Jossakin
vaiheessa minä lakkasin pelkäämästä. En pelännyt enää olla
yksin tai kohdata yksinäisyyttäni. Jossakin vaiheessa suru ei enää
polttanut sydänalaa. Jossakin vaiheessa minä tiesin, että olen
kokonainen myös ilman miestä ja ilman sitä tietoa, että joku
rakastaa minua valtavasti ja niin paljon, että antaisi kaikkensa ja
kuolisi puolestani. En ole varma, oliko se onnellinen hetki vai
pelkkää realismia vai jopa sitä, että elämän katkeruus löi
vasten kasvojani ja muutti minut tunteettomaksi. En edelleenkään
osaa sanoa, tuleeko kukaan ihana, komea, älykäs, hyväkroppainen ja
hyväsydäminen mieshenkilö koskaan rakastumaan minun säntäilevään
ja sätkyilevään holtittomuuteeni. En tiedä. Enkä halua surra
sitä. Luotan elämään ja sen hyvyyteen. Niin kuin viime tiistaina,
jolloin olimme menossa hyvän ystäväni kanssa laulamaan
joululauluja lasten syöpäosastolle Oulun yliopistolliseen
sairaalaan. Ystäväni totesi, että aina välillä hän lähettää
pyyntöjä yläkertaan, että nyt tarvitsisi apua. Seuraavassa
hetkessä seisoimme ilman kolikoita parkkimittarin kyljessä. Sen luukusta, siinä silmiemme alla, sojotti juuri maksettu parkkilipuke. Meille. Kiitimme nöyrästi. Elämä
järjestää yleensä kaiken, jos luottaa hyvyyteen. Siihen kannattaa
luottaa.
Kaikki
on kamalan hyvin. Minulla on lapset, perhe, vanhemmat, lapsillani
ihana isä, ihanat työtoverit, hyvä esimies, muutama läheinen
ystävä, teatterin tyypit, ihanat entiset poikaystävät ja
rakastetut. Miksi minä olisin surullinen? Minulla on terveyttä ja
nuoruutta vielä hieman jäljellä ja sen jälkeen jotakin muuta.
Minulla on unelmia. Minulla on työ, jota rakastan valtavasti. Se on
työ, jota tekisin todennäköisesti siitäkin huolimatta, että
palkkani puolitettaisiin tai otettaisiin pois kokonaan. Viikko sitten
lauantai-iltana pistäydyin lähi-Siwassamme.
Kassajonossa edelläni seisoi mies, joka osti muutaman rivin lottoa.
Hän totesi myyjälle, että jos voittaa, ei aio mennä maanantaina
töihin. Myyjä komppasi, ettei hänkään menisi, jos voittaisi.
Minun oli pakko avata suuni. Melkein riemastuin, kun sain sanoa, että
minä menisin, vaikka voittaisin. Tai itse asiassa en edes lottaisi,
koska en halua voittaa. Koska raha on kyllä kiva asia, mutta minä
en haluaisi pilata elämääni liialla rahalla. Kuulijani eivät
ymmärtäneet minua, mutta ei sen niin väliä. Tärkeintä, että
itse ymmärsin. Että taidan rakastaa työtäni aika valtavasti.
Niitä keskenkasvuisia räkänokkia, jotka aukovat päätään sen
minkä jaksavat. Että minä olisin mieluummin heidän kanssaan kuin
voittaisin lotossa. Mitäs siihen sanot?
Jos
olisi saanut valita, mille vuosisadalle olisi syntynyt, olisin
valinnut romantiikan aikakauden 1800-luvun alkupuolella. Olisin
syntynyt sellaisena aikana, jolloin olisin saanut pukeutua massiivisiin mekkoihin, toimia kotiopettajattarena ja velloa rakkaushaaveissani.
Olisin rakastunut komeisiin linnanherroihin tai kulkureihin.
Odottanut sitä oikeaa. Odottanut että joku joskus tulisi ja veisi jalat alta. Siinä sivussa olisin kirjoittanut bestsellereitä.
Sinänsä ajatus ei varsinaisesti eroa siitä, mitä teen nykyisin,
paitsi että nykyaikana nainenkin saa tehdä aloitteita. Ja olen minä
niitä joskus saattanut muutaman tehdä...
Viikon
päästä on jouluaatto, eikä se varsinaisesti tunnu minusta
pahalta. Olen yksin ja olen oleva yksin. En ole hirveästi edes
jouluihminen, mutta kyllä minä sijoituspaikan itselleni olen
keksinyt. Tärkeintä, että lapsilleni joulu tuntuu joululta.
Olen
tiennyt jo useamman kuukauden, että Sinkkukinkun tarina on
päättymässä. Ei siksi, että hän olisi löytänyt nyt jonkun
elämää suuremman rakkauden, vaan siksi että hän on ehkä
saavuttanut nyt sellaisen nirvanan, josta ei enää ole paljoa
kerrottavaa. Tietysti tunteiden vatkaaminen on ihanaa. Miehen
etsiminen on ihanaa. On niin valtavasti mahdollisuuksia ja paikkoja,
mistä niitä miehiä voisi etsiä. Vuosia sitten sanoin, että
ihmisen pitäisi etsiä puoliso vasta kolmikymppisenä. Olen edelleen
samaa mieltä, mutta reilun vuoden sinkkuilun jälkeen on todettava,
että ei se sopivan miehen etsiminen ole välttämättä niin helppoa
puuhaa. Toisaalta miksi pitäisikään? On ihanaa, että on aikaa
katsella ympärilleen ja pohtia, minkälainen tyyppi minulle lopulta
olisi paras vaihtoehto. Muutan jatkuuvasti mieltäni tämänkin
suhteen, vaikka tiedän, minkälaiset ominaisuudet miehessä saavat
minut ihastumaan.
Olen
luonteeltani kusipää. En ehkä sellainen peräreikä, jollaisia
mahtuu kymmenen tusinaan, mutta sellainen vähän diivahtava,
nykyaikainen kolkytplus sinkkunainen, joka luulee vähän liikaa
itsestään, kunnes tulee joku rypytön ja synnyttämätön
kaksvitonen ja ottaa luulot pois. Olen sinkkuvuoteni mittaan toivonut
itselleni nöyryyttä ja viisautta, ja ehkä koen saaneeni hieman
molempia. Viisaus kasvaa elämänkokemuksesta, jota on ladottu
kauhakuormaajalla. Nöyryys tulee siitä, kun huomaa, ettei pysty
saamaan välittömästi kaikkea, mitä haluaa. Silloin täytyy tehdä
töitä. Jos sekään ei riitä, on osattava päästää irti.
Nöyrtyä suuremman edessä. Viisastuttava.
Olen
pelannut Tinderin monta kertaa läpi. Loppuvastuksia ei ole näkynyt;
peli loppuu aina kesken. Olen kamalan vihainen tämän seudun muille
pelaajille. Ei luulisi olevan vaikea homma laittaa itsestään
muutama hyvä kuva ja kunnon esittelyteksti, johon sisältyisi tieto
siitä, kuka on ja missä mielessä liikenteessä. Toisekseen mätsejä
kyllä satelee sitä mukaa, kun uusia surkeita sinkkuja päättää
ladata sovelluksen puhelimeensa. Sekään ei kyllä takaa mitään.
Moni ei jaksa jutella. Jos joku jaksaa, juttelua on monenlaista.
Haluan kertoa esimerkin, joka on huvittanut ihan jonkin verran.
Olen
jutellut reilun viikon verran erään skeittarin kanssa.
En kauheasti tiedä, mitä hän tekee työkseen, koska hän ei kerro.
Välihuomautuksena muuten tähän väliin pakko kertoa, että Tinder
on täynnä a) rekkamiehiä, b) elämän kovan koulun käyneitä,
jotka luulevat että vitsi on paitsi hauska, myös heidän omansa,
sekä c) luusereita, jotka elävät yhteiskunnan tuilla. Mitäpä
lottoat, vetoavatko tällaiset vaihtoehdot akateemisesti koulutettuun,
täystyöllistettyyn Sinkkukinkkuun, jolla on kaikki elämänalueet
kunnossa? Että ihan rehellisesti sanottuna, jos saan valita, otanko
itselleni kolmannen huollettavan näihin nurkkiini pyörimään vai
otanko omillaan toimeen tulevan, komean ja hyvätapaisen aikuisen
miehen, jolla on varaa elättää myös minut? Hmmm, paha valinta.
Täytyy pohtia tätä hetki.
Mutta
siihen skeittariin. Ilmeisesti hän kokee suurta tarvetta keskustella
minulle, vaikkei olekaan siinä kovin taitava. Tietysti vastailen
kohteliaasti. Tietysti. Olen välillä kysynytkin jotain. Kysyin,
mitä hän tekee elämässään. Hän skeittaa ja kokkaa. Ilmeisesti
hän skeittaa kokatessaan ja kokkaa skeitatessaan, koska hän on
muistanut mainita sen monessa välissä. Jossain myöhemmässä
vaiheessa selvisi, että hän myös soittaa jossain skeittibändissä.
Kysyin, skeittaavatko he samalla kun soittavat. Kuulemma eivät. Emme
ole päässeet syvällisyyksiin skeittikokin kanssa. En usko, että
tulemme tapaamaan. Sellainen kutina on ollut. Painoin hänelle alun
perin sydäntä, koska hän muistutti siskoni poikaystävää.
Turvallisuutta voi yrittää hakea niin kovin monin tavoin.
Oma
miesmakuni on laaja. Eniten pidän partasuista, joilla on tukka vielä
päässä. Kaljuuskin on ihan ookoo; olen minä niitäkin
elämässäni painellut. Pulleroita en systemaattisesti painele,
vaikkakaan miehen koko ei ole tärkein asia. Tosin pituus on tärkeää.
Täytyy olla minua (olen 169 cm) pidempi. Optimaalisin pituusero
olisi 15 senttiä, tosin kymmenenkin saattaisi riittää, jos miehen ryhti
on hyvä. Lihaskimppu ei tarvitse olla, vaikka kauniita käsivarsia
saatan salaa kuolata. Itsestään ja kunnostaan huolehtiminen on tietysti tärkeää, mutta urheiluhulluus on
minulta pois, vaikka olisinkin illat teatterihommissa. Tatuointeja
mieluummin ei. Eläimiä ei. Tupakointia ei. Lapsia ei. Välimatka
siedettävä. Hyvä palkka. Hyvä auto, ei kuitenkaan Audia.
Tiedätte-kyllä-miksi.
Mutta
jos rakastun, millään edellä mainitulla ei ole mitään väliä.
Ei millään. Sen vuoksi typerät kriteerini kokkaavasta ja
remontoivasta palomiehestä ovat ihan utopiaa. Ei sellaista olekaan.
Jos on, tervetuloa Kokkokankaalle! Odottelen täällä ja hinkkaan
pikkuhousujani.
Muistot
ovat tärkeitä. Niiden varaan me rakennumme. Pitäisi oppia, ettei
ole olemassa yhtä pysyvää hetkeä, koska aika on alati kulkeva
käsite. Tänään on tänään vain tänään, ja ihmiset ovat
tuntevia ja henkisyydessään kasvavia olentoja joka päivä. Eräänä
päivänä kohtaat jonkun, josta tulee tärkeä hahmo
elämänpolullasi. Hän säilyy tai hän lähtee. Muiston hän
kuitenkin jättää, tunnejäljen, joka on totta vain sinulle ja vain
siinä hetkessä. Aika muuttaa tunnejälkeä, eikä kukaan toinen
pysty tuntemaan samalla tavalla kuin sinä. Ihmiset ymmärtävät ja kokevat
tilanteita eri tavoin. Tärkeintä olisi pystyä jakamaan tunteensa.
Niin olisi parasta ja onnellisinta. Mielestäni sodattoman ja
hyvinvoivan yhteiskunnan vahvin tilanne olisi sellainen, jossa
jokainen yksilö tuntisi itsensä niin hyvin, että pystyisi antamaan
itselleen niin onnellisen elämän kuin mahdollista. Tällä viittaan
siihen, mikä kullekin on parasta ja mistä kukakin tulee
onnelliseksi. Kysymällä itseltään muutamia olennaisuuksia
jokainen pystyisi suhteellisen vaivattomasti maksimoimaan
onnellisuutensa. Kas näin olen ratkaissut suomalaisen sielun
perusongelman. Ei tarvitse syyttää muita, jos elämänkortit
pelattiin ensimmäisellä kierroksella väärin. Joka päivä on uusi
mahdollisuus kääntää kelkkaa. Mutta ongelma täytyy ensin
tiedostaa ja kohdata. Sen jälkeen elämä on vapaampaa. Jos
ratkaisin juuri elämäsi ongelmat, voit maksaa minulle suoraan
tililleni. Tilinumeron saat kustantajaltani.
Vuosi
sitten, uudenvuoden aikaan, järjestin sosiaalisessa mediassa
kilpailun, jossa tiedustelin yleisöltä omalle vuodelleni 2016
kantavaa teemaa. Olin mieheni kanssa teemoittanut jo useita
aikaisempiakin vuosia, mutta koska kolme edellisintä vuotta olivat
kulkeneet nimillä Tie vie 1, Tie vie 2 ja Tie vie 3, tarvitsin apua
vuositeemani kanssa. Kilpailun voitti nimi ”Kasetin toisella
puolella”. Sillä tarkoitettiin uutta elämänvaihetta, joka olisi
yllätyksellinen ja jännittävä. Kasetin toinen puoli on tarjoillut
kipua ja kolhuja, mutta myös onnea. En harmittele mitään,
ennemminkin kiitän itseäni voimasta, vahvuudesta ja viisaudesta,
jotka ovat valintojani kannatelleet. Mitään ei jäänyt tekemättä
tai sanomatta. Tällaisessa hetkessä voisi kuolla. Tyytyväisyyden
ja onnen hetkessä.
Rokkikukkoa
kaipaan yhä. Hän ei tee luopumistani yhtään helpoksi, enkä kyllä
edes systemaattisesti suorita mitään luopumista, tosin välillä
huomaan kuuntelevani Lauri Tähkää täysillä autoradiosta ja
itkeväni (ulvovani) sydämeni pohjasta. Erityisen taitavasti Lauri
on sanoittanut tunteeni kappaleessaan Minä olen sinun:
”Alussa jo tän lopun mä tiesin/ mut suruista viis, sut omaksi
vaadin./ Näinhän mä sen, sä et voisi jäädä/ käymässä vain
on tuollaiset täällä.” Niin kauan kuin minulla on hänet tai
muisto hänestä, muita ei voi tullakaan. Välillä me aina laitamme
viestejä toisillemme. Emme joka päivä, mutta aina välillä.
Tunnistan puhelimen kilahduksesta, milloin viesti on häneltä,
vaikka merkkiääni on ihan samanlainen kuin keneltä tahansa tulevan
viestin kohdalla. Minä vain tunnistan sen. Ehkä siinä on erilainen
kaiku. Ehkä puhelimen merkkiäänikin tunnistaa välillämme
aaltoilevan kaipauksen ja kilahtaa jotenkin eri tavalla.
Viesteissämme käsittelemme meille tuttuja teemoja, kuten rakkautta,
vihaa, surua ja kaipausta. Hölmöä selittämättömyyttä. Tänä
jouluna se riittää minulle.
Että
minulla kerran oli hänet.
Olen
tullut siihen tulokseen, että elämä rakentuu kaipauksen ja
kohtaamisten ristiaallokossa.
Koskaan
ei ole hyvä, ja silti välillä kuitenkin on.
Se
tapahtuu silloin kun pääsee syliin.
Parasta on olla yhä elossa.