keskiviikko 31. lokakuuta 2018


This is the end.

Kolme vuotta sitten tiesin, mitä halusin eniten. Halusin kirjoittaa. Ja haluan yhä; se ei ole matkalla muuttunut miksikään. Perustin Vihiluodon kivellä -blogini kolme vuotta sitten lokakuun loppupuolella. Minulla oli halu muokata ajatuksistani tekstejä. Ja tuore ja kipeä ero. Ja sitten villi sydän, joka tapasi monenlaista kulkijaa matkallaan siihen pisteeseen, jossa nyt seisoskellaan. Siitä matkastani minä teille kerroin. Lopulta kerroin myös loppuratkaisun. Siitä tuli onnellinen loppu, happy ending!

Jokaiselle tapahtuu elämänmatkalla asioita, joista muilla ei ole minkäänlaista haisua. Tapahtuu hyvin kummallisiakin juttuja, herkkiä ja kipeitä. Sellaisia, joiden kohdalla miettii, oliko tämä aivan pakollista. Että aiheutinko tämän itse omilla tempuillani vai olisiko tämä tapahtunut huolimatta minusta tai toimistani. Ja kuinka epäreilusti toiset saavat kauhalla ja toiset lusikalla. Toiset ovat luonnostaan lihavia ja toiset laihoja. Toiset syntyvät 150-senttisiksi ja toisten päät kolahtelevat ovien yläkarmeihin. Onko se reilua elämänvalintaa, mitä häh? Että toiset valitsevat autuaallisen elämänkumppanin jo kaksikymppisenä ja toisten pitää vaihtaa monta kertaa, kun omalle kohdalle nyt vain sattuu osumaan kunnon idiootteja kauttaviiva urpoja. Että toisille ei siunata lapsia. Ja että toisille niitä siunataan liikaa. Ja että sitten ne kaikki viedään pois johonkin ihan helvetin kauas ja siinäpä sinä, joka olit tottunut suureen perheeseesi ja iloisiin lasten kiljahduksiin, saatkin sitten totutella korviahalkovaan hiljaisuuteen, koska kaikki lähtivät. Kaikki. Tai että toinen jää leskeksi nelikymppisenä. Millä oikeudella joku saa elää ja toinen ei?

Olen tässä vuosien saatossa oppinut paljon kaikenlaista. Paitsi että olen oppinut nöyryyttä ja muita henkisiä, iän tuomia hyveitä, olen myös oppinut kirjoittamaan paremmin. Se on johtunut siitä, että olen kirjoittanut paljon sellaisista asioista, jotka ovat tuntuneet läheisiltä. Sinä olet saanut olla seuraamassa tarinaani, jonka minä olen tragikoomisella tavallani sinulle avannut. Nyt minä huokaisen helpotuksesta, että se kaikki on nyt ohi. Kempeleen kuumimman Sinkkukinkun seikkailut ovat nyt takanapäin, enkä minä ihan heti niihin aio palata. Ehkä korkeintaan kirjoitan kaiken muistelmissani neljänkymmenen vuoden päästä, kun kaikki tarinan kannalta olennaisimmat tyypit ovat siirtyneet tuonilmaisiin eivätkä voi enää vaikuttaa siihen, että kerron tarinan viimein niin kuin se oikeasti meni. Tai sitten vien tarinan mennessäni hautaan. Se on tällä hetkellä todennäköisempi vaihtoehto, koska sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, ja kukapa haluaisi tikkua silmään. Minulla kerran lensi pikkukivi silmään niin, että se upposi sarveiskalvoon ja se piti tk:ssa kaivaa kirjaimellisesti tikulla pois. Joten tiedän kyllä mistä puhun, kun en halua muistella vanhoja.

Kolme vuotta on pitkä aika surujen meressä, mutta se piti uskaltaa käydä kaikessa inhottavuudessaan läpi. Ennen kaikkea se oli matka itsen äärelle, kohti sellaista minua, jossa aion aikuisuuteni viettää. Tällä hetkellä uskallan väittää olevani aikuisikäni onnellisimmassa vaiheessa. Siihen tulee sekoittumaan iäti surua siitä, että lapseni eivät ole ihollani joka yö, mutta olen päättänyt, että siitä asiasta en itseäni soimaa, koska se ei tule muuttumaan. Lisäksi lapseni ovat onnellisia. Heillä on paljon rakastavia aikuisia lähettyvillään ja vanhemmat, jotka jakavat päivittäin edelleen kasvatusvastuun. Soitamme edelleen liian monta kertaa toisillemme päivässä joka risauksesta ja varsinkin, jos risausta ei kuulu. Ja siitä huolimatta elämme omia elämiämme ja kunnioitamme toistemme valintoja ja uusia kumppaneita. Sitä kutsutaan aikuisten kesken kunnioittavaksi erillisvanhemmuudeksi. Voit kutsua sitä myös ystävyydeksi ex-kumppaneiden kesken. Lastensuojeluviranomaisten mukaan siihen kykenee tässä maassa vain 5 % eronneista. Se on pieni luku. Toivoisin, että useampi tämän maan eronneista kykenisi lasta suojelevaan kommunikaatioon. Olen nähnyt vuosien saatossa liikaa rikkinäisiä lapsia, jotka kantavat rikkinäisten vanhempiensa suruja. Voi kunpa kaikki löytäisivät oman onnensa ja voisivat tuntea huojennusta hyvinvoivista vanhemmistaan. Tässä maailmassa aikuisten pitäisi hoitaa lapsia eikä toisinpäin. Parisuhteet kuolevat vihaisiin sanoihin, koskemattomuuteen ja yksinäisyyteen, mutta kuka auttaa lasta, joka jää huomiotta? Syli on vastaus maailman ongelmiin. Niin olen joskus itseäni viisaudessani siteerannut. Mutta syliä ei voi yksin täyttää. Sylittelyyn tarvitaan aina vähintään kaksi. Onneksi on olemassa myös lemmikkieläimiä, vaikka minun ja ottokissani välit ovat jäätävän viileät; me emme sylittele.

Olen lopettamassa Vihiluodon kivellä -tekstikokoelmaani tähän. Sinkkukinkun toivioretki on nyt ohi, eikä seikkailuista hyödytä enää kirjoittaa. Erosuru, joka vaihtui raivokkaaseen itsensä ja omien toiveiden etsimiseen välillä ihan vääristäkin suunnista, on nyt surtu ja taputeltu. On aika siirtyä uusiin uniin ja maailmoihin, eikä se onnistu enää tässä blogissa. Kirjoittamista en jätä; kuulet minusta vielä muissa yhteyksissä! Aion edelleen kirjoittaa itseni Suomen kartalle.

Siihen asti: näkemiin ystäväni! Kiitos tästä matkasta, jonka vierelläni kuljit, kun kipu oli raastavin. Kiitos ilon hetkistä uuden äärellä. Kiitos uskosta aina uusiin yrityksiin. Kiitos toivosta, joka ei sammunut! Kiitos luottamuksesta! Kiitos, että palasit aina uudestaan tekstieni äärelle, annoit tukesi ja palautteesi. Kiitos lukuisista viesteistänne. Ne ovat kannustaneet minua jatkamaan, sillä niiden kautta jokainen on saanut peilata itseään, ja se on ollut tarkoitukseni.

Olen luvannut itselleni, etten unohda koskaan, miltä tuntuu nukahtaa itkusta täristen, kun kipu on suurin. Etten koskaan ylpistyisi, kuvittelisi, että olisin jotenkin parempi kuin joku toinen, millään elämän osa-alueella. Että antaisin aina täyden tukeni sitä kaipaavalle. Että en unohtaisi itseäni.

Koska kun minä olen kunnossa, minä voin auttaa myös sinua.

Tapaamme taas, hyvyyden äärellä.
Siellä missä rakkaus siunaa polkumme.



Prinsessa Sinkkukinkku




-------


Vihiluodon kivellä -juttusarja päättyy tähän.
Kiitän menneistä vuosista ja ilmoitan, kun syntyy uusi blogi uusilla aiheilla!
Me palaamme <3!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti