Eronneelle joulu on raskasta. Täytyy tavata sukulaisia joka päivä ja hymistellä ja esittää hyvinvoivaa, vaikka totuus on ihan toinen. Lasten vuoksi minä hammasta purren kohtaan taas teidät kaikki kuusen loisteessa ja juttelen hetken mukavia. Paitsi että tänä jouluna en jutellut. En toivottanut kenellekään hyvää joulua. Istuin sohvannurkassa ja irvistelin. Siitä olen pahoillani. Tietysti minä toivoin teille kaikille hyvää joulua, en vain pystynyt sitä sanomaan.

Tulee mieleen se Siskonpedin sketsi, jossa joku seurakunnan työntekijä tulee eronneen Niina Lahtisen esittämän roolihahmon oven taakse jouluna. Loppu on historiaa. En nimittäin muista loppua. Mutta se sopisi tähän kohtaan. Niin kuin nyrkki silmään ja kepakko berberiin ja sitä rataa, kyllähän te tiedätte.

Ajoin tänään puuhun. Aatonaattona sain sakot. Kumpikaan ei tunnu kauheasti miltään. On nimittäin kaikkea sellaista muuta, mikä tuntuu sata kertaa pahemmalta. Tätä kipua ei voi kuvailla. Periaatteessa, jos lähdetään ruohonjuuritasolta, kukaan ei ole kuollut, mikä on hyvä asia. Tai varmasti joku on, mutta ei ihan tästä läheltä ihan tässä viime aikoina. Mitään ihan kamalan pahaa ei siis ole tapahtunut. Mutta kipu pysyy, eikä kukaan voi sitä puhaltaa pois.

Viisaammat sanovat, että vain aika auttaa. Anna ajan kulua. Anna, anna, anna. Mutta mitä minä teen sen koko ajan, kun se aika kuluu? Tiedän, että pitäisi kamalasti puuhastella, että unohtaisi itsensä. Olenkin tiskannut viime aikoina ihan valtavasti. Tiskaan joka paikassa, mihin menen. Kysyn jo ovella, voisinko mahdollisesti tiskata. Että olisiko tiskattavaa. Joulu on siinä mielessä lohdullista, että monesti tiskattavaa on. Monesti myös talon emäntä on iloinen, jos tiskaan. Tiskatessa en muista itseäni. Tiedän vain, että olen hyödyllinen, ja hyödyllinen minä haluan olla, koska seuramieheksi minusta ei nyt vain ole.

Minä en pysty kohtaamaan ketään ylimääräistä. En laita viestejä kenellekään. Tietysti toivon, että joku kamalan läheinen tulisi minun oven taakseni, tulisi sisään pyyteettömästi pitämään kiinni olkapäistäni, että saisin itkeä ja huutaa tätä kipua pois. Mutta en minä sitä pyydä, koska olen kiveä, ja kivet eivät valita kipuaan.

On eronneita ja eroavia. Ero on prosessi, jonka aikaa ei voi määritellä. Kipu kestää eri ihmisillä eri ajan. En osaa sanoa, missä vaiheessa olen. Tiedän vain, että tarvitsen aikaa suruun ja joka päivälle uuden sotasuunnitelman, miten selviydyn. Ja tiedän, että olen ihan yksin. Samalla tiedän, että aion kohdata nämä tunteet, ottaa kaiken vastaan, mitä on tulossa. Kaltaiselleni elämysihmiselle se on toisaalta kamalan jännittävää. Odotella, että mitähän tässä vielä...

Joulun aikaan huomasin hauskan ilmiön: eronneet lähettävät toisilleen viestejä ja toivottavat voimia tänä erityisen raskaana aikana. Minäkin lähetin yhden viestin sellaiselle, joka kulkee vähän minun jäljessäni. Olen muka jotenkin pidemmällä. Oikeasti tämän pohjemmalle ei pääse. Ehdotin hänelle yhteisen eroryhmän perustamista. Hän ei vastannut. Ilmeisesti näillä asioilla ei sovi vitsailla.

Mutta kipu lähtee, tiedän senkin. Joulukin kulkee ohi, palaa taas ensi vuonna. On elämää joulun ja joulun välissä, ja siihen minä keskityn seuraavaksi.

Mitä treffailuun tulee, en halua ajatella mitään sellaista vielä pitkään aikaan. Tinderiin en mene ja eliittikumppania minusta ei saa. Baareissa en käy, jos et kotoa hae ja raahaa mukaan. Mutta jos tunnet jonkun kivan ja kuuman palomiehen, poliisin tai hunksin, pistäpä koodia. Voin lähettää itsestäni muutamat selfikset. Sitten vaikka vähän keväämmällä.

Nyt minä nimittäin vielä suren.

Ollaan aikuisten kesäleirillä paikassa, jonne aurinko paistaa zeniitistä ja jossa viini maksaa saman verran kuin mehu. On marraskuu ja kotimaassa lunta. On tilaisuus oppia kansainvälisyysasioista, tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa hyvällä porukalla. Ollaan paratiisisaarella. Ollaan Reunionilla.

Viime tammikuussa, ollessani vielä äitiyslomalla, puhelimeni soi. Soittaja oli esimieheni, joka kysyi, haluaisinko osallistua johonkin hankkeeseen. Projektiin kuuluisi joku reissu, mutta mikään ei olisi vielä varmaa. En tajunnut, mistä hän puhui. Olin vain onnellinen, että hän muisti minut kesken virkavapauteni, keskeytti myöhäisen iltapäiväni perusrytmin soittamalla ja juttelemalla hetken mukavia kanssani. Kiva ele. Äitiyslomalla. Mutta että matka: lähtisinkö? Okei joo, voin lähteä; olenko koskaan kieltäytynyt mistään? Matkaan olisi muutenkin loputtomasti aikaa. Ehkä ensi lukuvuoden puolella, ehkä marraskuussa. Sitä ennen ehtii tapahtua kolme maailmanloppua ynnä muuta vakavaa.

Toukokuuhun asti kuvittelin, että matka sijoittuisi Eurooppaan. Johonkin kivaan pikkukaupunkiin, johon lähdetään muutaman kollegan kanssa miettimään kansainvälisyysasioita. Lopulta tilanne alkoi valjeta: minut lähetettäisiin Intian valtamerelle, saarelle, joka näkyy kartassa kärpäsenkakkana. Mukaan matkalle lähtisi oma esimies sekä yksi lempikollegoista omalta koululta sekä kolme ihmistä alakoulun puolelta. Marraskuun lopulla mentäisiin.

Ja täällä minä nyt sitten olen. Reunionilla, saarella, joka sijaitsee jossain Madagascarin itäpuolella eteläisessä Afrikassa kuuluen kuitenkin Ranskaan. Onkohan sillä Ranskalla muitakin valloituksia liian kaukana kotoa? Okei on. Kaiken kaikkiaan kolmetoista. Tämä on yksi niistä. Ei kuulu emämaahan, mutta on yhtä lailla Ranskaa kuin se Espanjan ja Italian välissä köllöttelevä maa-alue.

Aika paljon olen kohdannut kaikenlaista. Keräämme katseita vaaleutemme vuoksi. Yhtenä päivänä bussissa meitä jopa ilmeisesti pilkattiin, vaikka emme tiedä syytä. Toisena päivänä luultiin venäläisiksi. Olemme nähtävyys ja näyttelyesine. Vaaleatukkaisia ei ole näillä leveyksillä pyörinyt.

Minua luullaan myös huomattavasti nuoremmaksi kuin olen. Pariisissa lentokentällä bussilippujen myyjä varmisti, olenko varmasti yli 25-vuotias (vastaus: No todellakin olen vaikka olisin saanut lipun lastenhintaan.) Täällä olevat kurssilaiset tuumasivat, että olen korkeintaan 24. Joo, se on totta, olin kerran. Keskimäärin 8 vuotta sitten.

En ole kieli-ihmisiä. Uskallan puhua esimerkiksi auttavasti englantia, koska olen opettanut englanniksi yliopistolla. Ruotsin kieltä osasin joskus, mutta yliopistossa minut heitettiin ruotsin tukikurssille. Ranskaa luin viisi vuotta. Yo-kirjoituksissa ranskasta pätkähti todistukseen C. Ihan jees. En siltikään osaa kieltä.

Vuonna 2000 matkustin Ranskaan edellisen kerran. Silloin en juuri uskaltanut kieltä käyttää. Nyt 15 vuotta myöhemmin tilanne on ihan eri. Yksi täällä totesi eilen, että olen käyttänyt matkallamme ranskaa enemmän kuin englantia. Toden totta. Haluan yrittää ensin ranskaksi ennen kuin helpotan tilannetta englannilla. Sanoja putkahtelee mieleen. Olen selvittänyt yhden jos toisenkin ongelman ranskaksi, kun muita kieliä ei ole ymmärretty.

Kaltaiselleni atoopikolle Reunion on paratiisi. Viikko sitten sormenpääni olivat yhtä halki kuin poksuvat nakit. Tällä hetkellä sairaat kämmeneni ovat kuin uudet. Atopiasta ja sen vaikutuksista ei tietoakaan. Mömmöillä en ole käsiäni täällä vuorannut. Muutan todennäköisesti tänne jossain myöhemmässä vaiheessa.

Retkemme loppuu pian. Huomenna vierailemme lähialueen kouluissa. Toivoin pääseväni ainakin ranskan ja musiikin tunneille. Illaksi matkustetaan biitsille niin kuin melkein joka ilta täällä. Ylihuomenna pakkaamme kamat ja palaamme saaren alkupisteeseen, lentokentälle. Siitä sitten Pariisiin ja koti-Suomeen.

Matka on ollut täynnä koomisia piirteitä, mutta täällä on ollut hyvä olla. Kollegat ovat erinomaisen hyvää matkaseuraa, ja koko leirin muukin väki on aivan ylivetoa. Tapaamme taas.

Reunion hiljenee, kuuleeko Suomi?

Minä sairastan sitä. Olen tiennyt sen vuosia. Samalla hävennyt. Harvalle olen sanonut mitään, muutamat tietävät. Olen yrittänyt parantua. Peittää, ettei se näkyisi. Kasvaa siitä pois.

Sinäkin tunnet sen. Se on meidän välissämme. Ja usko pois: se on naurettavinta ikinä. Minä näen sen sinun silmistäsi, sinun kasvoiltasi, sinun käyttäytymisestäsi. Mutta sitä sinä et tiedä, että minä sairastan sitä samaa.

Sairastan kateutta. En samassa määrin kuin muutamat tuntemani ihmiset, mutta silti sen verran, että se on välillä vaikeuttanut oloani. Minulla ei ole syytä kadehtia ketään. Olen tehnyt elämästäni sellaista, että pystyn katsomaan silmiin jokaista, kenet kohtaan, ja olemaan ylpeä saavuttamistani asioista. Olemaan onnellinen toisten menestyksestä. Silti saatan upota kateuteen. Noin vain, keskellä hyvää päivää.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän rahaa kuin minulla. En oikeasti tarvitse enempää rahaa. Jos minulla olisi enemmän rahaa, en edes tiedä, mitä sillä tekisin. En lottaa, koska en halua voittaa. En halua, että elämäni menee pilalle liian rahan vuoksi. Elämän pitää perustua muulle kuin sille, että pitäisi koko ajan haalia enemmän ja enemmän. Tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat ne, joilla on rahaa riittävästi mutta ei liikaa. Minä haluan kuulua niihin. Minä haluan irtaantua ylimääräisen rahan vallasta. Hahhah! No en todellakaan halua. En halua luopua sellaisista huvituksista, joihin olen tottunut: kuukausittaisesta kosmetologikäynnistä ja salikortista. Minä kadehdin sitä, että sinä saat sellaista, mitä minä en saa; siitäkin huolimatta, etten halua sitä. Olen kiukkuinen lapsi, jonka veli sai enemmän karkkia. Kadehdin sinua, vaikka en edes haluaisi sinun elämääsi. Kadehdin, koska toisen omaisuutta ja elämäntapaa kuuluu kadehtia.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän aikaa kuin minulla. Kadehdin sinua, jolla on mahdollisuuksia tehdä mitä huvittaa, koska sinulla ei ole lapsia tai ne ovat lentäneet pesästä. Kadehdin siltikin, vaikken antaisi lastentäyteistä arkeani mistään hinnasta pois. Sinulla on aikaa harrastaa, jumpata ja juosta sydämesi kyllyydestä. Minä ehdin salille viimeksi joskus viime kuussa.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän lapsia kuin minulla. Minulla niitä on kaksi, ja niissä on ihan riittävästi puuhaa jokaiselle päivälle. Ne eivät ole erityisen villejä, mutta voimakastahtoisia ne ovat. Ja kovaäänisiä. Kadehdin sinua, joka uskontosi tai muun syyn varjolla pusket itsellesi varman vanhuuden turvan: joku kymmenestä lapsestasi varmasti hoitaa sinut kotihoidossa kuolemaan asti, varsinkin jos sinulla on yksikään tytär. Minun poikani lykkäävät minut hoitokotiin välittömästi, kun pääsen eläkkeelle. Lisäksi kadehdin kotisi ääniä. Minun kuvitelmissani mikään ei voita isoa perhettä. Paitsi etten halua sellaista enkä halua vaihtaa murusiani sinun kersoihisi. Saan kai silti kadehtia sinua?

Kadehdin sinua, joka jaksoit harjoitella soittoläksysi lapsena. Sinua, joka pääsit siihen koulun kuoroon, johon minua ei huolittu, koska olin liian ujo. Sinua, joka pääsit musiikkilukioon ja myöhemmin opiskelemaan musiikkia yliopistoon. Minä en uskaltanut edes hakea. Sinä harjoittelit musiikin termistöt ja säveltapailut musiikkiopistoissa, kun minä opettelin laulamaan stemmoja autoradiosta kuuluvien hittien päälle. Minusta tuli wanna-be-muusikko, joka ei osaa nuotteja; sinusta tuli jotain oikeampaa. Sinua minä kadehdin. Siitäkin huolimatta, että kaikki loput kadehtivat minua, minun bändejäni ja mahdollisuuksiani kiertää keikoilla.

Kadehdin sinua, joka asut suuressa ja kauniissa omakotitalossa yhdessä kaupungin uusimmista asutusalueista. Kadehdin siitäkin huolimatta, että en muuttaisi pois rivitalokodistamme, jossa rakastan asua. Jos minulle ehdotettaisiin asunnonvaihtoa sinun kanssasi, en suostuisi. En haluaisi luopua naapureistani, kodistani, pihayhteisöstämme, lasteni ystävistä, kotimme helppoudesta, taloyhtiömme ystävällisyydestä enkä pienestä pihastani, jonka ainoa kukkapenkki on taloyhtiömme rumin. Kuinka minä sinun puutarhasi hoitaisin? Jäisi hoitamatta, voin kertoa.

Kadehdin sinua, joka olet kaunis ja joka jaksat huolehtia itsestäsi. Sinua, joka tarkkailet orjallisesti ruokavaliotasi, kun minä syön onnellisena muutaman palan suklaata joka päivä. Tällä viikolla söin yhtenä yönä munkin vain koska se oli mahdollista. Se oli nautinnollinen munkki. Kadehdin sinua, joka jaksat käydä neljästi viikossa pumpissa ja viidesti juoksemassa. Kadehdin lihaksiasi, käsivarsiasi ja pyykkilautavatsaasi. Kadehdin siitäkin huolimatta, etten vaihtaisi omaa kroppaani kanssasi. Vartaloni on minulle rakas, ja minä olen tehnyt sen kanssa töitä. En varmastikaan yhtä paljon kuin sinä, mutta riittävästi minulle itselleni. Lisäksi olisi tylsää olla täydellinen. Tiesin sen jo nuorena.

Oikeastaan eniten kadehdin kuitenkin itseäni: kykyäni olla juuri sellainen kuin haluan olla. Kadehdin tyyliäni ja uskallustani sanoa ja tehdä asiat niin kuin tunnen. Kadehdin taitoani osata päästää irti asioista silloin kun ne haluavat lähteä luotani. Kadehdin kykyäni katsoa eteenpäin, olla täynnä toivoa paskamaisimmassakin tilanteessa. Kadehdin sitä, että tyytyväisyyttäni kadehdin lopulta kuitenkin aika vähän. Kuluneena syksynä olen ymmärtänyt, että ihmisissä on lopulta aika vähän kadehdittavaa. En minä sinun elämääsi halua.

Ollessani neljätoista vertasimme kavereitteni kanssa käsiämme. Mietimme, kenellä oli kauneimmat sormet, kämmenet, kämmenselät. Jokainen valitsi itsensä. Ehkä minä jatkossa suhtaudun elämään kuin hauskaan projektiin. Teen siitä itseni näköisen ilman turhaa kateutta.

Mitä jos sinä tekisit samoin?

Syksy oli erilainen kuin aiemmat. Synkempi ja raskaampi. Oppilaat elivät opettajan surua. Opettaja tiesi, ettei voisi olla opettaja vain puolikkaana. Joka päivä oli annettava itsensä kokonaisena, sellaisena kuin oli. Oli oltava framilla, ei voinut piiloutua pöydän taakse, työntää päätä roskapönttöön. Oli näytettävä naamansa, uurteensa, mustat silmänaluset ja kertaalleen itketyt poskipäät. Kohdattava oppilaiden jokapäiväiset katseet. Kohdattava työkaverit. Jaksettava hymyillä. Oltava läsnä joka päivä, joka hetki. Oppilaat tiesivät asioita, joita ei heille kerrottu. Eräänä myöhäissyksyn päivänä eräs oppilas kuiskasi, että "Ope, sulle rakkaus on kipua". Opettaja naurahti, että sehän voisi melkein olla laulu. Ehkä siitä tulisi vielä sellainen.

Kun voimia ei ollut, ystävät kaikkosivat. Moni antoi tukensa, jakoi sanatonta lämpöä mutta jättäytyi silti syrjemmäksi. Moni sanoi, että saisi soittaa. Harva uskalsi soittaa itse. Silti hän tiesi, että siellä ne olivat. Hän ottaisi yhteyttä, kun taas olisi voimia. Sinä syksynä kaikki, mitä hänellä oli, oli työ ja teatteri, lapset ja soitto-oppilaat, jotka pitivät huolta arjen rytmistä. Kokonaan ei saisi kaatua.

Työkaverit huolehtivat. Joku halusi ohjata työterveyteen. Mene, mene, mene. Itsekin kävin muutama vuosi sitten. Siellä on fiksua porukkaa töissä. Opettaja huolehti itsekin mukana. Kertoi, miten paino oli taas tippunut neljässä päivässä kaksi kiloa, vaikkei saisi enää tippua ollenkaan. Että sairauden puolelle on menossa. Että voitteko viedä tiputukseen, jos en itse enää jaksa sinne kävellä. Eräänä perjantaina toivoteltiin ruokalassa hyvät viikonloput. Työpäivä oli osalla ohi. Opettaja aikoi mennä kotona ensimmäisenä suihkuun. "Kävin viimeksi tiistaina." Seurasi huolestuneita katseita. - Ei susta kyllä huomaa. "No ainakin lautanen on tyhjä, hyvä hyvä." Vähän kerrallaan. Päivä kerrallaan. Kaikki järjestyy. Aika parantaa haavat. Me ollaan sun kanssa.

Vaikeimmassa vaiheessa äiti halasi lapsensa ja sanoi, että ottaisi surut pois, jos voisi. Kyllä hän sen uskoi. Mutta suru piti kantaa itse. Elämä ja sen maut. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Ja että tulee vielä helpompia aikoja, usko pois.

Ajan myötä vähitellen alkoi helpottaa. Elämään palasi soinnut ja sävelet. Hän jaksoi taas hymyillä, pystyi näkemään tunnelin päässä valoa. Vähän ja vähitellen. Tuli mieleen, että voisi taas heilua keittiössä, miettiä syömistä muutenkin kuin pakotettuna. Opettaja päätti paistaa pannukakun. Sitten hän kutsui naapuruston lapset syömään. Lapsia oli helpoin kohdata. He eivät kyselleet. Pannukakulle kutsuttiin myös naapurin palomies seinän takaa. Juteltiin niitä näitä. Otettiin kiinni elämän syrjästä. Juotiin kahvit. Välitettiin vähän aikaa.

Pikkuhiljaa, ajan kanssa. Vähitellen hän oppi etenemään, ottamaan pieniä askeleita, niitä joita hän itsekin opetti jokaiselle, joka meinasi haukata kerralla liikaa. Ettei ottaisi aina heti liian isoa palaa. Että ottaisi tänään vähän ja huomenna vähän lisää. Pannukakkua hän lähetti myös pihan toiselle puolelle. Ehkä hän aloittaisi naapureista, kun ne siinä lähellä kuitenkin olivat. Yhtenä hiljaisena perheenä. Pihayhteisönä. Turvana.

Mukavaa isänpäivän iltaa, mussukat!

En tavannut tänään isääni. En itse asiassa edes muistanut onnitella häntä. Minulla ei ollut lahjaa, korttia, kukkaa, ei mitään. Mutta se, mitä minulla on, on rakkautta. Isäni ei ole minulle isä vain isänpäivänä. Hän on sitä joka päivä. Sen vuoksi voin aivan hyvin ostaa hänelle keksipaketin huomenna. Mitään muuta en koskaan osta isänpäivänä. Keksipaketti on täsmälahja, kunhan merkki on oikea.

Muutama viikko sitten ostin homeisen sohvaryhmän kaupungin toiselta laidalta. Vitsi mikä floppi! Jälkiviisaana olisi pitänyt jättää ostamatta. Hävisin satasen. Tosin mies, jolta sohvaryhmän ostin, oli itse vähintään yhtä homeessa, joten en voi syyttää häntä siitä, ettei hän tiennyt huonekalujen todellista tilaa. Toisaalta mies ei ehkä ollut yhtä homesairas kuin minä. Oltuani töissä homeessa, vainuni on nykyään homekoiran luokkaa. Kukapa muukaan homeryhmää minulle lähti hakemaan kuin oma isäni. Ilman kitinöitä.

Reilu vuosi sitten aloitin laihdutusrupeamani tarkoituksenani pudottaa "vaikka jotain kymmenen kiloa". Kahden lapsen jättämät raskauskilot olivat linnoittautuneet ympäri kehoani, ja nähtyäni yhden jos toisenkin onnistuneen laihdutustarinan, kuvittelin pystyväni sellaiseen itsekin. Lisäksi aikaa oli, koska äitiysloma mahdollisti säännöllisen ruokarytmin ja systemaattisen opiskelun ravitsemusasioiden parissa alan gurujen opastuksella. Todennäköisesti kovin moni ei uskonut minun pystyvän yhtään mihinkään, mutta isäni uskoi. Muisti joka kerta kysyä, missä mennään, kun nähtiin. Kun toukokuussa lähdin töihin, vaaka näytti 59 kiloa. Edellisenä kesänä se oli synnytyspäivän aamuna näyttänyt 84. Lopputulema oli 25 pudotettua kiloa, josta vajaa viisi kiloa oli vauvaa ja muita oheistuotteita. Loput olivat lempeää läskiä, sitkeää läskiä ja löysää läskiä. Olisinko onnistunut, jos isäni ei olisi uskonut minuun? Vai johtuiko oma uskoni siitä, että joku toinen oli ensin uskonut minuun elämäni aiemmissa vaiheissa? Kuka tietää.

Minulla on isästäni kasapäin kertomuksia. Useat muistikuvani liittyvät lapsuuden harrastuksiin, niistä hakemisiin ja viemisiin. Niihin kertoihin, kun iskä unohti. Tai se kerta, kun olin palannut Oulun juna-asemalle elokuisena yönä Ranskan-matkaltani ollessani 17. Isi ei tullut hakemaan. Syykin lopulta selvisi: hän ei ollut laittanut herätyskelloa soimaan, koska ei ollut illalla löytänyt sitä. Tuli sinä yönä jututettua useampi yön kulkija.

Eräs toinen kerta on noin viidentoista vuoden takaa. Isä joutui umpisuolileikkaukseen Oyssiin. Käytiin sitten perheellä katsomassa. Jollakin kerralla sairaalan käytävällä tuli vastaan pappani naisystävä, joka liikutuksesta herkkänä kertoi, mitä hänelle oli hetkeä aiemmin kerrottu. Samaan sairaalahuoneeseen oli osunut joku iskän koulun siivooja, joka oli kertonut, miten isäni kohtaa työpaikallaan kaikki ihmiset samanarvoisina. Se ei kuulemma ole itsestäänselvyys. Kaikki eivät edes tervehdi siivoojia, keittäjiä ja talonmiehiä. Isäni jää juttelemaan. Kohtaa jokaisen, joka päivä. Siitä haltioitunut siivooja oli halunnut sairaalasängystään käsin avautua. Kaikkia liikutti. Minua asia liikuttaa yhä, ja pidän sitä yhä keskeisimpänä isältäni perittynä oppina: kohtaa jokainen. Joka päivä. Tervehdi. Juttele. Koulun siivoojat. Keittäjät. Talonmiehet. Kaikki ketkä tapaat. Silitä olkapäätä. Kosketa ohimennen. Kysy, mitä kuuluu. Hymyile. Koska jollekin sillä on suurempi merkitys kuin kukaan saattaa pystyä ymmärtämään.

Asia, josta isä ei pidä melua, on saavutukset. Palkinnot. Kaikki tietävät, että isä oli nuoruudessaan ja vielä myöhemminkin kova urheilumies. Kukaan ei tiedä, kuinka kova. Iskä ei nimittäin mainosta itseään. Joku sattui löytämään autotallin perukoilta palkintolaatikon, jossa oli pokaalia pokaalin perään. Halutti tietää, mistä lajeista niitä on niitattu. En edes muista vastausta. Lentopallon SM. Korkeushyppyä. Pituushyppyä? Kuulantyöntöä? Jos sanon yleisurheilua, en varmasti ole väärässä. Lajeja oli liikaa. Minulla on juoksijan jalat. Kolme kuukautta sitten juoksin Kempele-maratonin kympillä parhaimman aikani kautta aikojen: 55:40. Pidin siitä melua yli kuntarajojen. Iskän melu on jossain ihan muualla. Miksi vauhkota, jos saa joka kilpailusta uuden pokaalin? Sanopa sinä.

Viime yönä olin koiravahtina vanhemmillani. Hävisin kuvioista ennen kuin teatteriseurue saapui Kainuun-matkaltaan. Illalla tein uuden vierailun pääkallopaikalle, mutta tällä kertaa se oli isäni, joka oli ehtinyt viuhtoa matkoihinsa. Oli mennyt soittohommiin. Joku säestyskeikka. Kuorojuttuja. Ei kuulemma edes osannut biisejä. Meni vain, aikoi soittaa mukana niissä kohdissa, joissa pysyi mukana. Mitä väliä? Tärkeintä, että meni. Jossain vaiheessa hän palasi, mutta silloin jälkikasvusto oli jo ehtinyt iltapuulle koteihinsa. Oli heittänyt kitaran nurkkaan ja vaihtanut sen pelikassiin. Lähtenyt saman tien pelaamaan. En rehellisesti sanottuna tiedä, mitä hän pelaa. Vahva veikkaukseni olisi lentopallo. Toinen arvaukseni jalkapallo. Taitaa tosin olla kentät jo märät näin marraskuussa, joten palaan arvauksessani lentikseen.

Kolme vuotta sitten isäni olisi saanut jäädä eläkkeelle. Tiedän, ettei hän jää vielä vuosiin. Hänen äitinsä lopetti lentopallon viikkotreenit kahdeksankymppisenä. On ihan normaalia, että iskällä menee pelihommiin 3-4 iltaa viikossa ympäri vuoden. Äiti ei anna käydä enempää. Ihan hyvä vaan.

Tällä hetkellä vähän harmittaa, etten ehtinyt nähdä isääni tänään. Olisi voitu suunnitella uusia projekteja. Meillä on niitä aina kasapäin. Mutta kuten sanottua, isäni on yhtä rakas joka päivä. Saatan käydä moikkaamassa vaikka sitten huomenna. Mennä sen keksipaketin kanssa. Edellisen vein sen sohvaryhmäepisodin jälkeen. Meillä ei ole pröystäilty koskaan.

No ni, moro!

Aika raskas on ollu syksy. Elähän mittään; ei sillä niin väliä, koska tännään mää kerron teille teatterista, mun uuesta harrastuksesta. Maanantai-iltojen piristysruiskeesta, joka jotenki vie ihan ihmesfääreihin, vaikka ois muuten tuhruttanu itkua koko päivän. Maanantai-iltasin ei itketä. Eikä tiistaiaamusin.

Mää oon äikänope henkeen ja verreen. Siinä mielesä meni ihan nappiin uravalinta, että yhtään päivää en oo sitä katunu. Siihen liittyy myös kaikkee mukavaa oheissäätöä, kuten esimerkiksi kaiken maailman essiintymiskeissit, ilimasutaijon ryhymät sun muut hässäkät. Joskus oon saanu kuorohommiaki omasa koulusa vettää. Ihan mahtavaa. Musahärpät ja näytelmät.

Teatteri ei maailmana oo mulle paljo muuten tuttu ku koulun ilmasutaijosta. En oo kuulunu koskaan mihinkään teatteriporukkaan, vaikka joskus oon ollu mukana teatterin bändisä, omana kouluaikana kaikissa ilmaisutaijon juttuisa ja nyt tietenki omalla urallani kehittäny näytelmiä ja harjotuttanu niitä, mutta sillon oon ollu ennemminki ohjaaja, en näyttelijä.

Mää olin miettiny sen silleen, että sitte ku oon lapseni teheny ja pikkusen vanhempi, ehkä jotaki 35 tai sitä rattaa, menisin mukkaan johonki prokkikseen: kesäteatteriin tai työväen näyttämöhommiin. Sitte mua pyyettiin mukkaan kuitenki vähän aikasemmin eli puolitoista vuotta sitte. Mää suostuin.

Ja voi sitä maailmaa. Ihan ihimeporukkaa. Mää niin tykkään. Ja ku se on vielä mussiikkiteatteria, ja älyttömästi laulua ja vaan muutamia vuorosanoja, niin tsaijai. Tännään oli ekat lukuharkat. Jaettiin roolit ja luettiin kohtauksia. Aika vaan makia. Kyllä mää ehkä vähän ymmärrän niitä mun ilmaisutaijon oppilaita, ku ne aina haluais vaan näytellä. Siinä on jotaki semmosta, mitä ihimissyvän ei pysty ymmärtämmään.

Ja vielä ku näytelmä sijottuu Haukiputtaalle, Martinniemeen, ja me saahaan puhua ommaa murretta. Niinku ite puhuttas. Tässä me nyt sitte talavi harijotellaan ja källistellään ja mietitään omia ossuuksia. Mää sitte kutun sut huhtikuun lopusa meijän enskariin. Pistäppä mielen päälle tai alle tai johonki siihen välliin. Katellaampa. Ja alota itekki joku kiva uus harrastus. Ei oo koskaan liian myöhästä. Onneks mää löysin tän maailman näinki nuorena. Jos ehtis tehä sitä vielä pitkään. Ois kait se makia. Ois ois.

Ihmisiä ripotellaan aika ajoin tiellemme. Toiset käyvät kääntymässä, mutta huomaavat, että on parempi palata samaa reittiä takaisin. Toiset jäävät olemaan. Ja sitten ovat vielä ne, jotka eivät lähde kulumallakaan. Ne ovat niitä, jotka katkaisivat puukkoni partioleirillä, polttivat makuupussini yrittämällä kuivattaa sitä kiinni kaminassa, kaatoivat punaiset maalinsa valkoiselle matolleni yhteisessä asunnossamme ja sitten - kun asuimme jo erillämme - kävelivät kengät jalassa herkkukaapilleni ennen kuin olivat ehtineet sanoa hei.

Sitten on niitä, jotka ryhtyvät siivoamaan. Tyhjentävät tiskikoneesta likaisia astioita kaappeihin, koska haluavat olla avuksi. Hekin ovat korvaamattomia.

Teini-iässä meitä oli neljän tytön jengi. Seitsemännellä luokalla heitä oli kolme ja minua yksi. Satuttiin samaan partioporukkaan. Myöhemmin sain kuulla, että "tähän jengiin ei oltais otettu ketään muita kuin sut". Lämmöllä muistelen ryhmän tyyliin kuulunutta suorapuheisuutta ja suoraviivaisuutta. Joskus koulumatkalla poikettiin paikallisella kirpputorilla tekemässä löytöjä."Jos ostat tuon lakin, me ei olla enää sun kavereita." Ostin. Samoja teitä kuljetaan edelleen, 16 vuotta myöhemmin. Erilaisuus on hyväksytty, on saanut olla vapaasti oma itsensä. Yhdessä kasvettiin aikuisiksi.

Matkani varrella olen ollut kiitollinen teistä kaikista. Teistä, jotka menetin, ja teistä, jotka hävisitte johonkin mutkaan, kun minä kiisin eteenpäin. Teistäkin, jotka jäitte jatkamaan omalle paikallenne, kun minun piti mennä. Kyllä minä teidät muistan. Joskus niin hyvin, että sieluun sattuu.

Muistan myös, miten olen teitä poiminut kimppuuni. Eräässä työpaikassani miespuolinen työkaverini oli tehnyt havainnon: minussa oli hyvin paljon samaa kuin hänen tyttöystävässään. Joku olisi saattanut tulkita repliikin iskuyritykseksi, mutta työkaveri jatkoi, että "mun mielestä teidän pitäis olla kavereita". Samana iltana laitoin hänen tyttöystävälleen viestin. Meistä tuli hyvät ystävät. Koska työkaveri uskalsi ja minä uskalsin. Seuraavalla viikolla oli perhosia mahassa, vaikka en ollut edes rakastunut. Ehkä jollain tapaa vain onnellinen.

Viime syksynä seurakuntatalon pihalla minua moikattiin iloisesti. Moikkasin takaisin, vaikka en tuntenut moikkaajaa. Myöhemmin paljastui, että lapsemme olivat samassa kerhossa ja mekin olimme kerran istuneet samassa autossa eräissä polttareissa. Se riitti. Yhteinen intohimo käski ottaa yhdessä juoksuaskelia; joskus muistettiin ottaa lenkin aluksi yhteisselfiet.

Toissa kesänä kävin mutkan synnytyslaitoksella. Tutustuin ihmiseen, jota en edes ehtinyt tavata paikan päällä. Hän lähti pääkallopaikalta samana päivänä kuin minä saavuin, mutta vaihdoimme viestejä elämän suurimmista salaisuuksista, ja meistäkin tuli mitä tuli. Yhdessäolo tuntui helpolta. Tunnistan meissä samaa hulluutta ja elämänintoa. Hän näkee mahdollisuuksia sellaisissa paikoissa, jotka muut kiertäisivät kaukaa. Lähtee mukaan sinne, mihin muut eivät uskalla. Tiedän oikeastaan jo nyt, kenelle soitan, mikäli jotain villiä ilmenee.

Viime talvena liityin paikalliseen Fb-äitien ryhmään. Väitän usein, että minulla on liikaa kavereita enkä juuri tarvitse enempää. Mutta eräs ilmoitus veti puoleensa. Sanoi olevansa opettaja ja Lapista. Ei voi olla idiootti, päättelin. Otin yhteyttä. Käytiin vaunulenkeillä vauvojemme kanssa. Vietettiin kauniita, talvisia äitiyslomapäiviä pientemme kanssa.

Ystäviä tulee ja menee. Jotkut pysyvät mukana aina.

Opiskeluaikana yöllä soi puhelin. Soittaja oli kämppis, joka soitti naapurihuoneesta ja ilmoitti tarvitsevansa särkylääkettä. "Mikset kävellyt ovesta sisään hakemaan?" ynisin puhelimeen. "No emminä kehannu. Oota mää tuun nyt." Edelleen voidaan soittaa sielun syvimmät salaisuudet. Viime perjantaina puhuttiin hetki puhelimessa. Hetken päästä puhelu loppui, ja aikaa oli kulunut 56 minuuttia. Se on ystävyyden mitta: aina on hetki aikaa, jos on hätä. Ja jos ei ole, aikaa on silloinkin.

Rakkaat ystäväni, minä muistan teidät kaikki.

Eräänä päivänä hän sitten aloittaa blogin. Vuoden päivät hän on sitä suunnitellut. Selittänyt itselleen, ettei kuitenkaan pysty, voi eikä osaa. Että atk ja mikään siihen liittyvä eivät ole häntä varten. Kirjoittaminen kuitenkin on, ja sitä ihmiset häneltä toivovat. Että hän tekisi sitä, minkä parhaiten osaisi. Kirjoittaisi ihmisille jokapäiväisistä havainnoistaan, jakaisi elämänmakua, hyviä ja huonoja päiviä. Sitä, mitä hän on jo vuosia uskolliselle naamakirjakansalle kirjoittanut. Koska Suomen suurimpien naistenlehtien kolumnistiksi ei häntä vielä kuitenkaan hyväksytä, hänen on perustettava blogi. Sellainen hyvän mielen foorumi, jota saavat lukea kaikki. Idiooteilta hän kuitenkin kieltää kommentoinnin. Joku roti on oltava.

Eräänä päivänä hän sitten päättää kohdata atk:n ja selvittää, miten blogiasiat hoituvat. Niitä hommia tekevät nimittäin paljon uunommatkin tyypit. Hän ei voi millään olla se kaikkein uunoin. Tai joku saattaisi sanoa, että voi kylläpä taitaakin olla, mutta hän ei uskoisi sitä kuitenkaan. On jaksettava vain keskittyä, jotta pääsisi eteenpäin tavoitteissaan. Kaikilla on tavoitteita. Ei saa jumittaa liian kauaa. Muuten vanhana harmittaa. Vierivä kivi perustaa blogin. Kyllä se siitä. Vierivä kivi on tehnyt ennenkin asioita. Hotkinut työpaikkoja muitten nenien edestä, esiintynyt Poliisit - kotihälytys -sarjan neljännellä tuotantokaudella, itkenyt surusta, ilosta ja ylpeydestä oppilaidensa edessä. Voittanut Me naisten rakkausnovellikilpailun. Sitä ei sovi unohtaa! Se merkitään CV:hen, jos siitä ankeasta paperista tulee ikinä enää olemaan mitään hyötyä. Ehkä siinä tapauksessa jos päättäisikin hakea Pikku Kakkoseen juontajaksi. Ei ehkä kuitenkaan vielä tänä vuonna. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa. Ne purkittavat kuitenkin kuusi jaksoa kerralla. Hän laski kerran yhden sunnuntaijuontajan vaatteista. Kuusi viikkoa samoissa kamppeissa. Päivätyötä ei tarvitsisi siis jättää. Siirretään harkintaan, johonkin ajatusten eteisaulaan, sellaiselle kivalle, pehmeälle penkille, vuoronumeropöntön viereen, johon voi unohtua joksikin aikaa. Unohtua.

Vuoden päivät hän on myös miettinyt aihetta blogilleen. Jokaisella blogilla on oltava aihe. Voisi kirjoittaa työstä ja siitä, miten kutsumusammatissaan viihtyy. Voisi kirjoittaa perheestä, kavereista ja sukulaisista. Voisi kirjoittaa uudesta harrastuksesta, johon väsyttää mennä joka maanantai, mutta johon mentyään saa sellaisen voimaruiskeen, että sillä jaksaa koko loppuviikon. Voisi kirjoittaa siitä, miten ei haluta tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa jotain sellaista, mihin jokainen ruuhkavuosissa elävä nainen haluaisi upota. Voisi kirjoittaa siitä, miten laihdutetaan vuodessa 24 kiloa mielettömällä tahdonvoimalla. Voisi kirjoittaa kaikesta. Kertoa kaiken, minkä tietää.

Ehkä eräänä päivänä hän vain aloittaa.