä olet kiitollinen elämässäsi. Toiseen kirjoittaisit ne asiat, joista olisit valmis päästämään irti. Kolmanteen sen, mistä haaveilet ja mikä ensi vuonna (tai seuraavana) olisi mahdollista saavuttaa. Sitten päästäisit irti siitä, mitä et tarvitse, ja lähtisit systemaattisesti mutta kiitollisena kaikesta jo olemassa olevasta kulkemaan kohti sellaista elämää, joka on SINUNLAISESI ja SINUN vallassasi. Sillä elämää on vielä jäljellä, voi tavaton että sitä on!

Niin kuin joka vuosi tähän aikaan, olen lopettamassa kaikkea – myös tätä blogia. En oikeasti tiedä, milloin tämä loppuu ja milloin yksi klikkaus tuhoaa usean vuoden työni. En tiedä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa, että jokainen loppu on jonkin uuden alku!

Ja me kestämme ja taistelemme seuraaviin vaiheisiin, niin kauan kuin joku pitää kädestä ja nostaa pystyyn.

Sillä suurin niistä on Rakkaus.

Eikä sen voimaa sovi koskaan kysenalaistaa.

Valoa jouluusi ja aurinkoa vuodelle 2018!