Eronneelle joulu on raskasta. Täytyy tavata sukulaisia joka päivä ja hymistellä ja esittää hyvinvoivaa, vaikka totuus on ihan toinen. Lasten vuoksi minä hammasta purren kohtaan taas teidät kaikki kuusen loisteessa ja juttelen hetken mukavia. Paitsi että tänä jouluna en jutellut. En toivottanut kenellekään hyvää joulua. Istuin sohvannurkassa ja irvistelin. Siitä olen pahoillani. Tietysti minä toivoin teille kaikille hyvää joulua, en vain pystynyt sitä sanomaan.

Tulee mieleen se Siskonpedin sketsi, jossa joku seurakunnan työntekijä tulee eronneen Niina Lahtisen esittämän roolihahmon oven taakse jouluna. Loppu on historiaa. En nimittäin muista loppua. Mutta se sopisi tähän kohtaan. Niin kuin nyrkki silmään ja kepakko berberiin ja sitä rataa, kyllähän te tiedätte.

Ajoin tänään puuhun. Aatonaattona sain sakot. Kumpikaan ei tunnu kauheasti miltään. On nimittäin kaikkea sellaista muuta, mikä tuntuu sata kertaa pahemmalta. Tätä kipua ei voi kuvailla. Periaatteessa, jos lähdetään ruohonjuuritasolta, kukaan ei ole kuollut, mikä on hyvä asia. Tai varmasti joku on, mutta ei ihan tästä läheltä ihan tässä viime aikoina. Mitään ihan kamalan pahaa ei siis ole tapahtunut. Mutta kipu pysyy, eikä kukaan voi sitä puhaltaa pois.

Viisaammat sanovat, että vain aika auttaa. Anna ajan kulua. Anna, anna, anna. Mutta mitä minä teen sen koko ajan, kun se aika kuluu? Tiedän, että pitäisi kamalasti puuhastella, että unohtaisi itsensä. Olenkin tiskannut viime aikoina ihan valtavasti. Tiskaan joka paikassa, mihin menen. Kysyn jo ovella, voisinko mahdollisesti tiskata. Että olisiko tiskattavaa. Joulu on siinä mielessä lohdullista, että monesti tiskattavaa on. Monesti myös talon emäntä on iloinen, jos tiskaan. Tiskatessa en muista itseäni. Tiedän vain, että olen hyödyllinen, ja hyödyllinen minä haluan olla, koska seuramieheksi minusta ei nyt vain ole.

Minä en pysty kohtaamaan ketään ylimääräistä. En laita viestejä kenellekään. Tietysti toivon, että joku kamalan läheinen tulisi minun oven taakseni, tulisi sisään pyyteettömästi pitämään kiinni olkapäistäni, että saisin itkeä ja huutaa tätä kipua pois. Mutta en minä sitä pyydä, koska olen kiveä, ja kivet eivät valita kipuaan.

On eronneita ja eroavia. Ero on prosessi, jonka aikaa ei voi määritellä. Kipu kestää eri ihmisillä eri ajan. En osaa sanoa, missä vaiheessa olen. Tiedän vain, että tarvitsen aikaa suruun ja joka päivälle uuden sotasuunnitelman, miten selviydyn. Ja tiedän, että olen ihan yksin. Samalla tiedän, että aion kohdata nämä tunteet, ottaa kaiken vastaan, mitä on tulossa. Kaltaiselleni elämysihmiselle se on toisaalta kamalan jännittävää. Odotella, että mitähän tässä vielä...

Joulun aikaan huomasin hauskan ilmiön: eronneet lähettävät toisilleen viestejä ja toivottavat voimia tänä erityisen raskaana aikana. Minäkin lähetin yhden viestin sellaiselle, joka kulkee vähän minun jäljessäni. Olen muka jotenkin pidemmällä. Oikeasti tämän pohjemmalle ei pääse. Ehdotin hänelle yhteisen eroryhmän perustamista. Hän ei vastannut. Ilmeisesti näillä asioilla ei sovi vitsailla.

Mutta kipu lähtee, tiedän senkin. Joulukin kulkee ohi, palaa taas ensi vuonna. On elämää joulun ja joulun välissä, ja siihen minä keskityn seuraavaksi.

Mitä treffailuun tulee, en halua ajatella mitään sellaista vielä pitkään aikaan. Tinderiin en mene ja eliittikumppania minusta ei saa. Baareissa en käy, jos et kotoa hae ja raahaa mukaan. Mutta jos tunnet jonkun kivan ja kuuman palomiehen, poliisin tai hunksin, pistäpä koodia. Voin lähettää itsestäni muutamat selfikset. Sitten vaikka vähän keväämmällä.

Nyt minä nimittäin vielä suren.