Kun pyydän toisinaan yläkerralta tielleni elämänkokemuksia, välillä toivoisin, että kaikkia toiveitani ei käsiteltäisi Herran toimistossa niin kirjaimellisesti. Minä janoan elämää ja minun janoni vie minut välillä niin kummallisiin paikkoihin ja tilanteisiin, ettei kukaan koskaan kuitenkaan uskoisi, vaikka kertoisinkin. Siksipä siis en kerro. Olisin voinut ottaa selfien ja lähettää kuvan Seiskaan ja saada ihan hillittömät massit, mutta eromme hetkellä painoin vain käteni sydämelleni ja sanoin, että sinä jäät tänne. Hän painoi kädellään ohimoaan ja totesi: ”Ja sinä tänne.”

Kotimatkalla itkin vähän. Eilen en tiennyt sinusta paljoakaan ja tänään sinua ei enää ole. Nämä tuhannen ja yhden yön kohtaamiset naputellaan sydämiimme, eikä kukaan toinen pääse niistä osallisiksi. Olen sanonut, että haluan nähdä ja kuulla elämää, jotta saisin materiaalia tuleviin kirjallisiin tuotoksiini. Olen sanonut, että joskus vähän uskaliaastikin asetan itseni koekaniiniksi tässä kohtaamisten verkostossa, jossa elämä tarjoilee välillä karvaita alkupaloja ja välillä syntisen makeita jälkkäreitä. Hän ei kuitenkaan ollut minun mieheni, enkä niin edes ajatellut. Olen kuitenkin oppinut katsomaan vähän kauemmas. Näkemään, että jokaisella kohtaamisella on merkitys, joka vie meitä kohti itseämme, kohti toiveitamme, kohti sitä, missä lopulta on hyvä olla. Tarkoitan sitä, että jos haluan pallon maaliin, en lataa sitä sinne itse, vaan syötän pelikaverille. Hänen potkustaan verkko heiluu, mikä tuo pisteen minun joukkueelleni, meidän joukkueellemme. Elämä on peliä, nimenomaan yhteispeliä, ja tässä porukassa minun on hyvä pelata. Syöttäjän merkitystä ei voi vähätellä, vaikka toki maalipotkuja arvostetaan enemmän.

Viime viikolla tienvarsien mainoksissa kerrottiin, että eräs maamme suklaasilmäinen iskelmäartisti keikkaa lähistöllä. Jaa, tuokin täällä, ajatteli lehtori Sinkkukinkku kiitäessään harmaalla Renault Moduksellaan pohjoisen teitä. Keikkailtana elämä heitti hänet kuitenkin iskelmätähden henkilökohtaiseksi autonkuljettajaksi ja huolenpitäjäksi, ja vaikka elämänsä nuoruuteen ehtinyt Modus onkin monenlaista Suomi-taivaan tähteä kyydissään kuljettanut, ei hänen kaltaistaan vielä koskaan.

Älkää ymmärtäkö väärin, en rakastunut häneen. En rakastunut ihmisen karismaan enkä hänen huumorinsa, vaikka sellainen olisi voinut hänen kohdallaan ja elämäni iltapäivässä olla kovastikin mahdollista. Mutta ehkä hän kuitenkin jollain tapaa puhui kieltäni. Tiesin heti, että olemme eri vaiheissa; minä jo vähän väsynyt yksinolooni, hän vasta haparoimassa. En minä sellaista ota. Sellaiselle minä suosittelen elämää ja heittäytymistä. Sellaisia kohtaamisia, joita minä olen saanut jo yllin kyllin niellä tankkini täyteen. Yleensä kuuntelemalla ihmistä viisitoista minuuttia minulle on aika selvää, minkälainen tyyppi on kysymyksessä. Onko hän aito, voiko häneen luottaa, onko hänessä kieroja piirteitä, haluaako hän muille hyvää vai onko hän itsekäs ja omahyväinen. Usein tuntuu, etten halua tietää liikaa, sillä usko tai älä, liika tieto saattaa aiheuttaa kärsimystä. Ylipäätään ihmisten pitäisi pitää asioita enemmän omana tietonaan. Tämä koskee myös minua, ja se lienee yksi suurimmista haasteista, mitä minun pussiini on jaettu.

Media tyrkyttää meille täydellistä ihmiskuvaa vartalosta, joka pitäisi saavuttaa. Todellisuudessa kenelläkään ei ole vartaloa, jota mainoskuvat meille tarjoilevat. Kuvien muokkaus on helppoa. Vähän eri valaistus tai kuvakulma ja avot: rumakin ihminen on muuttunut kauniiksi. Lihava laihaksi. Ryppyinen sileäksi ja sitä rataa. Totta vain toinen puoli jos sekään. Näen jatkuvasti kauniita kuvia kauniista ihmisistä tai kodeista tai tilanteista tai ystävyyksistä, joita kadehdin palavasti. Minä olen ystäväni menettänyt aikapäiviä sitten. Lisäksi olen alkanut lihoa. Keski-ikä kurkistaa ryppyinä silmäkulmissani. Vatsani on veltto, leuan kaari ruma, nenä tössykkä. Rinnat roikkuvat. Atopia talvi-ihon vitsaus. Jokaisella on näitä! Sitten otan selfien, jossa vatsa näyttää hetken kauniilta, jos se ei ole ehtinyt vielä roikkua koko päivää. Iho on kuulas, jos se on juuri puhdistettu ja meikattu. Hampaat ovat kauniit, huuli kaareutuu sellaisena kuin sen pitää. Tinderissä saan mätsin kenen tahansa kanssa, jota painan. Niin helppo on huijata ihmisiä. Itselleen ei silti riitä. Se on surullista. Itse on jokaisen kuljettava matka itsensä hyväksymiseen ja itselleen riittämiseen. Usein matka on elämänpituinen. Samalla kun taistelen omalla matkallani, haluan auttaa muita omallaan. Siksi kehut eivät minulta lopu. Kehun voi antaa myös katseella, kenelle vain, milloin vain. Olenhan muistanut katsoa sinua kauniisti?

Tänä viikonloppuna minulle paljastui myös vuosisadan suurin kusetus, jossa näemmä olen ollut osallisena. Olen ehkä kertonut, että minua lähestytään usein ja monesta suunnasta. Viime syksystä lähtien eräs sittemmin tutuksi käynyt ihminen, mies tarkemmin ottaen, on laitellut aika ajoin viestiä. Olen tehnyt selväksi, että lähden mielelläni hänen kanssaan ulos siinä vaiheessa, kun hän sitä kauniisti ja suoraan osaa pyytää. Kävin tänään läpi vanhoja keskustelujamme ja otin kuvakaappauksia keskustelunkohdista, joissa hän osoitti kiinnostustaan; käsitykseni tapahtumien kulusta ei siis ollut vain kuvitelmaa. Olen koko ajan luullut hänen olevan vapaa ja sitä rataa, mutta yhtäkkiä selvisi, että hänellä onkin perhe! Salassa pidetty puoliso, lapset, mitä lie. Olin hetken aikaa vähän vihainen siitä, miten olin ollut niin sinisilmäinen ja luottanut puheisiin. Mutta minkäpä näille voi. En alun perinkään kuvitellut meille ruusuista tulevaisuutta, enkä varsinkaan kuvittele sitä tämän jälkeen. Mitä opimme tästä? Koskaan et voi tietää. Ja toisekseen: joskus eräässä muinoin kirjoittamassani novellissa tällaiseksi kuvailtu tilanne voi olla totta oikeassa elämässäkin. Mutta selvisipä tämäkin, onneksi tässä vaiheessa, ennen kuin suurempaa harmia ehti tapahtua. Selvisin pienillä pintanaarmuilla. Viha kesti muutaman tunnin, vaikka varsinaisesti se ei yltänyt ihon alle. Naisen raivo saattaa silti joskus olla kovin, kovin kiihkeä. Petetyksi tulemiseen ei totu koskaan.

Yritämme myydä jatkuvasti itseämme muille. Haemme hyväksyntää, haluamme olla mukana siellä missä muutkin, kuulua porukkaan. Tässä kun tuota Tinderiä pääsee aika ajoin analysoimaan kriittisen käyttäjän ominaisuudessa, olen huvituksekseni alkanut nähdä Tinder-esittelytekstin eräänlaisena uutena somemaailman tekstilajina, millainen se toki onkin. Sehän on vähän niin kuin työhakemus. Kuvahan olisi aina kiva ja vielä hauskempaa olisi, jos niitä olisi useampia. Jos saisi toivoa, olisi mahtavaa, jos kuvat olisivat hyviä ja niistä pystyisi näkemään muutakin kuin lintuperspektiivistä kuvatun pään ilman kaksareita tai kesäniityllä kirmaavan koiran. Mua ei oikeesti kiinnosta kuva kenenkään koirasta. Ja kuka idiootti lataa lapsensa tai kaverinsa lapsen kuvan tuollaiseen sovellukseen? Esittelyteksti on myös oma lukunsa. Elämän kovan koulun käyneitä on liikkeellä yllättävän paljon. Anteeks nyt vaan, mutta eikö meistä jokainen käy elämän kovaa koulua koko ajan? Luuleeko joku vielä, että mitään saisi tässä maassa ilmaiseksi (paitsi marjoja metsästä, mutta ei mennä nyt siihen)? Käsitykseni mukaan elämän kova koulu tarkoittaa sitä, että kovia on koettu ja huh miten jännä että edelleen ollaan elossa! Still alive, you know? Ihan vaan tiedoksi, että jokaisella, korostan: jokaisella, on oma polkunsa ja siinä vaikeat vaiheensa ja sitä on ihan turha alkaa retostelemaan millään elämän kovalla koululla. Kaikki käydään sitä samaa helvetin-tyhmän-nimistä-koulua, mutta ne jotka ilmoittavat sen Tinderissä koulutustaustakseen, ovat ihan selkeästi jälkkärissä joka viikko, ainakin jos minä saisin päättää. Huomaatteko, että kyllä ehkä asteen verran tympii kyseinen ilmaus. Toinen esittelytekstiin liittyvä piirre on se, että monet miehet kirjoittavat: ”En oikeen osaa kertoo ittestäni tämmösissä esittelyteksteissä mitään, mutta kysymällä selviää!” Siihen vielä hymynaama perään, että jepsistäjee. Urpot! Jos olette hakemassa elämänne naista, koittakaa nyt helkkari soikoon jotakin keksiä itsestänne. Jokainen osaa kertoa, mistä pitää ja mistä ei, jos vähän miettii. Mutta aivan sama. Joka tapauksessa vähän on kiukuttanut. Kiitos, kun sai avautua.

”Sinä olet minun sielunkumppanini, mutta me olemme eri vaiheissa”, sanoi hän, jonka kohtasin. ”Muista silti, ettei mikään ole lopullista.” Hän sanoi sellaista, jotka tavallisesti kaikuisivat minun suustani. Minähän jauhan aina lopullisuuden problematiikasta, koska kuka voi sanoa, kenet kohtaamme taas huomenna ja kenet unohdamme. Kuka jää mieleemme iäksi, kuka hipaisuksi ihollemme. Ja ketä emme unohda koskaan.

Kiitos silti kaikesta.

Kiitos.