Erosin viime kesänä. Puolisoni muutti pois syksyllä. Lapseni eivät ole kärsineet. Lapseni ovat olleet ihan hyvinvoivia ja hyväntuulisia. Heistä ei varsinaisesti näe, että heitä on kohdannut maailmanluokan tragedia.

Ihanko tosi?

Selitin syksyllä tarhassa tilannetta ja pyysin hoitajia tarkkailemaan lasteni käyttäytymistä. Miten he voivat? Miten he reagoivat muutokseen? Yksivuotiaani koki kaksi iskua kerralla muutaman viikon sisään: tarhan alkamisen ja isänsä poismuuton. Hän itki yöt pari kuukautta. Tosin hän itki myös alkusyksyn, joten varmaa syytä itkulle emme keksineet. Oli ehkä turvaton, teki ehkä hampaita. Tarhan alkaminen vaikutti, ihan varmasti. Ehkä se, että piti siinä samassa ryskeessä opetella yöpymään myös toisessa kodissa. Minimoimme isäyöt, jotta lapsi saisi tottua yhteen muutokseen kerrallaan. Jossain vaiheessa itkut loppuivat. Olen unohtanut, miltä ne tuntuivat. Lapsetkin kuulemma tottuvat kaikkeen.

Joka kerta, kun kuulen, että jollakin oppilaallani on kaksi kotia, sydäntäni viiltää. Mietin, kuinka onneton tuo lapsi on, joka on joutunut kokemaan elämän raadollisuuden noin pienenä. Sitten tajuan, että minun lapseni tulevat kokemaan samanlaisen lapsuuden. Sydämeni murtuu. Sitten luen lehtijuttuja, joissa kahden kodin kasvatit vaikuttavat ihan täyspäisiltä ja antavat ihmisille ilmaisia vinkkejä: jos olette yhdessä vain lasten vuoksi, älkää olko. Lastenne onnellisuuteen ja elämänpolkuun eronne ei kuitenkaan vaikuta kuin hetkellisesti. Ajatelkaa oikeasti itseänne.

Ei helpota. Kannan tätä syyllisyyttä lopunelämääni.

Olen työstänyt eroani yksin nyt tässä reippaasti yli puoli vuotta. Välillä on ollut vaikeampia aikoja, välillä on hetkellisesti jopa helpottanut. Minä, joka olen ikäni puhunut ehjän perheen ja hyvän parisuhteen puolesta, tipahdan omaan kuoppaani, johon joku toinen lapioi multaa päälle. Miten ihminen voi olla niin itsekäs? Miten lapset tulevat ikinä selviytymään? Tuleeko heistä nyt yhteiskunnan hylkiöitä?

Toisaalta. Tilanne, jossa erosimme, ei varsinaisesti yllättänyt. Ehkä se siinä mielessä yllätti, että emme olleet osanneet valmistautua, että se tulisi juuri silloin. Mutta muuten. No. Ehkä jollain tasolla eroa oli tehty vuosia. Alusta asti oli selvää, että riitelemään emme ryhtyisi. Emmehän olleet tehneet sitä yhdessäolon aikanakaan – miksi siis kaiken päättyessä pitäisi alkaa turhaa mesoilemaan. Yritin huutaa muutaman päivän, mutta ei se sopinut minulle ollenkaan. Keskustelimme järjestelyistä hitaasti ja rauhassa, sen verran minkä jaksoimme. Puolisoni asui samassa osoitteessa vielä neljä kuukautta eromme jälkeen. Sinä aamuna, kun hän muutti pois, hän rappasi vielä autoni ikkunat. Mikä rakkaudellinen teko! Itken edelleen, kun ajattelen sitä. Itse asiassa en ihmettelisi ollenkaan, jos hän joku aamu ohi ajaessaan pysähtyisi edelleen tekemään saman. Eikä hän tekisi sitä minkään muun vuoksi kuin hyvästä sydämestään. Olen edelleen sitä mieltä, että valitsin lapsilleni parhaimman isän ja itselleni ihan ykkösluokan puolison aikuisuusvaiheeseen numero yksi.

Muutama viikko sitten – vai onko siitä jo kuukausi tai kaksi – istuin illalla saunanlauteilla kaksin viisivuotiaan poikani kanssa. En tiedä, kuka lastani varsinaisesti kasvattaa, mutta hetkittäin tuntuu kuin puhuisin jonkun sata kertaa viisaamman ihmisen kanssa kuin mitä itse olen. Hänessä on armoa ja lohtua, hänessä on inhimillistä ihmisyyttä. Ennen kaikkea hänessä on minua ja tulevaa ex-puolisoani. Meidän parhaat piirteemme yhdessä paketissa. Pahoittelin lapselle eroa, pyysin anteeksi, että kävi näin ja että tällaisen lapsuuden hänelle nyt annan. Lapsi totesi, etten saisi surra ja ettei ole mitään hätää. Että me pärjätään ihan varmasti. Että ihan turhaan suren. Ettei lapsilta ole kukaan ottanut pois isää eikä äitiä. Ja että sitä paitsi kaksi kotia on ihan jees.

Hän leikkasi surultani suurimmat kulmat; siltä surulta, joka koski lasteni hyvinvointia. Itseni puolesta saisin surra, mutta en enää lasteni. Heillä oli edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka saattoivat tehdä yhdessä iltapäiväruuan vain saadakseen olla molemmat lastensa kanssa. Heillä oli kaksi vanhempaa, jotka pystyivät edelleen yöpymään patjalla toistensa olohuoneiden lattioilla, jos tilanne ja lasten hyvinvointi sitä vaativat. He olivat kykeneviä tekemään edelleen yhdessä reissuja perheenä, vaikka parisuhdetta ei enää ollutkaan. En tiedä, palaammeko koskaan yhteen, mutta sukulaisille on todettava, että älkää odotelko liikoja. Vaikka erosimme, ystävyyttämme emme ole lopettaneet. Tiedän edelleen, kuka minut ottaa kainaloon, jos itkettää liikaa. En ole varma, onko tällaisia eroja olemassa, mutta kuka sanelee, miten nämä asiat on hoidettava?

Puolitoista kuukautta sitten kävin yksin syömässä vapaapäivänäni ja tarkastelin itseäni ulkopuolisen silmin. Mennessäni ravintolaan olin jokseenkin säälittävä ja aika helvetin yksinäinen tapaus. Lähtiessäni pois olin vain äärimmäisen voimaantunut. Tajusin nimittäin, että olen aika vähän säälittävä. Tajusin, että minulla on edessäni elämä, josta en tiedä vielä mitään. Minun tarinani kirjoitettiin uusiksi, ja hyvällä mäihällä se saattaa käydä vielä mielenkiintoiseksi. Miksi en siis jäisi seuraamaan, mitä se vielä tarjoilee? Itseni tuntien todennäköisesti jotakin aika helkkarin jännää ja yllättävää.

Toisinaan kävelen peilin eteen, katson itseäni ja tajuan, että tässä iässä, tällä ulkonäöllä, näillä jutuilla ja tällä elämänasenteella minä en tule jäämään yksin. Ennemmin minusta ehkä jopa kilpaillaan. Ennemmin joudun ehkä hätistelemään pois kosijoita. Jostain syystä heitä ei ole kuitenkaan hirveästi vielä ovellani pyörinyt.

Ehkä he eivät vain ole vielä löytäneet tänne meille. Tai ehkä he odottelevat vain sopivaa hetkeä. Niin sen täytyy olla.

Ylihuomenna on ystävänpäivä. Silloin ovellani on todennäköisesti kosijoiden jono jo heti aamusta.

Tervetuloa! Pitäisikö varalta leipoa huomenna?