Lepo saa aikaan
luovuutta, niin se on aina minulla mennyt. Kun saan levätä, vaikka
se olisikin pelkkää hötkylepäilyä, sen vaikutuksen näkee siinä,
miltä mielessä tuntuu. Olen ollut syyslomalla nyt melkein viikon.
Aluksi ajattelin, että olenkohan vähän luuseri, kun en lähde
mihinkään kauemmas enkä ole suunnitellut mitään järkevää.
Jäin koiravahdiksi, kun vanhempani lensivät Rodokselle.
Luuserilapsi! Mutta minkäs teet, kun ei ole miestä eikä sen
koommin kavereitakaan, joiden kanssa voisi lähteä jollekin
mukavalle reissulle tai mökille tai kaupunkilomalle tai kylpylään.
Yksin on kotona nökötettävä ja mökötettävä koko viikko. Paska
viikko.
Tai sitten ei.
Tajusin äsken, että aikatauluttomuus on oikeastaan aika ihanaa.
Olen käynyt esimerkiksi kamalasti salilla. Äskenkin kävin.
Bongasin siellä yhden työkaverin. Olen aina ollut vähän sitä
mieltä, että salilla on kiusallista nähdä tuttuja. Siksi siellä
käy mieluiten aikaisin aamulla tai myöhään illalla, ettei
varmasti näe ketään. Tai ettei kukaan näe minua. Ja sitten joku
toinenkin oli ajatellut niin. No, ei ollut ihan kamalan kiusallista.
Juttelin ihan normaaleja. Olin suhteellisen normaali, vaikkakin
suhteellisen punainen. Salilla en ole kyllä ikinä yhtään
seksikäs. En kyllä tiedä, tarvitseeko ollakaan. Ehkä käymme
salilla, jotta voimme muualla olla kunnon kuumiksia. Joo, niin sen
täytyy olla. Tosin omassa tapauksessani kuumuusasteeni on viime
aikoina ollut pakkasen puolella. Olen lisäksi lihonut. Hah. Saa
siinä sitten yrittää juosta jumppaamassa ja pumppaamassa
vatsamakkaroita suoriksi ja pyllyä piukemmaksi.
Iltapäivällä
kävin tänään hyvän teatteriystäväni Raimon luona. Meillä on
ikäeroa aika täsmälleen 30 vuotta. Se on vähän huvittavaa, koska
se ei vaikuta mitään eikä juurikaan näy missään. Raimon
huumorintaju on joskus vähän erikoinen, mutta koska itsekin olen
monesti vähän epätavallinen, ymmärrän hänen sielunmaailmaansa.
Raimo kutsuu minua Puhalluskukkatytöksi. Olen hänen puhelimeensakin
tallennettuna sillä nimellä. Ilmeisesti se kuvastaa jollain tapaa
luonnettani; hän mieltää minut kesäniitylle puhaltamaan voikukan
pumpulia. Minulle Raimo on Oopperan kummitus. Keskustelimme tänään
maailmasta ja suhteista. Tuntui hienolta, kun joku kysyi, mitä
minulle oikeasti kuuluu. Sanoin olevani ihan suhteellisen voimissani.
Koska kaikessa kamaluudessaan kaikki on monesti aika ihanaa. Moni
asia on aika hyvin. En halua vaikuttaa miltään positiivarilta,
mutta joo: mikäpä tässä, Ritari Ässä.
Syysloma alkoi
kohdallani aika masentuneissa merkeissä. Olen siitä surullinen
hahmo, että harvoin peittelen mielialaani. Julistin
perhetapaamisessa lakonisesti, että meillä on koulussa parin viikon
päästä Halloween-juhla, johon saa pukeutua. Sisko tuumasi, ettei
minun tarvitse edes erikseen pukeutua; pystyisin esittämään
noita-akkaa ilman erillistä roolivaatetustakin! Hah! Pitäisi pystyä
peittämään tunnetilansa paremmin. Kaikki tunteet. Mutta mitä jos
ei osaa? Mitä jos pelaa persoonallaan pokeria ja häviää joka kerta? Kävimme viime viikon perjantaina siis koko suurperheellä
syömässä. Tavallisesti tapaamme eräässä oululaisessa
pitseriassa. Paikka on jokseenkin huvittava. Isäni käy siellä niin
usein, että hänen ei tarvitse edes kertoa, mitä tilaa, kun
tarjoilija tietää sen jo valmiiksi: sulle tulee taas se tavallinen?
Sen jälkeen kaikki nauroivat. Vielä enemmän nauratti, kun paikalle
pölähtäessämme pitseriassa oli ruokailemassa myös 85-vuotias
ukkini oman seurueensa kanssa. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta,
kun tapaamme niillä kulmilla!
Pitseriakohtaamisesta tuli muuten mieleen 84-vuotias mummoni, joka on tehnyt erillisen sopimuksen erään toisen oululaisen ravintolan kanssa, jossa on tarjolla usein pitsabuffet. Mummo on sopinut paikan kanssa, että saa ottaa ruokailunsa jälkeen seisovasta pöydästä lisäksi ruokaa vielä kotipakettiin. Kertomansa mukaan hän syö kuulemma niin vähän, että asia on ravintolalle ok. Mielestäni tilanne on vähintäänkin vähän käsittämätön, koska seisovan pöydän idea on nimenomaan se, että sen tehtävä on seistä, ei lähteä kävelemään. Ja ruokailun on tapahduttava pöydän välittömässä läheisyydessä. Mutta sitten ymmärsimme, että mummoni on luonteeltaan sellainen, että kuka tahansa antaisi hänen viedä seisovasta pöydästä mukanaan mitä vain. Ehkä ne ovat hoksanneet siellä ravintolassa, että pääsevät sillä tavoin helpommalla. Yksi mummo sinne tänne. Ihan sama. Folio kouraan vain!
Pitseriakohtaamisesta tuli muuten mieleen 84-vuotias mummoni, joka on tehnyt erillisen sopimuksen erään toisen oululaisen ravintolan kanssa, jossa on tarjolla usein pitsabuffet. Mummo on sopinut paikan kanssa, että saa ottaa ruokailunsa jälkeen seisovasta pöydästä lisäksi ruokaa vielä kotipakettiin. Kertomansa mukaan hän syö kuulemma niin vähän, että asia on ravintolalle ok. Mielestäni tilanne on vähintäänkin vähän käsittämätön, koska seisovan pöydän idea on nimenomaan se, että sen tehtävä on seistä, ei lähteä kävelemään. Ja ruokailun on tapahduttava pöydän välittömässä läheisyydessä. Mutta sitten ymmärsimme, että mummoni on luonteeltaan sellainen, että kuka tahansa antaisi hänen viedä seisovasta pöydästä mukanaan mitä vain. Ehkä ne ovat hoksanneet siellä ravintolassa, että pääsevät sillä tavoin helpommalla. Yksi mummo sinne tänne. Ihan sama. Folio kouraan vain!
Olen vähän
jännittynyt, ehkä odottavakin. Tiedän, että lähiaikoina tapahtuu
jotain jännittävää, jotain uutta ja hienoa. Tiedän, että toisinaan yritän
ihan kamalasti liikaa. Pitäisi malttaa tyytyä ja
nautiskella siitä kaikesta, mitä annetaan, sitä vauhtia kuin
annetaan. Näissä ajatuksissa on kauheasti helpottanut Haloo
Helsingin kappale Kuussa tuulee. Hirvittävän hieno lyriikka siinä
biisissä! Lainaan tähän ensimmäisen säkeistön: ”Jos lähden
rakkautta etsimään/ olen varma se ei vastaan tuu./ Mut jos lähden
vaan elämään/ niin saatan joskus rakastuu,/ ja uskon, et asiat
tapahtuu./ Ja sen huomaa, kun jokin suuri eteen astuu.” Olen
miettinyt, huomaako sen, jos jokin suuri eteen astuu. Että pitäisikö
olla etsimättä? Olen välillä etsinyt väsyksiin asti, mutta en
siltikään ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Äitini totesi
ehkä joskus viime talvena, että mitä jos ketään ei koskaan
tulekaan. Että mitä jos sun pala kakkua oli nyt tässä. Minä olen
ajatellut, että ihan varmasti tulee sitä vauhtia kuin on
tullakseen. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä. Ihan
varmasti joku vielä kiinnostuu minustakin ja jaksaa tutustua sielunmaisemaani.
En haluaisi uskoa, että minussa olisi jotain vikaa, vaikka monesti
sellaistakin on minulle kerrottu. Tai varmasti on vikaa, kaikissahan
on, mutta että sellaista vikaa, etten kelpaisi omana itsenäni. Ei
minun tarvitse riittää tai olla jotain mahtavaa koko maailmalle,
riittää että riitän yhdelle ainoalle. Ehkä se joku suurempi ei
vain ole vielä astunut eteeni. Ehkä se astuu vielä? Toivossa on
hyvä elää, sanoi lapamato ja eli Toivossa.
Biisin toinen
säkeistö on melkein hienompi kuin ensimmäinen: ”Ei pitäis
liikaa yrittää/ et saisin jonkun itsestäni pitämään./ Tiedän
mitä oon ja mitä teen/ ja jos sä sen näät, et pysty ohi
menemään/ ja kaikki voi joskus rikkoutuu./ Mutta ainakin olin
hetken ehjempi kuin moni muu.” Käsittämättömän hienosti
sanottu näin monimuotoinen asia näin yksinkertaisesti. Nämä
ohjeet voisi imeä suoraan itseensä: älä yritä liikaa, koska
kyllä se sut huomaa, jonka täytyy huomata. Parasta olisi todellakin
tuntea ensin itsensä, jotta tietäisi, millaista ihmistä etsii.
Jotain minulle on tässä kohdassa matkaani jo selvillä. En oikeasti
ole niin ranttu kuin annan ymmärtää, mutta ei kai ole liikaa
pyydetty, jos haluaa jotain vähän samansuuntaista millaiseksi itse
tuntee itsensä? Ei tarvitse pitää samoista asioista, mutta jos
edes vähän tykkäisi urheilla ja pitää huolta itsestään, se
olisi tosi jees, koska silloin voisimme ehkä tehdä sitä yhdessä.
Ei tarvitse olla intohimoinen esiintyjä tai osata laulaa. Riittää,
että elämässä on asioita, joiden tekemisestä nauttii. Kun
itsellä on hyvä olla, se paistaa muillekin. Ja hyvä olo tulee
asioista, jotka tuovat onnea. Olenpas minä taas kovin viisas. Olenko
lukenut viime aikoina taas Juttaa vai muita elämäntapavalmentajia?
Jutta muuten jutteli
viime viikon Me Naisissa omista suhteistaan. Hän totesi, että
uskoo, että jokaisella suhteella on hänen elämässään ollut oma
aikansa ja tarkoituksensa. Ettei kaiken ole tarkoituskaan kestää,
vaan kasvattaa ja olla merkityksellinen ehkä vain tietyn aikaa. Tämä
oli lohdullinen huomio ja sai minut jälleen kerran pohtimaan omia
ihmissuhteitani: ystävyyksiä ja rakkauksiakin. Ja toden totta: kun
katson taaksepäin mennyttä, siellä lepää paljon hyvää.
Kuvittelen toisinaan kaikki elämäni miehet makaamaan samaan
siskonpetiin (alasti). Se on typerä ajatusleikki, jonka avulla
peilaan osittain itseäni ja tarpeitani. Tarkkailen heitä ja heidän
ominaisuuksiaan ja muistelen niitä asioita, joita minulle
niissä hetkissä annettiin, jolloin vietimme aikaa yhdessä. Tulen
kovin onnelliseksi, sillä asioilla on aikansa. En tiedä, kuinka
monta tyhjää paikkaa siskonpedissä vielä on. Toivoisin tietysti,
että tilaa olisi vain yhdelle, mutta mistä näistä ikinä tietää.
Elämä tulee sellaisenaan; mikä minä olen sen kulkua sanelemaan.
Ehkä kaikki ei
olekaan niin toivotonta kuin monesti luulisi.
Ehkä rakkaus
voittaa lopulta kaiken.
Ehkä?