Tällä viikolla minulla on lapsivapaata. Tavalliselle perheelliselle se kuulostaisi taivaalta, vastaeronneelle yksinäisyyden yskäisyltä. Mutta minähän olen kokopäiväinen äiti.
Ei osapäiväistä äitiyttä ole olemassakaan!

Sinänsä kuitenkin ihanaa! Lapsivapaa tarkoittaa minulle tällä viikolla sitä, että saan lähteä töihin yksin, hiljaisesta kodista. Työpäivän jälkeen haen lapset tarhasta, teen ruuat, leikin, vietän aikaa. Laitan iltapalat, pesen hampaat ja nukutan. Tämän kaiken minä teen siinä toisessa kodissa, joka lapsillani on. Sitten lähden omaan kotiini selviytymään seuraavasta yöstä. Siksi minä sitä kutsun. Joka päivä jotain vähän. Enempää en vaadi itseltäni. Muilla saattaa olla kasapäin mielipiteitä siitä, kuinka nämä asiat tulisi hoitaa, mutta en minä heitä kuuntele. Meillä on kaikki hyvin näin. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Kaiken keskellä opettelen maistelemaan taas onnellisuutta. Koska tiedättekö: se tulee, se elää, se on. Kun on ollut liian kauan surullista, siihen väsyy. Tunteet aaltoilevat, mutta minä en torju niistä yhtäkään. Annan kaiken tulla ja tiedän, miltä mikäkin päivä tuntuu. En leikkaa tunteilta kulmia. Osaan mennä eteenpäin hiljaa, jutella kenelle milloinkin, jopa kysyä muilta, mitä kuuluu. Ja tietysti kertoa loputtomasti niille, jotka tulevat ja kysyvät. Kiitos siitä loputtomasta jaksamisesta teille, jotka joka päivä elätte siinä lähellä.

Työkaveri silitti tänään olkapäästä. Teatterikavereitten kanssa naurettiin ihan tyhmille jutuille. Kotimatkalla heräsin luovuusryöppyyn, jota olen odottanut: juonikuviota seuraavalle novellilleni! Tässähän tämä kevät menee. Työväen Teatterin ensi-ilta on huhtikuun lopussa. Siinä vaiheessa minä puhun jo auringon kanssa samaa kieltä. Usko pois!