Jos tuossa suurin piirtein viikko sitten olisin heittänyt noppaa seuraavan viikon tapahtumista, olisin todennäköisesti taas yllättynyt toden teolla, minne luontoni minut vie. Minulla oli lempeä tarkoitus tuumailla rauhassa, tarkkailla uneni kohdetta ja lopulta, varmistuttuani asiasta, mahdollisesti viikkojen kuluttua lähestyä häntä ystävällisesti ja varovaisesti, niin kuin minun ikäluokkani ja siviilisäätyläisteni tapohin tässä nykyajassa kuuluu. Paitsi ettei kuulu. Meitä on kahteen junaan: niitä jotka juoksevat kohti ja niitä jotka juoksevat karkuun. Mutta entäpä minä? Minä kuulun niihin, jotka juoksevat pahki, mutta nousevat urhoollisesti kerta toisensa jälkeen, koska tietävät että yrittänyttä ei laiteta, ja jos laitetaan niin toivottavasti jonnekin sellaiseen paikkaan, missä ihmisyydestä on opittu iso pala elämää.

No siinä mielessä ei ihan maaliin mennyt, minkä olisi toki voinut aavistaa, jos olisi muistanut hötkyilevän ja kaikissa tapauksissa asiat parhain päin selittävän luonteeni. Nimittäin joskus siinä perjantai-iltapäivän tuntumassa tajusin, että mitä jos joku herkkubeibe ehtii ensin. Että jos tyyppi on vapaa ja sitä rataa, mutta minä jään liian moneksi viikoksi tuumailemaan, hänet vie toinen eikä minulle jää kuin luu käteen.

Niinpä siis voimani tunnossa näpyttelin vanhan kansan WhatsApp-viestin ja selvitin asiani niin maan perhanan rehellisesti ja aidosti kuin osasin. Vastaukseksi sain hämmennystä ja kauniita sanoja, jotka höystyivät informaatiovanalla. Sen keskeisin sisältö oli, että emme ole sopivia toisillemme, vaikka olenkin kaunis ja ihana ja tärkeä. Ehkä hän sanoi kehusanat kohteliaisuuttaan, mutta sillä ei ole tässä kohdassa niin suurta merkitystä, eikä se lopputulemaa muuttanut, jota toki piti vielä seuraavana iltana käydä varmistelemaan. Että onkohan nyt ihan totta, että ei nyt sitten edes mitään pientä kontaktia, suuteloimista tai käpälöintiä tai muuta mukavaa, joka arvovaltaisessa yhden hengen tuomaristossani pantaisiin täytäntöön. Ja kyllä totta oli. Että siinä mielessä reklamaatio olisi ollut turha. Tunteiden reklamaatio. Että olenpa vähän tyytymätön siihen, mitä sain. Että en varsinaisesti tilannut tätä, mutta en kyllä maksanutkaan. Paitsi kasvoni maksoin, oikeastaan kasvojen menetyksen saadessani pakit. Ja tietysti ison palan sieluni salaisuudesta. Eikö se riitä?

No mitäpä minä siihen. Pidin itseäni rohkeana ja aikaani edellä olevana uranuurtajana sellaisissa aihekokonaisuuksissa kuin unieni kohteen lähestyminen, kohteliaat käyttäytymisnormit sekä lempeän painostuksen alkeet. Mitäpä näistä? Arvelen meidän pysyvän ystävinä. Sellaisia merkkejä on ilmoja pitkin minulle lähetetty. Toisaalta käymiemme keskustelujen jälkeen olen ryhtynyt ylianalyyttiseksi ja kirjannut mieleni pieneen lokikirjaan kaiken tiedon, mitä minulle on episodin jälkeen annettu. En lähde niitä nyt sen tarkemmin analysoimaan kuin että voihan olla, että pieni jälki on jätetty eikä tulevasta koskaan tiedä. Se on ehkä yksi maailmanmenon lohduttavimmista seikoista. Kun ei koskaan tiedä, minkälaisia jälkiä sitä ympärilleen roiskii ja mikä niiden vaikutus on myöhemmässä elämässä. Kun ei tiedä.

Toissapäivänä tein kyllä Tinder-historiaa omalta osaltani. Tiedättekö? Minä, joka olen aina ja kaikkialla tunnettu siitä, että olen kaikkien kaveri, aina ystävällinen, aina kiinnostunut ja aina kohtelias, revin pelihousuni ihan täysin erään ruotsalaisen mukahauskan tinderistin kanssa. Se luuli kertovansa hauskan jutun väittäen mua milfiksi kuultuaan, että mulla on beibi (siis kolmevuotias mukelo). Siis milf! Piti ihan googlata varmistaakseni termin täydellisen tarkoitusperän. Ja kyllä, vaikka halusin uskoa sanan merkityskentän laajentuneen, oltiin edelleen pornoteollisuuden ytimessä. Ja siitäkös pillastuin. Näpyttelin kiivastuksissani kauneimmat osaamani rumat sanat: Fuck you fucking asshole. Näin ytimekkäästi ne tulivat. Selkärangasta. En ole ylpeä mutta en myöskään milf. Toivottavasti hän muistaa sen jatkossa. Tarinan opetus on se, että muistathan puhua kauniisti aina vieraille. Minäkin yritän. Kovasti.

Mutta onhan se kyllä toisinaan myös makeuden huipentumaa olla sinkku. Vaikka välistä tunnen kateutta kaikkia niitä onnellisia kohtaan, joilla on reissukumppani ja treffikumppani ja kulttuurikumppani ja ehkä jopa elämänkumppani, niin ei se siltikään voita tällä hetkellä tätä vapauden tuntua. Kun saa olla vähän kaikille, eikä silti mitään kenellekään. Ei ole vastuuta eikä velvollisuuksia, mutta on onni siitä mahdollisuudesta, että ehkä jossain joskus on joku, jota minä en vielä tunne (tai sitten jopa tunnenkin) ja jonka minä olen saava ja josta minä olen hullaantuva sitten kun aika on kypsä kuin punaposkinen syysomena kuulaan kirpeässä kauneudessaan.

Toisaalta luontoni ja sinkkuuteni yhteenlaskettu summa on iäti epävarmuus. En nimittäin halua enää koskaan sellaista tilannetta, että otan jonkun puolihyvän vain vaihtaakseni sen parempaan sitten kun vaihtoaition ovi avataan ja uudet pelaajat lähetetään kentälle. En tosiaankaan. Haluan rokkijumalan, johon en kyllästy ja josta jaksan kiinnostua joka päivä. En tiedä, tunnistanko häntä. Tutkani on ollut ruosteessa niin usein ennenkin.

Tänä iltana täällä kävi mies, tuttu tyyppi jo vuosikymmenten takaa. Ihan muilla asioilla kävi tuossa illan päälle pyörähtämässä. Komea oli. Aika sellainen henkeäsalpaavan komea. Mulla oli lasten nukutusrumba päällä, enkä itsekään ollut seksikkäimmilläni, koska nuhani ansiosta nenä oli tukossa ja naama punainen jo neljättä päivää. Voi helvetin helvetti: miksi valitsin tällaisen ajankohdan tälle kohtaamiselle?1! Sinne menivät kaikki mahkut. Siis kaikki ne mahkut, joita ei edes alun pitäenkään ollut.

Loppujen lopuksi sitä hidastettua kohtausta voi kuvailla jälkipolville jotakuinkin näin:

Mun etteisessä seisoo ite taivas ja mää tuijotan sitä ja tartun kiinni ja silitän enkä päästä irti ja puhelen kauniita sanoja. Ja mun silmät kuiskaa että älä mene, mutta mun alaston lapsi mun takana työntää sitä pois ja kutsuu sitä väärällä nimellä. Ehkä se ei tuu takas. Ehkä ei. Mutta siinä hetkessä mää haluan puristaa sitä ja pitää siitä kiinni, koska se oli komeampi ku muistin ja mun munasarjat huutaa, koska ne on just siinä vaiheessa kuunkiertoa, että nyt tuon tuossa pitäis ihan ehdottomasti jäädä ja muuttaa seuraavaksi viikoksi mun makuuhuoneeseen.

Ja kun se menee, minä tyhmä tyttö laitan sille häikäilemättömän ruman viestin perään, että eroa ja ota mut. No eihän se tietenkään mene niin. Eikä sellaisia viestejä kirjoitella sellaisille, joille toivoisi vain puhtainta onnea. Ei me hyvyyden naiset sellaisia olla.

Mutta saisinko mää silti tänä yönä rukkoilla sitä itelle?