Toissapäivänä oli
varmasti yksi onnellisimmista illoistani aikoihin! Työporukalla
vietettiin virkistysiltaa saunoen, paljuillen ja syöden. Nauroin
paljussa vatsalihakset kipeiksi. Erityisen onnellinen olin
kohtaamisesta siksi, että tänä syksynä työpaikkamme henkilöstö
tuplaantui, kun kaksi koulua yhdistettiin. Sen seurauksena meitä on
kohdannut maltillinen yhdentyminen, vaikka ala- ja yläkoulun
välitunnit pidetään edelleen eri aikoina, koska oppitunnit ovat
eri mittaisia. Jollain tavalla saimme siis pitää omat porukkamme,
mutta toisaalta taas: ihanaa, että uusista työtovereista on tullut
uusia ystäviä! Suurilta osin ajattelen kuitenkin niin, että
työyhteisön henki puhalletaan johtoportaasta käsin, eikä sitä
voi meilläpäin kuin ylistää. Pienet fanfaarit sille!
Iltaa ei kuitenkaan taputeltu pakettiin pelkästään paljun viimassa, sillä jatkoille lähdimme koko
sakki Rokkikukon keikalle. Ja voi taivas sitä menoa! Minä, joka en
tiettävästi ole eläissäni juuri baareissa aikaani viettänyt,
vietin sitä nyt sitten aivan kelpo syystä; keikan jälkeen olimme
sopineet tuntemisemme kolmannet deitit. Oikeastaan, jos järjellä
miettii, treffejä pitäisi aina sopia alussa heti useammat. Eka kerta jännittää kuitenkin liikaa, toisilla
deiteillä uskaltaa ehkä jo hengittää. Kolmansilla
treffeillä toinen on jo jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Toisen tuoksu on
tuttu, halaus tuntuu paremmalta kuin kenenkään koskaan ennen, eikä
muutenkaan pelota enää niin paljon. Sen syliin voi mennä piiloon.
Paitsi jos se sattuu olemaan stagella, niin kuin tässä tapauksessa
oli.
Keikan aikana
tapahtui asia, jota jäin pohtimaan. Minä, joka kerään katseita jo
muutenkin kaikkialla muualla, paitsi Kempeleen Prismassa, tunsin
miesten katseet myös baarissa. Tosin kyllä luulen, että katseiden
keräilyyn riittää jo pelkästään se, että on nainen, mutta
koska konteksti oli minulle uusi, saatoin vähän fiilistellä
katsemagneettina. Sitten se tapahtui: tunsin puristuksen
berberissäni! Olin nojallaan kohti baaritiskiä, jolloin takalistoni
luultavasti pyöristyi keimaillen ja ulkonevasti ohikulkijoiden
verkkokalvoille. Sitten tiukka, ahnas puristus! Hyvin määrätietoinen,
ei millään tavalla kokeileva! Hetken mietin, mitäköhän mieltä
tästäkin pitäisi olla. Että onhan se tietysti aika
häikäilemätöntä. Päätin vilkaista puristajaa. Ehkä pieni
helpotus lävisti kehoni, kun selvisi, että puristelija oli yksi
lähimmistä työkavereistani, mies kylläkin, mutta mitä sitten?
Tiedän, että moni nainen olisi suuttunut ikihyviksi, ehkä tehnyt
rikosilmoituksen tai vähintään ilmoittanut järkkärille,
talkkarille ja esimiehelle. Minä olin lähinnä vain hyvilläni.
Kyllä minua saa puristella, varsinkin lähimmät. Tosin, jos hän
olisi puristanut etumuksesta, aiheesta olisi ehkä keskusteltu
kymmenen sekutia pidempään. Hänellä ei siis takuulla ollut
minkäänlaista taka-ajatusta. Lähinnä kiusatakseen puristi. Mutta
eipä siinä: kostin ensi tilassa, puristin muistaakseni useamman
kerran takaisin. On paljon mahdollista, että toiset ystävyydet
kestävät hyväntuulisen puristelun. Mutta eivät kaikki! Mieti
raivoisasti, jos kuvittelet, että oikeutin sinulle juuri kuumisten
puristelun! Ystävyys lukee toisen sielun; puristelijat tunnistavat
puristettavat. En ole varma, voiko virhepuristuksista
selvitä naarmuitta. Mahdollisesti ei.
Keikan aikana
tapahtui myös kohtaamisia: tapasin tuttuja, joiden kanssa
vaihdettiin kuulumisia. Bongasin erään vanhan ystävän, joka kertoi
lukeneensa blogiani. Sellaiset tarinat lämmittävät aina
Sinkkukinkun mieltä. Lukijoillehan näitä juttuja kirjoitellaan,
viihdetarkoitukseen; poliitikoksi olisin liian tyhmä ja papiksi
liian räväkkä. Kuvittelen olevani joku fucking wanna-be-julkkis,
vaikka oikeasti haluaisin olla vain tunneälykäs ajattelija ja
taitava sanankäyttäjä. Myönsin tuttavalleni bonganneeni hänet
Tinderistä; hän ei sen sijaan ollut nähnyt minua! - No, painoiks
mua? hän kysyi. Nauroin, että olisin ehkä painanutkin, jos säätö
Rokkikukon kanssa ei olisi siinä vaiheessa ollut jo aluillaan.
Lohdutukseksi hankin hänelle seuraa loppuillaksi. Olinhan sen
melkein velkaa, omana deitti-iltanani!
Keikka loppui, ja
Sinkkukinkkukin oli saanut jorata rasvaprosenttinsa pienemmäksi. Oli
edessä kohtaaminen sen ihanimman ja kuumimman kanssa. Saisinko ehkä
olla tämän illan bändäri? Puhelin piippasi viestin, jossa Sinkkis
kutsuttiin bäkkärille tapaamaan ihmisiä. Nyt oli suuren maailman
meininkiä! Bäkkärin ovella Sinkkiksen otti vastaan
en-tiedä-kuka-mutta-ihan-hyvännäköinen-mies, joka todennäköisesti
olisi katseestaan päätellen voinut viedä Kinkun saman tien
kotiinsa hyllyn päälle koriste-esineeksi. Sinkkis sai kuitenkin
reippaasti ilmoitettua, kenen deitti olisi tämän illan; no
Rokkikukon tietysti! Bändin pojat tulivat kättelemään yksi
kerrallaan. Jokaisen silmistä näki, että stalkattu on. Ilmeisesti
ulkonäköni oli tuttu, mutta ei tv:stä vaan internetistä. Ei
kuitenkaan pornosaiteilta, koska siellä en vielä ole käynyt
hölmöilemässä. Lämpimästi otettiin vastaan. Miten ihmeessä
minä tänne olin päätynyt?
Rokkikukko oli
ihana, niin kuin aina. Huolimatta siitä, että suhteen tila ei ollut
selvillä edes suhteen osapuolille itselleen, he käyttäytyivät
niin kuin jo olisivat olleet pari. Myöhemmin Sinkkukinkku kiitti
Rokkikukkoa siitä, että hän piti, kosketti ja käyttäytyi niin
kuin tämä olisi ollut oikeastikin hänen naisensa. Hän piti tätä
kainalossa sisällä ja otti kädestä kiinni, kun he kävelivät
ulkona. Oma-aloitteisesti, itse. Niin kuin tosimies tekee.
En tiedä, mitä
rakkaus on, enkä tiedä, olemmeko matkalla kohti sitä vai jotakin
muuta, mutta olen tuntenut onnellisuutta. Olen kohdannut ihmisen,
jossa on pelottavan paljon piirteitä, joita tiedän itsessäni olevan. Minä
tunnen hänen sielunsa, ja minä keksisin meille tulevan. En
kuitenkaan ole edelleenkään kamalan huolissani, koska luotan
elämään ja siihen, että polkumme ja suuntamme eivät aina ole omissa
käsissämme. Sen sijaan moni muu asia on. On valinta olla toiselle
hyvä ihminen.
En myöskään
tiedä, mikä viikko sitten julistetun pausen tilanne on tällä
hetkellä, eikä minua se rehellisesti sanottuna ihan kamalasti
kiinnostakaan. Vaikuttaa siltä, että kädestäni pidetään kiinni
pausesta huolimatta.
Eilen soi puhelin.
Soittaja oli rakas ystävä, joka kertoi, että hänen koiransa
viimeiset päivät ovat käsillä. Muutaman kerran oli pitänyt jo
koiravanhus elvyttää takaisin elävien kirjoihin. Kauanko enää
kannattaa jatkaa? Olin mukana 12 vuotta sitten, kun koiraa käytiin
katsomassa ensi kertaa syntymäkodissaan. Olin mukana päättämässä
sille nimeä, suunnittelemassa sen elämää, elämässä sen
saapumisen onnea. Lupasin lähteä mukaan viimeiselle matkalle, jos
ystäväni tarvitsisi minua. Olin vierellä sen syntymässä, miksen
olisi myös kuolemassa?
Lupaan seistä vierelläsi
niinäkin päivinä
jolloin
tuntuu
että
suru
puristaa
mielen
kasaan.
Koska rakkaus
voi,
pystyy
ja osaa.