perjantai 27. lokakuuta 2017

Rakkaus on jännä asia. Se on myös kirjallisuuden, musiikin, elokuvateollisuuden ja taiteen käytetyin ja käsitellyin aihe kautta aikain. Siltikin se on voimana ehtymätön, loppumaton. Toinen rakkauden ohella suurimmista teemoista on kuolema. Rakkaus ja kuolema. Ja miksi? Rakkaus on mysteeri. Kuolema on mysteeri. Ja mysteereistä riittää kerrottavaa, koska niitä ei voi koskaan ymmärtää täysin.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin laulun, jonka ensimmäinen säkeistö on puhutellut syvästi jälkeenpäinkin. Voiko oma teksti tai oma ajatus puhutella? Uskoakseni voi. Omien ajatusten takana on kiva seistä; ei tietysti kaikkien, mutta ainakin niiden, joilla on painoarvoa elämän näkökulmasta ja joihin on helppo uskoa. Säkeistön sanomalla oli totuuspohja: olin käynyt terapeuteilla, useilla eri kallonkutistajilla kysymässä, mikä minussa on vikana. Kukaan ei osannut antaa kovin selkeää vastausta, mutta suurimman avun sain lohdutuksesta, jonka eräs ihan tavallinen työterveydenhoitaja antoi. Hän kuunteli. Muuta ei tarvittu. Tapahtumasta on vuosikausia aikaa, mutta muistan yhä tunteen, joka siitä jäi. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikkiin asioihin ei välttämättä tarvitse saada vastausta. Riittää, että joku kuuntelee ja pitää kädestä. Kaikkia maailman asioita ei tarvitse pystyä ymmärtämään.

Noissa sieluni suonsilmäkkeissä kirjoittamani kappale käsitteli tuolloin ihmisen kaipuuta johonkin selittämättömään. Sittemmin tajusin, että kyse oli rakkauden kaipuusta nimenomaan omassa elämässäni, jossa ei ollut sellaista rakkautta, jota olisi pitänyt ehkä olla. Ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan, minkä vuoksi sitä tai sen olemattomuutta ylipäätään oli vaikea tunnistaa. Rakkaudettomuus syöksi minut rakkaudenjanoon, jota olen tässä vuosien mittaan yrittänyt erinäisin keinoin sammuttaa. Rakkauden mysteeri ei ole selvinnyt, mutta lähemmäs totuutta olen päässyt. Uskallan väittää, että tänä päivänä ja tässä hetkessä tunnistan rakkauden ja ymmärrän sitä piirun verran enemmän kuin aiemmin. Kappaleeni alkusäkeet kuuluivat tuolloin: ”Terapeuttini sanoi, etten osaa rakastaa./ Mutta ehkä vieläkin pahempaa/ on etten tunnista edes vihaa/ ja että tahdon vain ihmislihaa.” Lyriikkana säkeet kuulostavat vähän vitsiltä ja vähän myös kannibalismilta, mutta tausta-ajatus on vakava. Samalla sanoma on myös kamalan selkeä: hukassa olevat ihmiset etsivät sielunsa täyttymystä ja vastausta kaipauksen kärsimykseen erinäisistä korvikkeista, vaikka todellisuudessa pitäisi etsiä pyyteetöntä ja hyväksyvää rakkautta. Rakkaushan ratkaisisi kaikki maailman ongelmat. Syli on vastaus kaikkeen, näin olen aikaisemminkin itseäni siteerannut. Mutta miten ihmiset ovat niin käsittämättömän hukassa koko ajan? Me rakennamme ympärillemme muurit, vaikka ne pitäisi rikkoa. Me rakennamme elämämme kulisseiksi, vaikka meidän pitäisi etsiä aitoutta ja läsnäoloa, omaa itseämme ja omaa polkuamme välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Meitä pelottaa. Me haukumme toisiamme, vaikka meidän pitäisi ennen kaikkea rakastaa. Ja sellainen, joka ei ensin ole oppinut rakastamaan itseään, ei voi koskaan oppia rakastamaan toista.

Kohtasin tällä viikolla taas yhden pelkoni. Mehän pelkäämme eniten asioita, jotka ovat meille vieraita. Mieluiten kulkisin omaa turvallista polkuani, jonka olen valinnut, niiden ajatusten ja asenteiden kanssa, joihin olen kasvanut ja joita olen ympäristöstäni ja arvostamiltani ihmisiltä omaksunut. Joskus kuitenkin käy niin, että tahtomattamme joudumme ottamaan elämäämme asioita, joista emme lähtökohtaisesti pidä. Jos niistä ei pääse eroon, niiden kanssa on opeteltava elämään. Tärkeintä kuitenkin olisi, että sellaisiin asioihin ei tarvitsisi tuhlata turhaa energiaa. Helpoin tie tähän on hyväksyminen, ja jotta oppisi hyväksymään, on ensin opittava ymmärtämään erilaisuutta. Se ei aina ole helppoa, mutta se poistaa pelkoja. Ja pelottomana on helpompi hengittää.

Olen tässä nyt joitakin kuukausia pohtinut myös rahan valtaa. Asia on itselleni edelleen ristiriitainen, enkä usko, että minulla on aiheesta paljoakaan sanottavaa. Raha on tabu, ja vaikka kuinka haluaisin, en saa nälkämaiden lapsille enempää ruokaa sillä, että ostaisin vähemmän tai laittaisin vähemmän ruokaa roskiin, säästäisin enemmän sähköä tai vettä. En voi auttaa kaikkia maailman lapsia enkä aikuisiakaan. Tämän taakan alle olisi helppoa musertua. En kuitenkaan muserru. Enkä ole Jeesus. Minun henkilökohtainen tehtäväni on pelastaa niin monta ihmissielua kuin pystyn niillä avuilla, jotka minulle on annettu. Ja jos en pysty enempään, sen on riitettävä. Periaatteessa lähtötilanteessa jo pelkästään sen pitäisi riittää, että pystyisin pelastamaan itseni. Siitäkään ei aina kuitenkaan ole takeita. Siitä huolimatta olen matkalla, ihan niin kuin sinäkin. Taistelen loppuelämäni omaa itsekkyyttäni vastaan. Enempää ei voi vaatia. Tai toki voi, mutta kaikkeen ei tarvitse pystyä.

Tässä nyt on kuitenkin omassa elämässäni astunut parrasvaloihin eräänlainen rakkauden esiaste. Olen varovainen. Olen aika helvetin varovainen, koska selkärepussani on sen verran jo turhia unelmia ja karkeita pettymyksiä, että järkikin sanoo, että vähintä, mitä nyt kannattaisi tehdä, olisi olla viisas ja rauhallinen. Rakkaus ei periaatteessa ole vaikea asia. Resepti on yllättävän helppo. Jos onnistuu löytämään elämäänsä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka eivät syö pois omaa luovuutta ja elämäniloa, he saavat jäädä. Muussa tapauksessa näytän aika helvetin äkkiä ovea. Ja jos en mitään muuta, omat tunteeni minä tunnistan vaikka pimeässä, eivätkä ne valehtele. Eivät ole koskaan valehdelleet.

Ja nyt jostain ihmemaailmasta on elämääni pölähtänyt uusi ihminen, johon olen tässä rauhassa saanut tutustella. Yllätyksiä ilmenee, puolin ja toisin, hyviä ja huonoja, niin tietysti(!), ja mitä vanhemmaksi elämme, sitä enemmän meillä on valtaa ja taitoa päättää siitä, kenen kanssa haluamme tulla toimeen ja kenen kanssa emme, varsinkin jos puhutaan parisuhteesta ja kumppanin etsimisestä. Sen vuoksi en halua puhua vielä seurustelusta. Ehkä voisin puhua tapailusta, jos tilanteelle on annettava nimi. (Oikeastaan vihaan nimeämistä näissä asioissa, koska haluaisin ehkä puhua vain selittämättömästä huumasta ja rakkauden esiasteesta.) Ollaksemme kuitenkin vakavia ja järkeviä ihmisiä kaiken järjettömyyden keskellä, olen puhunut aikaisemminkin tällaisiin tilanteisiin soveltuvasta kolmen kuukauden koeajasta. Siinä pitäisi selvitä yhtä ja toista paitsi itsestä, myös toisesta. Minusta on itse asiassa ollut huvittavaa huomata, miten sama ihminen (viittaan tällä ennen kaikkea itseeni) voi olla niin eriluontoinen eri ihmisten seurassa. Tietyssä seurassa olen kiihkeä ja tietyssä lempeä. Joskus puhun paljon, ja toisinaan en halua sanoa mitään. Ihmiset usein säikähtävät, jos tuntevat vain yhden puolen minusta ja joutuvat yllättäen kohtaamaan sen toisen.

En siis oikeasti osaa sanoa vielä, onko se nyt tässä, vaikka olenkin kovin kovin innoissani. Että onko se tämä ihminen, kenen kanssa lopulta perustan uusperheen aikuisuusvaiheeseen nro 2. Ihana se on, mutta luultavasti sieluani sekoittavat nyt vain oman kehoni dopamiinit, serotoniinit, endorfiinit ja oksitosiinit, ja kuinka paljon niihinkään lopulta on luottamista? Ihan sama. Tieteellistä selitystä lähdin tunteelleni saamaan, ja vauhdilla vastauksettomaksi jäätiin. Tarvitseeko rakkautta selittää järjellä?

Eikö riitä, että toisen kanssa on tässä kohdassa vain tosi hyvä olla?

Että on loputon ikävä toisen iholle. Sen voimalla jaksaa vähän tyhmempikin yksilö. Kuten esimerkiksi Vihiluodon oma Sinkkukinkku, jota hänen tuleva poikaystävänsä kutsui tässä yksi ilta lempästi enää pelkäksi Kinkuksi.

Sinkkuuskin on nimittäin aika häilyvä käsite. Jopa niin häilyvä, että sen olemassaolon saa jokainen päättää ihan itse, paitsi siinä tapauksessa, jos ollaan jo tiiviisti avioliiton satamassa. Silloin suosittelen hetkellisesti pikaisia pakomatkoja mantereelle. Tosin nekään eivät aina pelasta. Joka tapauksessa jokainen hämmentää oman soppansa, ja loppupeleissä joutuu sen myös itse nauttimaan. Siinä mielessä olisi kätevää olla hyvä kokki tai vähintään hyvä hämmentäjä. Yhteispelillä selviää yllättävän monista kiemuroista, eikä huumorin merkitystä sovi koskaan vähätellä.

Jäämme siis odottelemaan myöhempien aikojen pyhiä. Silloin tiedämme todennäköisesti enemmän, mikäli kukaan ei sitä ennen kajoa viisauteemme, suorita mielemme syvänteisiin lobotomiaa tai varasta itsenäisyyttämme.

Siihen asti, kunnes tapaamme taas:


Voi hyvin, ystäväni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti