Mää näin susta unta. Me istuttiin kahestaan auton takapenkillä ja meillä oli jotenki tosi hyvä meno. Sitte mää suutelin sua ja meillä oli vielä parempi meno. Sitte mää heräsin ja tajusin kaiken ja hautauduin mun sänkyyn, koska mua harmitti ihan sikana, että se oli vaan unta.

Mää oon ollu viime viikot ihan pahasti taas välillä sekasi ja välillä masentunu. Joinaki päivinä mulla on suurin osa asioista ihan ookoo. Ja huonoina päivinä mää tajuan olevani niin kesken, ettei mittään järkiä. Mää oon tietosesti päättäny jättää tänä syksynä paljon asioita pois, jotta mää jaksaisin paremmin enkä ois koko ajan niin piipussa, mitä monesti oon. Aika paljon oon surrut. Tätä tilannetta ja tunnetta, joka ei tunnu millään menevän ohi ja päästävän mua rauhaan. Mun erosta on yli kaks vuotta ja kaks kuukautta, eikä mua kyllä helpota just yhtään. Muutama viikko takaperin tiedustelin ystävällisesti lasteni isältä eli entiseltä puolisoltani, että palattaisko yhteen vai alanko lopulta elää omaa elämääni. Sain vahvan kehotuksen ryhtyä keskittymään omaan elämääni. Tavallaan se helpotti, mutta ei se mun huolta ja taakkaa vähennä. Eikä sitä surua niin vain käskemällä pyyhitä pois. Enhän minä nyt varsinaisesti häntä halua takaisin, mutta rikkinäisen kodin ja lasten takia oon välillä niin palasina, etten usko löytäväni ulospääsyä tästä surusta koskaan.

Tässä kaiken surun lomassa olen myös miettinyt tulevaisuuteni vaihtoehtoja. Periaatteessahan mulla ois täydet mahkut VALITA itelleni just semmonen tulevaisuus, ku ite haluan. Mää voin ottaa ensimmäisen vastaantulevan suhteellisen kunnollisen uroksen ja pistää sen kanssa alulle perhe nro 2. Tuskin ois kovin vaikee homma, sen verran tuntuis taas tulijoita olevan. Toinen vaihtoehto on jatkaa tätä sangen hyvällä mallilla olevaa vapaan sinkkuäidin elämää ja kasvattaa lapsista elinkelpoiset kansalaiset höystettynä vahvalla kulttuurileimalla ja ottaa hyvä mies sitten vasta vanhuuden päiviksi. Toisaalta siinä tapauksessa kukaan ei pääsis nauttimaan mun jatkoajalla olevasta nuoruudesta, joka tässä just nyt on meneillään. Omasta mielestäni on kamalaa tuhlausta jättää kaltaiseni selvää vaimomatskua olevat supernaiset tässä kohdassa elämää käyttämättä. Ja vaikka viisammat väittää, että parhaimmat haetaan kotoa, niin ei vain minua ole haettu. Etteisessä oon taas kengät jalassa oottanu koko kesän.

Kävin viime viikonloppuna treffeillä yhden randomin Insta-seuraajan kanssa. En yleensä hyväksy tuntemattomia seuraajia Instagram-tililleni, mutta nyt tein poikkeuksen. Tyyppi oli tosi kiva. Käveltiin lähimetsässä puolitoista tuntia ja jutusteltiin niitä näitä. Oli ihan mahtavaa, mutta siitä huolimatta mies ei ollut minun mieheni. Luulen, että hän oli liian kiltti ja liian rauhallinen. Takuulla parempi jollekin toiselle.

Viimeisissä teatteriharjoituksissa eilisiltana muistin mainita treffeistäni. Kuulijakuntani mielestä tapahtumalla ei ollut uutisarvoa. Sen sijaan sillä oli, etten ollut kuukauteen käynyt treffeillä. Sain naurut. Olen monien mielestä miestennielijä, vaikken niele tällä hetkellä kuin katkeraa itsekeitettyä lientä. Ei ole jostain syystä vain kiinnostanut. Syynä lienee se, että tarjolla on ollut lähinnä haaleaa, puoli-irstasta teetä.

Tässä nyt on kuitenkin viimeset kaks päivää kuumottanut tuo taannoinen uni, ettei paljon vakitinderistit jaksa kiinnostaa. Semmoset unet pitäis oikeesti kieltää lailla tai kyetä jotenkin deletoimaan tiedostoista ennen kuin ne saa aikaan hillitöntä vahinkoa. Mulla Tinderi laulaa toisaalla ja oon sopinu ehkä kymmenet treffit, joista en tasan tarkkaan oo yksillekään menossa. En juttele kenellekään oma-alotteisesti. Miks juttelisin? Samanlaiset jutut ne pyörii siellä kaikkien kanssa. Jos tyypissä on karkeasti pyöristettynä nolla mielenkiintoista asiaa, ei meikää vaan jaksa napata mikään turhanpäiväinen tutustuminen, saati sitten live-kohtaaminen.

Mutta se uni. Semmosesta tyypistä, joka ellää ihan tässä mun sydämen vieressä. Semmonen, jonka kans meikä on ihan tekemisissä. Semmonen, jonka puolesta saattaisin vaikka luodin eteenkin heittäytyä (mietin tätä eilen saunassa). Nämä on semisti vähän häijyjä juttuja. Kattokaapa ku vanhan kansan sananlaskut ja kaiken maailman viisaat tietää tasan tarkasti ohjeistaa, että älä ihastu ystävään. Ku se on katoppa viimenen virhe eikä siitä koskaan mittään hyvvää seuraa. Onhan tuo nähty.

Kesällä yks yhteinen ystävä tuumas erään baariyön päätteeksi, että ota se. Mää olin että no en todellakaan. Että sehän on niinku veli (pahinta mitä muuten voit miehelle itselleen sanoa, paitsi jos se oikeesti on sun veli). Onhan se ihana ja joo ja öö ja just ja nii. Siinä sitten valoisassa kesäyössä komppailtiin toistemme kannanottoja aiheen tiimoilta.

Viime talvena kohtasin sut ihan yllärinä yhessä baarissa. Se oli siis sellainen kerta, kun ei satuttu olemaan samassa porukassa liikenteessä. Ilahduin jotenkin aivan käsittämättömän paljon ja intouduin halailemaan, ja vaikken ihan ykköshapessa juuri sillä sekunnilla ollutkaan, muistan sen tunteen, minkä siinä hetkessä kohtasin: ihan käsittämättömän hyväntuntoinen mies. Halasin sua muistaakseni ehkä viidesti. Joka tapauksessa useita kertoja enemmän, mitä olisi ehkä ollut sopivaa. Seuraavalla viikolla piti ehkä vähän jopa pyydellä anteeksi omaa holtitonta käytöstä. Lohdullista toki on, että sinä tunnet minut ja minun typeryyteni ja hölmöilyni. Että periaatteessa ei tarvitse esittää mitään eikä toisaalta pyydellä anteeksikaan. Mutta toisaalta en mää voi tätä koskaan sulle sanoa. En vaan voi. Koska en voi. Todennäköisesti luet tän, eikä sulla oo mitään käryä, että tää on sulle.

Tiiäkkö nää että sun rinnalla kalpenee kapellimestarit, tangokuninkaat, rokkikukot ja viihdeteollisuuden freelance-kitaristit ihan kuus nolla? Ja tiiäkkö miks?

Koska mää tunnen sut ja sun sydämen. Ja nää oot mulle tärkiä.

Joka päivä.