Erosin viime kesänä. Puolisoni muutti pois syksyllä. Lapseni eivät ole kärsineet. Lapseni ovat olleet ihan hyvinvoivia ja hyväntuulisia. Heistä ei varsinaisesti näe, että heitä on kohdannut maailmanluokan tragedia.

Ihanko tosi?

Selitin syksyllä tarhassa tilannetta ja pyysin hoitajia tarkkailemaan lasteni käyttäytymistä. Miten he voivat? Miten he reagoivat muutokseen? Yksivuotiaani koki kaksi iskua kerralla muutaman viikon sisään: tarhan alkamisen ja isänsä poismuuton. Hän itki yöt pari kuukautta. Tosin hän itki myös alkusyksyn, joten varmaa syytä itkulle emme keksineet. Oli ehkä turvaton, teki ehkä hampaita. Tarhan alkaminen vaikutti, ihan varmasti. Ehkä se, että piti siinä samassa ryskeessä opetella yöpymään myös toisessa kodissa. Minimoimme isäyöt, jotta lapsi saisi tottua yhteen muutokseen kerrallaan. Jossain vaiheessa itkut loppuivat. Olen unohtanut, miltä ne tuntuivat. Lapsetkin kuulemma tottuvat kaikkeen.

Joka kerta, kun kuulen, että jollakin oppilaallani on kaksi kotia, sydäntäni viiltää. Mietin, kuinka onneton tuo lapsi on, joka on joutunut kokemaan elämän raadollisuuden noin pienenä. Sitten tajuan, että minun lapseni tulevat kokemaan samanlaisen lapsuuden. Sydämeni murtuu. Sitten luen lehtijuttuja, joissa kahden kodin kasvatit vaikuttavat ihan täyspäisiltä ja antavat ihmisille ilmaisia vinkkejä: jos olette yhdessä vain lasten vuoksi, älkää olko. Lastenne onnellisuuteen ja elämänpolkuun eronne ei kuitenkaan vaikuta kuin hetkellisesti. Ajatelkaa oikeasti itseänne.

Ei helpota. Kannan tätä syyllisyyttä lopunelämääni.

Olen työstänyt eroani yksin nyt tässä reippaasti yli puoli vuotta. Välillä on ollut vaikeampia aikoja, välillä on hetkellisesti jopa helpottanut. Minä, joka olen ikäni puhunut ehjän perheen ja hyvän parisuhteen puolesta, tipahdan omaan kuoppaani, johon joku toinen lapioi multaa päälle. Miten ihminen voi olla niin itsekäs? Miten lapset tulevat ikinä selviytymään? Tuleeko heistä nyt yhteiskunnan hylkiöitä?

Toisaalta. Tilanne, jossa erosimme, ei varsinaisesti yllättänyt. Ehkä se siinä mielessä yllätti, että emme olleet osanneet valmistautua, että se tulisi juuri silloin. Mutta muuten. No. Ehkä jollain tasolla eroa oli tehty vuosia. Alusta asti oli selvää, että riitelemään emme ryhtyisi. Emmehän olleet tehneet sitä yhdessäolon aikanakaan – miksi siis kaiken päättyessä pitäisi alkaa turhaa mesoilemaan. Yritin huutaa muutaman päivän, mutta ei se sopinut minulle ollenkaan. Keskustelimme järjestelyistä hitaasti ja rauhassa, sen verran minkä jaksoimme. Puolisoni asui samassa osoitteessa vielä neljä kuukautta eromme jälkeen. Sinä aamuna, kun hän muutti pois, hän rappasi vielä autoni ikkunat. Mikä rakkaudellinen teko! Itken edelleen, kun ajattelen sitä. Itse asiassa en ihmettelisi ollenkaan, jos hän joku aamu ohi ajaessaan pysähtyisi edelleen tekemään saman. Eikä hän tekisi sitä minkään muun vuoksi kuin hyvästä sydämestään. Olen edelleen sitä mieltä, että valitsin lapsilleni parhaimman isän ja itselleni ihan ykkösluokan puolison aikuisuusvaiheeseen numero yksi.

Muutama viikko sitten – vai onko siitä jo kuukausi tai kaksi – istuin illalla saunanlauteilla kaksin viisivuotiaan poikani kanssa. En tiedä, kuka lastani varsinaisesti kasvattaa, mutta hetkittäin tuntuu kuin puhuisin jonkun sata kertaa viisaamman ihmisen kanssa kuin mitä itse olen. Hänessä on armoa ja lohtua, hänessä on inhimillistä ihmisyyttä. Ennen kaikkea hänessä on minua ja tulevaa ex-puolisoani. Meidän parhaat piirteemme yhdessä paketissa. Pahoittelin lapselle eroa, pyysin anteeksi, että kävi näin ja että tällaisen lapsuuden hänelle nyt annan. Lapsi totesi, etten saisi surra ja ettei ole mitään hätää. Että me pärjätään ihan varmasti. Että ihan turhaan suren. Ettei lapsilta ole kukaan ottanut pois isää eikä äitiä. Ja että sitä paitsi kaksi kotia on ihan jees.

Hän leikkasi surultani suurimmat kulmat; siltä surulta, joka koski lasteni hyvinvointia. Itseni puolesta saisin surra, mutta en enää lasteni. Heillä oli edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka saattoivat tehdä yhdessä iltapäiväruuan vain saadakseen olla molemmat lastensa kanssa. Heillä oli kaksi vanhempaa, jotka pystyivät edelleen yöpymään patjalla toistensa olohuoneiden lattioilla, jos tilanne ja lasten hyvinvointi sitä vaativat. He olivat kykeneviä tekemään edelleen yhdessä reissuja perheenä, vaikka parisuhdetta ei enää ollutkaan. En tiedä, palaammeko koskaan yhteen, mutta sukulaisille on todettava, että älkää odotelko liikoja. Vaikka erosimme, ystävyyttämme emme ole lopettaneet. Tiedän edelleen, kuka minut ottaa kainaloon, jos itkettää liikaa. En ole varma, onko tällaisia eroja olemassa, mutta kuka sanelee, miten nämä asiat on hoidettava?

Puolitoista kuukautta sitten kävin yksin syömässä vapaapäivänäni ja tarkastelin itseäni ulkopuolisen silmin. Mennessäni ravintolaan olin jokseenkin säälittävä ja aika helvetin yksinäinen tapaus. Lähtiessäni pois olin vain äärimmäisen voimaantunut. Tajusin nimittäin, että olen aika vähän säälittävä. Tajusin, että minulla on edessäni elämä, josta en tiedä vielä mitään. Minun tarinani kirjoitettiin uusiksi, ja hyvällä mäihällä se saattaa käydä vielä mielenkiintoiseksi. Miksi en siis jäisi seuraamaan, mitä se vielä tarjoilee? Itseni tuntien todennäköisesti jotakin aika helkkarin jännää ja yllättävää.

Toisinaan kävelen peilin eteen, katson itseäni ja tajuan, että tässä iässä, tällä ulkonäöllä, näillä jutuilla ja tällä elämänasenteella minä en tule jäämään yksin. Ennemmin minusta ehkä jopa kilpaillaan. Ennemmin joudun ehkä hätistelemään pois kosijoita. Jostain syystä heitä ei ole kuitenkaan hirveästi vielä ovellani pyörinyt.

Ehkä he eivät vain ole vielä löytäneet tänne meille. Tai ehkä he odottelevat vain sopivaa hetkeä. Niin sen täytyy olla.

Ylihuomenna on ystävänpäivä. Silloin ovellani on todennäköisesti kosijoiden jono jo heti aamusta.

Tervetuloa! Pitäisikö varalta leipoa huomenna?

Kymmenen vuotta sitten Rotuaarille, osoitteeseen Kirkkokatu 18, entisen Hovi-Hallin tiloihin perustettiin Rotuaarin S-market. Olin siihen mennessä työskennellyt opintojeni ohessa 3,5 vuotta Zeppelinin Eurosparissa, joka Spar-ketjun heikentymisen myötä oli loppumassa. Asiakaspalveluala oli mun juttu. Vaikka tiesin ryhtyväni eräänä päivänä opettajaksi, tein töitä koko opiskeluajan siinä määrin, että opintojeni loppuun mennessä en ollut nostanut senttiäkään opintolainaa. Kauppaduuni oli ihanaa; Eurospar oli koti! Koko Kempele tiesi meidät, Eurosparin kassatytöt – ja me kilpailtiin siitä, kenellä on pisin jono. Lisäksi oli kaikkien tiedossa, että mestoille ei otettu duuniin kuin hyvännäköisiä tytsejä. Vartijoista kilpailtiin.

Mutta Eurosparin suosio hiipui, S-ketju alkoi vallata alaa. Tuli Prisma, joka vei meiltä asiakkaat ja lopulta duunin alta. Alettiin katsella uusia töitä. Porukka hajosi. Joulun aikaan 2005 Kalevassa kerrottiin, että Rotuaarille avattaisiin keväällä uusi S-market ja työntekijöitä etsittiin. Siinä oli meidän mahikset!

Alkukarsinta oli kaksivaiheinen. Ensimmäiseen vaiheeseen kutsuttiin 50 hakijaa, jatkoon pääsi 30. Ensimmäisen vaiheen henkilöhaastattelun teki työkkärin täti. Toinen vaihe jatkui ryhmähaastatteluilla. Jokaisessa ryhmässä oli kuusi hakijaa. Annettiin kaksi erilaista tehtävää, jotka ryhmien tuli ratkaista. Haastattelijat tarkkailivat ulkopuolisina, miten kukakin hakija toimi, jutteli, kuunteli, huomioi toiset ja käyttäytyi.

Neiti K. Huovinen oli pukeutunut puna-valkoiseen Marimekon pallopaitaan. Työhaastatteluiden etikettisäännöissä kielletään punainen – liian päällekäyvää! Juuri siksi K on aina halunnut räväyttää; tehdä juuri sen, mikä on kiellettyä. K nautti ryhmätilanteesta, vaikka tiesi olevansa ryhmissä yleensä heikoilla. Hän oli syrjäänvetäytyjä niin kuin on mielellään edelleen suurissa ryhmissä. Niinpä hänen piti pinnistellä: olla valppaana, kysellä ja kuunnella, tehdä ratkaisuja ryhmän puolesta. Ryhmän hiljaisimman tytön hän määräsi kirjuriksi. Ryhmässä oli myös turva, sillä hänen poikaystävänsä sisko istui hänen vieressään. Hän kiinnitti huomiota hakijoiden asentoihin. Hän oli ainoa, joka piti kätensä esillä. Myöhemmässä elämässään hän tiesi näyttävänsä jokaisessa haastattelussa samalta kuin ensimmäisessä suuressa haastattelussaan. Miksi? Koska hän voitti kilpailun. Hän voitti myös jokaisen seuraavan kilpailun lukuun ottamatta yhtä. Myöhemmin hän ymmärsi, että niin oli nimenomaan tarkoitettu, ettei hän sitä yhtä ja ainutta paikkaa saisi. Paikka oli nimittäin Ruukin koulu, ja se jätti hänen sydämeensä tutkimattoman palon. Sitä ei pystynyt sammuttamaan kuin virka, jonka hän tulisi saamaan samasta kylästä myöhemmässä vaiheessa, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli ensin työskennellyt Sotkamossa ja Rovaniemellä. Emme kuitenkaan mene nyt siihen.

Ryhmähaastattelun jälkeen piti odotella monta viikkoa. Sitten tuli soitto: sinut on valittu! Paikkaa oli hakenut 232 ihmistä, joista haastatteluun kutsuttiin 50. Toiseen vaiheeseen pääsi 30, joista kauppaan otettiin 9 uutta, Arinan ulkopuolista työntekijää. Heistä 2 oli opiskelijoita. K oli noista opiskelijoista toinen. K tiesi, että tämän jälkeen hän pystyisi mihin vain. Hän rupesi luottamaan itseensä siinä määrin, ettei mikään tai kukaan pystyisi enää koskaan seisomaan hänen tiellään, mikäli hän jotakin haluaisi. Maailma oli avoin. Jos jokin jäisi häneltä jossain vaiheessa saamatta, siihen olisi oltava aika pirun hyvä selitys. Vain siten hän hyväksyisi sen osaksi elämänpolkuaan.

Loppujen lopuksi K työskenteli Osuuskauppa Arinan palveluksessa kunnioitettavat 3,5 vuotta, kunnes valmistui opettajaksi ja muutti Kainuuseen. Edelleenkin, joskus, hän haaveilee unissaan kassakoneen näpsytyksestä ja mustan hihnan hitaasta liu´usta. Hän palaisi kassalle milloin vain, jos se tuntuisi missään määrin järkevältä ja sopisi hänen elämänkuvioihinsa. Toisinaan hän unelmoi kesätöistä kassahihnan sykkeessä. Kuitenkin opettajuuden parhaat puolet näyttäytyvät nimenomaan kesäaikaan, joten toistaiseksi hän on tyytynyt sivelemään hihnaa vain siltä puolelta, jolla asiakkaat odottavat vuoroaan.

Kahta ja puolta kuukautta vaille kymmenen vuotta jaksoi Rotuaarin S-market palvella Oulun keskustan asiakkaita. Huomenna Ääs-market haudataan, ja mukaan hautajaisiin on kutsuttu kaikki ne, jotka kymmenen vuoden aikana ehtivät painaa duunia kyseisen firman leivissä keskustan sykkeessä. Mukana menossa on myös K.

Kunnianosoitus ja hatullinen muistoja! Rotskin vuodet olivat tiiviisti osa hyvää nuoruuttani!

Kiitos ystävät, työtoverit ja esimiehet!

Autot ovat arvaamattomia. Oma luottamukseni ranskalaiseen ralliautooni on viime aikoina ollut vähenemään päin. Koska joka päivä täytyy kuitenkin käydä töissä toisessa todellisuudessa, vaatii elämäni jokapäiväistä autoilua. Usein turvaudun työkaverin pakkaspalveluun ja kävelen aamulla moottoritien varteen, mutta aina se ei ole mahdollista.

Relluni on temppuillut jonkun viikon, oikeastaan täsmälleen sen verran kuin pakkasia on piisannut. Toissa viikonloppuna se simahti salin pihalle. Onneksi olin tehnyt hyvän treenin. Soitin ensimmäisenä äidille. Kenelle itse olisit soittanut? Äiti ei aja autoa, mutta järkeä hänellä on päässä enemmän kuin pienessä kylässä, joten siinä mielessä soitto oli hyödyllinen. Pienessä hetkessä hän oli järjestänyt minulle tätini miehen pakettiautoineen ja kaapeleineen paikan päälle. Sitten elvytettiin.

Tänään Rellu kulki kivuttomasti aamun työmatkan. Takaisin palatessa oli aika jähmeää. Reiska ei oikein kiihtynyt, vaikka kuinka painoi kaasua. Tajusin pian, että nyt tulee pitkä matka. Ja niin tulikin. Työmatkani on pituudeltaan melkein täsmälleen 50 kilometriä, joten voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei Renault Modukseni vuosimallia 09 kiihdy sillä matkalla paljoakaan yli 25 kilometrin tuntivauhtiin, kuumotti henkisesti aika semipaljon. Lisäksi tiesin, että mikäli pysäytän auton, se ei enää murahdakaan. Sellainen meidän suhteemme on näillä pakkasilla ollut. Luottamuspulasta on keskusteltu.

Soitin matkan aikana noin sata puhelua. Jossain vaiheessa tajusin, että minä tosiaan aion matkustaa sen jumalattoman pitkän ja yksinäisen taipaleen maksimissaan 54 kilometrin tuntivauhdilla. Äiti lupasi soittaa isille. Isi lähti hakemaan naapurista papalta hinausköyttä ihan vain varmuuden vuoksi. Pappa ei omistanut hinausköyttä; vanha oli katki. Iskä pohdiskeli retkeä Biltemaan. Anoppi lupasi hakea lapset tarhasta. Pelkäsin, että auto hyytyy mäkeen. Tiesin, että niitä olisi tulossa kaiken kaikkiaan kaksi matkalla suosikkiautonkorjaajallemme, jota en ollut vielä puhelimitse tavoittanut. Pelkäsin ensimmäistä mäkeä niin paljon, että pyysin anopin pysymään puhelimessa edes sen ajan, kun tavoitan mäennyppylän. Kysyin hänen mielipidettään, lähdenkö edes yrittämään. ”Ei se ota, jos ei annakaan”, tuumasi anoppi, vanhan kansan taistelija itsekin. Rellu kiipesi mäen päälle, kuten vanha ranskalainen konsanaan. Hyvät vauhdit tuli alamäkeen. Hetken tunsin eläväni taas.

Jossain vaiheessa tajusin, että niin kuuma kuin moottoritie onkin, sinne en voi lähteä päristelemään ranskiksellani. Täytyi keksiä toinen reitti. Se löytyikin: vanhaa Kempeleentietä pitkin päästelin Pappilaan asti. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että minulla on enää yksi mäki jäljellä (se joka ylittää junaradan), meinasin jo melkein tuulettaa. Viimeisenä soitto isälle: olen kohta perillä!

Kun viimein sain ajaa autoni suosikkiautonkorjaajamme lämpimään talliin, Rellu hymisi tyytyväisyyttään. Korjaaja tuumasi, että olin ajanut koko matkan kolmipuolaisella sylinterillä. Sanoiko hän tosiaan niin? Luuliko hän, että ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaa? Ihan sama. Meinasin halata häntä silkasta ilosta. Siinä on kerta toisensa jälkeen ihminen, jolle kiitollisuusvelkaani ei voi maksaa rahalla.

Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin. Isin Audiin päästessäni kirosin kylmiä varpaitani, mihin äiti pääsi naputtamaan 32-vuotiaalle tyttärelleen, että miksi et pidä villasukkia. Voi kuule äiti. On villasukat ja toppahousut. Joka päivä ja käytännössä koko ajan. Tuon auton kanssa minä en juurikaan vähissä vaatteissa liiku, ja tässä taas yksi uusi todiste siitä, miksi näin on.

Kotiin päästyäni lämmitin varpaat ja karkasin anopin ruokapatojen äärelle naapuriin. En jaksa olla edes kovin surullinen. Olin nimittäin aika sissi.

Kuinka moni rekka sinut muuten ohitti tänään?

Ja eräänä päivänä hän sen ymmärtää.

Että hänen maailmankuvansa on perustunut vuosikausia sisustuslehtien kiiltokuviin.

Ja että se maailmankuva on väärä.

Ja että hänen elämänsä romuttuu nyt.

Hän on takuulla lukenut kaikki mahdolliset kuukausittain ilmestyvät sisustuslehdet jo käsittämättömän monta vuotta. Joka lehdessä on ihailtavaa. Onnellisia perheitä, joilla on kauniita ja puhtaita koteja. Miksei toimittaja voi tehdä koskaan pistokäyntejä haastateltavien koteihin? Miksi kaiken pitää olla kuvaushetkellä aina niin siloteltua? Miksei kenenkään kotia esitellä tavallisena tiistaina siinä vaiheessa, kun kukaan ei jaksa siivota? Joka päivä pitää kuitenkin elää. Kaikilla on takuulla sotkuista joskus.

Tänään hänelle tuli paha olo. Postilaatikkoon oli ilmestynyt uusin Avotakka. Se olisi voinut olla myös Deko, Glorian koti tai Unelmien talo & koti. Niitä kaikkia hän on jossain vaiheessa tilannut. Se oli aivan tavallinen lukuhetki, jonka hän antoi itselleen. Lehti oli ihan tavallisen näköinen sisustuslehti, johon oli koottu vinkkejä valaisimista ja sohvista – niin kuin milloin tahansa. Hän kiinnitti huomiota seinänväreihin ja tapetteihin, sohviin ja tauluihin. Siihen, miten jotkut osaavat tehdä onnistuneita sisustusvalintoja – olkoonkin, että suomalaisen sisustamisen sanotaan usein olevan tylsää ja persoonatonta. Silti se on hänestä kaunista.

Ja sitten hän kiinnitti huomion niihin perheisiin, joita lehdessä esiteltiin. Niihin onnellisen näköisiin ja kauniisiin ihmisiin, jotka halusivat esitellä lukijoille kotinsa. Lehdissä ei sinänsä koskaan esitellä varsinaisesti kotien asukkaita, mutta haastatteluissa ihmiset saavat paljastaan itsestään niin paljon tai niin vähän kuin haluavat. Lehdissä ei koskaan kerrota, kuinka onnellisia perheitä kodeissa asuu, minkälaisia ongelmia heillä on tai kauanko he ovat olleet perhe. Lehdissä ei kerrota, mikä pareja pitää yhdessä. Lehdissä ei kerrota, riideltiinkö perheessä vessan siivoamisesta viime viikon perjantaina. Tai väljähtikö parisuhde sillä aikaa kun rouva sisusti uutta kotia. Tai että onko miehellä rakastajatarta työpaikalla. Tai vaimolla suhdetta miehen parhaaseen kaveriin. Tai kuinka moni lapsista on tästä liitosta. Tai syntyykö lapsia vielä seuraavaan liittoon. Näitä asioita ei kerrota. Niin kuin ei paljon mitään muutakaan.

Annetaan illuusio onnellisesta perheestä, joka asuu onnellisessa kodissa.

Tehdään lukijalle paha mieli. Että tuollaiseen olisi pitänyt pystyä. Ja että tuollaiseenpa et sitten itse kuitenkaan pystynyt.

Ei oteta huomioon, että lukijalla saattaa olla oma elämä sellaisessa vaiheessa, että hän ei nyt vain kestä näitä sisustusratkaisuita, joihin nämä tämän lehden sisustajapariskunnat ovat yksissä tuumin päätyneet.

Lukija päättää ryhtyä lukulakkoon, joka koskee onnellisia sisustustarinoita.

Lukija tekee sen omaksi parhaakseen.

Tällä viikolla minulla on lapsivapaata. Tavalliselle perheelliselle se kuulostaisi taivaalta, vastaeronneelle yksinäisyyden yskäisyltä. Mutta minähän olen kokopäiväinen äiti.
Ei osapäiväistä äitiyttä ole olemassakaan!

Sinänsä kuitenkin ihanaa! Lapsivapaa tarkoittaa minulle tällä viikolla sitä, että saan lähteä töihin yksin, hiljaisesta kodista. Työpäivän jälkeen haen lapset tarhasta, teen ruuat, leikin, vietän aikaa. Laitan iltapalat, pesen hampaat ja nukutan. Tämän kaiken minä teen siinä toisessa kodissa, joka lapsillani on. Sitten lähden omaan kotiini selviytymään seuraavasta yöstä. Siksi minä sitä kutsun. Joka päivä jotain vähän. Enempää en vaadi itseltäni. Muilla saattaa olla kasapäin mielipiteitä siitä, kuinka nämä asiat tulisi hoitaa, mutta en minä heitä kuuntele. Meillä on kaikki hyvin näin. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Kaiken keskellä opettelen maistelemaan taas onnellisuutta. Koska tiedättekö: se tulee, se elää, se on. Kun on ollut liian kauan surullista, siihen väsyy. Tunteet aaltoilevat, mutta minä en torju niistä yhtäkään. Annan kaiken tulla ja tiedän, miltä mikäkin päivä tuntuu. En leikkaa tunteilta kulmia. Osaan mennä eteenpäin hiljaa, jutella kenelle milloinkin, jopa kysyä muilta, mitä kuuluu. Ja tietysti kertoa loputtomasti niille, jotka tulevat ja kysyvät. Kiitos siitä loputtomasta jaksamisesta teille, jotka joka päivä elätte siinä lähellä.

Työkaveri silitti tänään olkapäästä. Teatterikavereitten kanssa naurettiin ihan tyhmille jutuille. Kotimatkalla heräsin luovuusryöppyyn, jota olen odottanut: juonikuviota seuraavalle novellilleni! Tässähän tämä kevät menee. Työväen Teatterin ensi-ilta on huhtikuun lopussa. Siinä vaiheessa minä puhun jo auringon kanssa samaa kieltä. Usko pois!

Eronneelle joulu on raskasta. Täytyy tavata sukulaisia joka päivä ja hymistellä ja esittää hyvinvoivaa, vaikka totuus on ihan toinen. Lasten vuoksi minä hammasta purren kohtaan taas teidät kaikki kuusen loisteessa ja juttelen hetken mukavia. Paitsi että tänä jouluna en jutellut. En toivottanut kenellekään hyvää joulua. Istuin sohvannurkassa ja irvistelin. Siitä olen pahoillani. Tietysti minä toivoin teille kaikille hyvää joulua, en vain pystynyt sitä sanomaan.

Tulee mieleen se Siskonpedin sketsi, jossa joku seurakunnan työntekijä tulee eronneen Niina Lahtisen esittämän roolihahmon oven taakse jouluna. Loppu on historiaa. En nimittäin muista loppua. Mutta se sopisi tähän kohtaan. Niin kuin nyrkki silmään ja kepakko berberiin ja sitä rataa, kyllähän te tiedätte.

Ajoin tänään puuhun. Aatonaattona sain sakot. Kumpikaan ei tunnu kauheasti miltään. On nimittäin kaikkea sellaista muuta, mikä tuntuu sata kertaa pahemmalta. Tätä kipua ei voi kuvailla. Periaatteessa, jos lähdetään ruohonjuuritasolta, kukaan ei ole kuollut, mikä on hyvä asia. Tai varmasti joku on, mutta ei ihan tästä läheltä ihan tässä viime aikoina. Mitään ihan kamalan pahaa ei siis ole tapahtunut. Mutta kipu pysyy, eikä kukaan voi sitä puhaltaa pois.

Viisaammat sanovat, että vain aika auttaa. Anna ajan kulua. Anna, anna, anna. Mutta mitä minä teen sen koko ajan, kun se aika kuluu? Tiedän, että pitäisi kamalasti puuhastella, että unohtaisi itsensä. Olenkin tiskannut viime aikoina ihan valtavasti. Tiskaan joka paikassa, mihin menen. Kysyn jo ovella, voisinko mahdollisesti tiskata. Että olisiko tiskattavaa. Joulu on siinä mielessä lohdullista, että monesti tiskattavaa on. Monesti myös talon emäntä on iloinen, jos tiskaan. Tiskatessa en muista itseäni. Tiedän vain, että olen hyödyllinen, ja hyödyllinen minä haluan olla, koska seuramieheksi minusta ei nyt vain ole.

Minä en pysty kohtaamaan ketään ylimääräistä. En laita viestejä kenellekään. Tietysti toivon, että joku kamalan läheinen tulisi minun oven taakseni, tulisi sisään pyyteettömästi pitämään kiinni olkapäistäni, että saisin itkeä ja huutaa tätä kipua pois. Mutta en minä sitä pyydä, koska olen kiveä, ja kivet eivät valita kipuaan.

On eronneita ja eroavia. Ero on prosessi, jonka aikaa ei voi määritellä. Kipu kestää eri ihmisillä eri ajan. En osaa sanoa, missä vaiheessa olen. Tiedän vain, että tarvitsen aikaa suruun ja joka päivälle uuden sotasuunnitelman, miten selviydyn. Ja tiedän, että olen ihan yksin. Samalla tiedän, että aion kohdata nämä tunteet, ottaa kaiken vastaan, mitä on tulossa. Kaltaiselleni elämysihmiselle se on toisaalta kamalan jännittävää. Odotella, että mitähän tässä vielä...

Joulun aikaan huomasin hauskan ilmiön: eronneet lähettävät toisilleen viestejä ja toivottavat voimia tänä erityisen raskaana aikana. Minäkin lähetin yhden viestin sellaiselle, joka kulkee vähän minun jäljessäni. Olen muka jotenkin pidemmällä. Oikeasti tämän pohjemmalle ei pääse. Ehdotin hänelle yhteisen eroryhmän perustamista. Hän ei vastannut. Ilmeisesti näillä asioilla ei sovi vitsailla.

Mutta kipu lähtee, tiedän senkin. Joulukin kulkee ohi, palaa taas ensi vuonna. On elämää joulun ja joulun välissä, ja siihen minä keskityn seuraavaksi.

Mitä treffailuun tulee, en halua ajatella mitään sellaista vielä pitkään aikaan. Tinderiin en mene ja eliittikumppania minusta ei saa. Baareissa en käy, jos et kotoa hae ja raahaa mukaan. Mutta jos tunnet jonkun kivan ja kuuman palomiehen, poliisin tai hunksin, pistäpä koodia. Voin lähettää itsestäni muutamat selfikset. Sitten vaikka vähän keväämmällä.

Nyt minä nimittäin vielä suren.

Ollaan aikuisten kesäleirillä paikassa, jonne aurinko paistaa zeniitistä ja jossa viini maksaa saman verran kuin mehu. On marraskuu ja kotimaassa lunta. On tilaisuus oppia kansainvälisyysasioista, tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa hyvällä porukalla. Ollaan paratiisisaarella. Ollaan Reunionilla.

Viime tammikuussa, ollessani vielä äitiyslomalla, puhelimeni soi. Soittaja oli esimieheni, joka kysyi, haluaisinko osallistua johonkin hankkeeseen. Projektiin kuuluisi joku reissu, mutta mikään ei olisi vielä varmaa. En tajunnut, mistä hän puhui. Olin vain onnellinen, että hän muisti minut kesken virkavapauteni, keskeytti myöhäisen iltapäiväni perusrytmin soittamalla ja juttelemalla hetken mukavia kanssani. Kiva ele. Äitiyslomalla. Mutta että matka: lähtisinkö? Okei joo, voin lähteä; olenko koskaan kieltäytynyt mistään? Matkaan olisi muutenkin loputtomasti aikaa. Ehkä ensi lukuvuoden puolella, ehkä marraskuussa. Sitä ennen ehtii tapahtua kolme maailmanloppua ynnä muuta vakavaa.

Toukokuuhun asti kuvittelin, että matka sijoittuisi Eurooppaan. Johonkin kivaan pikkukaupunkiin, johon lähdetään muutaman kollegan kanssa miettimään kansainvälisyysasioita. Lopulta tilanne alkoi valjeta: minut lähetettäisiin Intian valtamerelle, saarelle, joka näkyy kartassa kärpäsenkakkana. Mukaan matkalle lähtisi oma esimies sekä yksi lempikollegoista omalta koululta sekä kolme ihmistä alakoulun puolelta. Marraskuun lopulla mentäisiin.

Ja täällä minä nyt sitten olen. Reunionilla, saarella, joka sijaitsee jossain Madagascarin itäpuolella eteläisessä Afrikassa kuuluen kuitenkin Ranskaan. Onkohan sillä Ranskalla muitakin valloituksia liian kaukana kotoa? Okei on. Kaiken kaikkiaan kolmetoista. Tämä on yksi niistä. Ei kuulu emämaahan, mutta on yhtä lailla Ranskaa kuin se Espanjan ja Italian välissä köllöttelevä maa-alue.

Aika paljon olen kohdannut kaikenlaista. Keräämme katseita vaaleutemme vuoksi. Yhtenä päivänä bussissa meitä jopa ilmeisesti pilkattiin, vaikka emme tiedä syytä. Toisena päivänä luultiin venäläisiksi. Olemme nähtävyys ja näyttelyesine. Vaaleatukkaisia ei ole näillä leveyksillä pyörinyt.

Minua luullaan myös huomattavasti nuoremmaksi kuin olen. Pariisissa lentokentällä bussilippujen myyjä varmisti, olenko varmasti yli 25-vuotias (vastaus: No todellakin olen vaikka olisin saanut lipun lastenhintaan.) Täällä olevat kurssilaiset tuumasivat, että olen korkeintaan 24. Joo, se on totta, olin kerran. Keskimäärin 8 vuotta sitten.

En ole kieli-ihmisiä. Uskallan puhua esimerkiksi auttavasti englantia, koska olen opettanut englanniksi yliopistolla. Ruotsin kieltä osasin joskus, mutta yliopistossa minut heitettiin ruotsin tukikurssille. Ranskaa luin viisi vuotta. Yo-kirjoituksissa ranskasta pätkähti todistukseen C. Ihan jees. En siltikään osaa kieltä.

Vuonna 2000 matkustin Ranskaan edellisen kerran. Silloin en juuri uskaltanut kieltä käyttää. Nyt 15 vuotta myöhemmin tilanne on ihan eri. Yksi täällä totesi eilen, että olen käyttänyt matkallamme ranskaa enemmän kuin englantia. Toden totta. Haluan yrittää ensin ranskaksi ennen kuin helpotan tilannetta englannilla. Sanoja putkahtelee mieleen. Olen selvittänyt yhden jos toisenkin ongelman ranskaksi, kun muita kieliä ei ole ymmärretty.

Kaltaiselleni atoopikolle Reunion on paratiisi. Viikko sitten sormenpääni olivat yhtä halki kuin poksuvat nakit. Tällä hetkellä sairaat kämmeneni ovat kuin uudet. Atopiasta ja sen vaikutuksista ei tietoakaan. Mömmöillä en ole käsiäni täällä vuorannut. Muutan todennäköisesti tänne jossain myöhemmässä vaiheessa.

Retkemme loppuu pian. Huomenna vierailemme lähialueen kouluissa. Toivoin pääseväni ainakin ranskan ja musiikin tunneille. Illaksi matkustetaan biitsille niin kuin melkein joka ilta täällä. Ylihuomenna pakkaamme kamat ja palaamme saaren alkupisteeseen, lentokentälle. Siitä sitten Pariisiin ja koti-Suomeen.

Matka on ollut täynnä koomisia piirteitä, mutta täällä on ollut hyvä olla. Kollegat ovat erinomaisen hyvää matkaseuraa, ja koko leirin muukin väki on aivan ylivetoa. Tapaamme taas.

Reunion hiljenee, kuuleeko Suomi?