Niin. Niin se elämä heittää välillä. Ihan järjettömästi. Silloin kun ei edes itse tiedä eikä tajua. Se tapahtui huomaamatta. Viime keskiviikkoaamuna kello kuusi. Tsekkasin Tinderin aamutarjonnan. Olin tajunnut sen joitakin aikoja aikaisemmin, että Tinder tarjoilee parastaan mulle nimenomaan aamuaikoina, nimenomaan aikaisina aamuina. Miksikö? Siksi että silloin siellä on sellaiset tyypit, jotka heräävät aikaisin. Sellaiset joilla on joku syy herätä aikaisin, esimerkiks niinku päivätyö. Ihan eri porukkaa kuin vaikka päivällä yhden ja kahden välillä. Silloin rekkamiehet pitävät taukoa. Ja rekkamiesten kelkkaan tämä sinkkukinkku ei lähde, sen voin kyllä kertoa.

Mutta siihen keskiviikkoon. Tuli vastaan kuuma mies. Superkuuma. Hitto se on lääkäri. Voi hyvä Jumala, anna tulla mätsi. Ja niin Herra antoi. Ja taivaat aukenivat, ja jostain korkeuksista alkoi kuulua enkelikuoron herkkä, moniääninen soundimatto. Mun oli pakko pistää sille viesti aivan heti. Että hei, mikä saa kunnian päästä herra lääkärin mätsiksi. Ja vastauksena oli, että nyt oli sen näkönen tytsy, että pakko tutustua. Thänk Gaad Insta-filtterit, jotka teette mun naamasta Tinder-maailmassa ihan siedettävän!

Me ollaan tässä nyt joitaki päiviä tsättäilty. Välillä vähemmän ja välillä enemmän. Se on ihana, ja mua pelottaa jo valmiiksi, että miten käy. Tiiän, että tämä on taas niitä juttuja, että oon ihan liian mielissäni ihan liian aikasin. Mutta meni syteen tai saveen, niin se on uskallettava. Se on uskallettava.

Tajusin tällä viikolla muutaman olennaisen asian itestäni ja menneistä jutuista. Mullahan on ollut semmosia näkymättömiä oman mielen sääntöjä, että oottelen niin kauan ku tietyt ihmiset mun lähipiiristä pariutuvat, että sitten vasta saan ite ryhtyä onnelliseksi. Niinku haluaisin varmistaa muiden onnellisuuden ja tulla ite perässä. Ikään kuin olla ankkuri, joka varmistaa ensin kaikkien muiden hyvinvoinnin. Se tyyppi, joka jättää hukkuvan laivan viimesenä. Oon tätä teoriaa muutamille selitellytkin. Tajusin tähän liittyen, että en oikeesti voi ootella elämässä sitä, että muut ois ensin onnellisia ja alkaa sitten vasta ite onnelliseksi. Totta kai on hyvä antaa itelle aikaa toipua silloin jos siltä tuntuu, mutta jos sattuu kohtaamaan matkalla jotain suurempaa, niin voin kertoa, että en oottele. Sillon mää meen. Ja mää meen ihan helevetin lujjaa.

Tajusin myös yhen toisen aika merkittävän asian. Luulen, että mun elämässä on ollut viisi suurta rakkautta. Näistä ensimmäinen oli nuoruudenrakkaus, jota työstin kauan vielä aikuisenakin. Tilanteen käsittelyä on helpottanut, että me saatiin työstää sitä vielä aikuisenakin yhdessä, koska me ollaan edelleen hyviä ystäviä. Soitetaan toisillemme kahdesti vuodessa niin kuin ollaan tehty jo 19 vuotta. Me ollaan keskimäärin siis vuosittain tekemisissä yhteensä 20 minuutista tuntiin, mutta siinä ajassa me ehditään pitää toisistamme huolta ja käydä läpi tärkeimmät kuulumiset. Onko sulla sellaiset välit sun ensimmäisen rakkauden kanssa? Veikkaan että ei. Sellaiseksi ystävyydeksi mun nuoruudenrakkaus on kuitenkin muuttunut.

Kaksi suurista rakkauksistani eli mun kanssa vuosia, eli kyseiset heebot ovat kaksi pitkäaikaisinta kumppaniani, joiden kanssa rakkaus kului loppuun, jos niin voi sanoa. Tai ehkä omalta osaltani voisin kertoa, että homma kaatui molemmissa tapauksissa muihin asioihin kuin rakkauden loppumiseen. Rakkaus pysyi, mutta siitä tuli erilaista. Mutta parisuhteen rakennusaineena se rakkaus oli kestämätön. Molemmissa tapauksissa.

Kaksi viimeisintä rakkauttani ovat tulleet avioeroni jälkeen. Toisesta olen puhunut julkisesti ja toisesta en. Molempia olen työstänyt hiljaa mielessäni ymmärtäen lopulta tällä viikolla, miksi ne eivät kestäneet. Toinen rakasti minua varmasti, toinen ainakin piti kovasti. Ainakin hän sanoi, etten ollut merkityksetön. Sekö oli minulle kaikkein tärkeintä? Olla merkityksellinen sellaiselle, josta niin kovasti pidin. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, miksi kummankaan heidän kanssaan rakkaus ei saanut elää. Ei ollut oikea aika eikä oikea paikka. Oli liikaa vaikeuksia omassa itsessä. Minä olin hyvä. Minä tein kaikkeni, eikä se riittänyt. Sellaisissa tilanteissa ymmärrän lähteä. Kärsin kipuni muualla, enkä missään nimessä syytä muita enkä itseänikään. On olemassa tilanteita, joissa meidän joskus kuuluu olla osallisina. Teemme sen, mitä pitää. Ja sitten lähdemme. Hyväksymme kaiken tapahtuneen osana elämänpolkuamme. Luulen, että nyt olen valmis eteenpäin. Vaikka sydämessäni on aina paikka hyville muistoille, ihan samalla tavalla siellä on tilaa jollekin sellaiselle uudelle ihmiselle, jota minä tulen rakastamaan ihan hullun lailla.

Nyt viikonloppuna mulla on ollut ääni ihan pois. Se katosi perjantaina tasan sillä sekunnilla, kun viimeinen oppitunti loppui kello 14.40. Lauantaina kuului vain pihinää, ja tänä aamuna poikani totesi, että äiti sää et mee huomenna töihin, koska sää kuulostat ihan mieheltä. Eilen olin kivoilla vaatekutsuilla, jossa toki oli mukana myös suosikkiesittelijäni. En ehkä ole blogissani kertonut, että olen välillä vähän hulluna erääseen tiettyyn kotimaiseen luomupuuvillavaatemerkkiin ja sen tuotteisiin. Se on minun heikkouteni. Ihan samalla tavalla kuin kuukausittaiset kosmetologikäynnit ja viikottaiset spinning-tunnit. Minun hyväksyttävät heikkouteni. Joka tapauksessa löysin kutsuilta taas itselleni muutaman ihan loistavan vaatteen, joita tulen hehkuttamaan seuraavat viikot. Esittelijä kehui vuolaasti erästäkin mekkoa päälläni, eikä toki syyttä, koska kyllä mekko oli hyvännäköinen. Koska olen kuitenkin viime kuukausina kadottanut aikaisemmin niin vahvaa itsetuntoani, olen alkanut hetkittäin saada sitä takaisin. Kuinka tärkeää on, että joku sanoo kauniiksi, huolimatta siitä onko se totta vai ei. Esittelijä laittoi myöhemmin vielä viestiä, että kauneimpia ovat ne, jotka eivät itse sitä tiedä. Se on totta. Todella totta.

Mutta palataan siihen lääkäriin. Oon toki yrittänyt pitää matalaa profiilia ja koittanut olla olematta liian mielissäni, mutta toki piti eilen laittaa Haukiputaalle Oopperan kummitukselle viestiä, että tilanne on tämä ja olen aika innoissani. Tänään kerroin äidille. Kavereille en ole sanonut. Paitsi parhaimmalle työkaverille sanoin perjantaina, ja hän totesi, että nyt jos nappaa, niin saa lesottaa. Että kiitos. Oon ihan rauhallinen, mutta ehkä mun silmät loistaa tulevalla viikolla astetta kirkkaammin. Itse asiassa menneellä viikolla keskiviikkona ja torstaina saattoi muutamalta oppilaalta tulla kommenttia, että ope ooksää jotenki paremmalla tuulella ku normaalisti. Tai että mitä sulle on tapahtunu. Vaikkei mulle edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään. Ainakaan paljoa. Ainakaan ehkä.

Mää sitten rohkaistuin tänään ja kysyin siltä, että pitäisköhän meidän nähdä. Ja se lupas, että joo ois kiva, ehkä perjantaina. Tai jos silloin ei ehdi, niin sitten heti kun ehtii. Kovastihan se jännittää, mutta meillä on muutama yhteinen tuttu, joille en toki aio sanoa yhtään mitään, koska haluan kattoa tän eka ite. Mutta mää arvostan niitä yhteisiä tuttuja, ja jos ne on kerta kavereita keskenään, se kertoo jotain mulle. Jotain semmosia mun mielestä hyviä asioita. Koska jos hyvillä tyypeillä on läheisiä kavereita, ne on todennäköisesti myös hyviä tyyppejä. Ainaki palijo mahollista, eikö?

Nyt mää sitte tietenki mietin, että miten hitossa mää muuttuisin yhtäkkiä kauniimmaksi tai viehättävämmäksi viiessä päivässä? Siis että saisin sen iskettyä itelle? Kuinka paljon voi laihuttaa viiessä päivässä? Miten mää saan nämä hormoninäpyt pois mun otasta? Kuinka paljon pittää juua vettä? Miten mää muuttuisin fiksummaksi ja älykkäämmäksi? Miten mää muuttuisin joksikin sellaiseksi, mitä mää en oikeesti oo? En mitenkään. Tukkaki on rumanvärinen. Pitäs olla vaaliampi. Enhän mää oo yhtään itteni näkönen. Toisaalta jos me mennään kimppaan, se ehtii nähä mut vaaleempanakin. Todennäköisesti aika helkkarin paljon, koska meikä on kerran kymmenessä vuodessa hetkellisesti vähän tummempi, ja se hetki nyt sattuu vaan olemaan nyt.

Ajoin eilen autoa. Hetkellisesti vilkaisin itseäni taustapeilistä. Oi että oli kaunis tyttö. En oo nähnyt itseäni niin kauniina moneen kuukauteen. Ehkä mun onnellisuus näkyi hymynä tai jotain, en tiedä. Normaalistihan sillä ei ole mitään väliä, miltä kukakin näyttää. Oikeassa elämässä meillä ei ole koko ajan meneillään jotain kauneuskilpailua, jossa pitäis olla paras. Mutta siitä huolimatta ois kiva, jos ois edes vähän jees, edes välillä. Semmonen ihan nätti. Ihan ok, vaikka ikää jo on, vaikka ois ryppyjä ja läskejä ja raskausarpia pakaroissa. Onko sulla? Mulla nimittäin on. On mulla myös keisarileikkausarpi pikkuhousujen alla, mutta siitä ei tiedä edes ne, jotka ovat nähneet mut alasti, koska se on niin hyvin parsittu ja umpeutunut ja vaalennut. Se on mun kauneusarpi. Siitä syntyi mun esikoinen kerran eräänä kuulaana helmikuun lauantai-iltapäivänä joskus melkein kaheksan vuotta sitten.

Ehkä kaikkein ihaninta tässä kaikessa on se, että jokkainen päivä on uus alku. Jos tullee jotaki, mitä pittää, se tullee, huolimatta siitä onko mulla ruma naama tai tyhmät jutut. Tai huolimatta siitä, oonko mää liian mielissäni. Ehkä se on jollekulle voitto, mitä mää oon. Tai lahja. Ehkä mää edelleen voisin olla jollekki sopiva. Onko se just tämä nimenomainen kuuma lääkäri, sitä mää en vielä ossaa sanoa. Mutta ainaki se lähettelee mulle pusuhymiöitä ja sydämiä Whatsapissa. Ja sitte se puhu jo tännään meijän mahollisista häistä. Hitto se vetelee meikää oikeista naruista, eikä me olla edes vielä tavattu.

Jäitä pikkuhousuihin Kaisla!

Perjantaina voit jättää ne sitte kottiin.

Mutta pusu sun viikkoon, rakas lukija!

Ja kuumalle lääkärille kaks!

(Tätä vastaanottoa meikä oottaa ihan sata lasissa.)