Ihmisiä ripotellaan aika ajoin tiellemme. Toiset käyvät kääntymässä, mutta huomaavat, että on parempi palata samaa reittiä takaisin. Toiset jäävät olemaan. Ja sitten ovat vielä ne, jotka eivät lähde kulumallakaan. Ne ovat niitä, jotka katkaisivat puukkoni partioleirillä, polttivat makuupussini yrittämällä kuivattaa sitä kiinni kaminassa, kaatoivat punaiset maalinsa valkoiselle matolleni yhteisessä asunnossamme ja sitten - kun asuimme jo erillämme - kävelivät kengät jalassa herkkukaapilleni ennen kuin olivat ehtineet sanoa hei.

Sitten on niitä, jotka ryhtyvät siivoamaan. Tyhjentävät tiskikoneesta likaisia astioita kaappeihin, koska haluavat olla avuksi. Hekin ovat korvaamattomia.

Teini-iässä meitä oli neljän tytön jengi. Seitsemännellä luokalla heitä oli kolme ja minua yksi. Satuttiin samaan partioporukkaan. Myöhemmin sain kuulla, että "tähän jengiin ei oltais otettu ketään muita kuin sut". Lämmöllä muistelen ryhmän tyyliin kuulunutta suorapuheisuutta ja suoraviivaisuutta. Joskus koulumatkalla poikettiin paikallisella kirpputorilla tekemässä löytöjä."Jos ostat tuon lakin, me ei olla enää sun kavereita." Ostin. Samoja teitä kuljetaan edelleen, 16 vuotta myöhemmin. Erilaisuus on hyväksytty, on saanut olla vapaasti oma itsensä. Yhdessä kasvettiin aikuisiksi.

Matkani varrella olen ollut kiitollinen teistä kaikista. Teistä, jotka menetin, ja teistä, jotka hävisitte johonkin mutkaan, kun minä kiisin eteenpäin. Teistäkin, jotka jäitte jatkamaan omalle paikallenne, kun minun piti mennä. Kyllä minä teidät muistan. Joskus niin hyvin, että sieluun sattuu.

Muistan myös, miten olen teitä poiminut kimppuuni. Eräässä työpaikassani miespuolinen työkaverini oli tehnyt havainnon: minussa oli hyvin paljon samaa kuin hänen tyttöystävässään. Joku olisi saattanut tulkita repliikin iskuyritykseksi, mutta työkaveri jatkoi, että "mun mielestä teidän pitäis olla kavereita". Samana iltana laitoin hänen tyttöystävälleen viestin. Meistä tuli hyvät ystävät. Koska työkaveri uskalsi ja minä uskalsin. Seuraavalla viikolla oli perhosia mahassa, vaikka en ollut edes rakastunut. Ehkä jollain tapaa vain onnellinen.

Viime syksynä seurakuntatalon pihalla minua moikattiin iloisesti. Moikkasin takaisin, vaikka en tuntenut moikkaajaa. Myöhemmin paljastui, että lapsemme olivat samassa kerhossa ja mekin olimme kerran istuneet samassa autossa eräissä polttareissa. Se riitti. Yhteinen intohimo käski ottaa yhdessä juoksuaskelia; joskus muistettiin ottaa lenkin aluksi yhteisselfiet.

Toissa kesänä kävin mutkan synnytyslaitoksella. Tutustuin ihmiseen, jota en edes ehtinyt tavata paikan päällä. Hän lähti pääkallopaikalta samana päivänä kuin minä saavuin, mutta vaihdoimme viestejä elämän suurimmista salaisuuksista, ja meistäkin tuli mitä tuli. Yhdessäolo tuntui helpolta. Tunnistan meissä samaa hulluutta ja elämänintoa. Hän näkee mahdollisuuksia sellaisissa paikoissa, jotka muut kiertäisivät kaukaa. Lähtee mukaan sinne, mihin muut eivät uskalla. Tiedän oikeastaan jo nyt, kenelle soitan, mikäli jotain villiä ilmenee.

Viime talvena liityin paikalliseen Fb-äitien ryhmään. Väitän usein, että minulla on liikaa kavereita enkä juuri tarvitse enempää. Mutta eräs ilmoitus veti puoleensa. Sanoi olevansa opettaja ja Lapista. Ei voi olla idiootti, päättelin. Otin yhteyttä. Käytiin vaunulenkeillä vauvojemme kanssa. Vietettiin kauniita, talvisia äitiyslomapäiviä pientemme kanssa.

Ystäviä tulee ja menee. Jotkut pysyvät mukana aina.

Opiskeluaikana yöllä soi puhelin. Soittaja oli kämppis, joka soitti naapurihuoneesta ja ilmoitti tarvitsevansa särkylääkettä. "Mikset kävellyt ovesta sisään hakemaan?" ynisin puhelimeen. "No emminä kehannu. Oota mää tuun nyt." Edelleen voidaan soittaa sielun syvimmät salaisuudet. Viime perjantaina puhuttiin hetki puhelimessa. Hetken päästä puhelu loppui, ja aikaa oli kulunut 56 minuuttia. Se on ystävyyden mitta: aina on hetki aikaa, jos on hätä. Ja jos ei ole, aikaa on silloinkin.

Rakkaat ystäväni, minä muistan teidät kaikki.