Ollaan aikuisten kesäleirillä paikassa, jonne aurinko paistaa zeniitistä ja jossa viini maksaa saman verran kuin mehu. On marraskuu ja kotimaassa lunta. On tilaisuus oppia kansainvälisyysasioista, tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa hyvällä porukalla. Ollaan paratiisisaarella. Ollaan Reunionilla.

Viime tammikuussa, ollessani vielä äitiyslomalla, puhelimeni soi. Soittaja oli esimieheni, joka kysyi, haluaisinko osallistua johonkin hankkeeseen. Projektiin kuuluisi joku reissu, mutta mikään ei olisi vielä varmaa. En tajunnut, mistä hän puhui. Olin vain onnellinen, että hän muisti minut kesken virkavapauteni, keskeytti myöhäisen iltapäiväni perusrytmin soittamalla ja juttelemalla hetken mukavia kanssani. Kiva ele. Äitiyslomalla. Mutta että matka: lähtisinkö? Okei joo, voin lähteä; olenko koskaan kieltäytynyt mistään? Matkaan olisi muutenkin loputtomasti aikaa. Ehkä ensi lukuvuoden puolella, ehkä marraskuussa. Sitä ennen ehtii tapahtua kolme maailmanloppua ynnä muuta vakavaa.

Toukokuuhun asti kuvittelin, että matka sijoittuisi Eurooppaan. Johonkin kivaan pikkukaupunkiin, johon lähdetään muutaman kollegan kanssa miettimään kansainvälisyysasioita. Lopulta tilanne alkoi valjeta: minut lähetettäisiin Intian valtamerelle, saarelle, joka näkyy kartassa kärpäsenkakkana. Mukaan matkalle lähtisi oma esimies sekä yksi lempikollegoista omalta koululta sekä kolme ihmistä alakoulun puolelta. Marraskuun lopulla mentäisiin.

Ja täällä minä nyt sitten olen. Reunionilla, saarella, joka sijaitsee jossain Madagascarin itäpuolella eteläisessä Afrikassa kuuluen kuitenkin Ranskaan. Onkohan sillä Ranskalla muitakin valloituksia liian kaukana kotoa? Okei on. Kaiken kaikkiaan kolmetoista. Tämä on yksi niistä. Ei kuulu emämaahan, mutta on yhtä lailla Ranskaa kuin se Espanjan ja Italian välissä köllöttelevä maa-alue.

Aika paljon olen kohdannut kaikenlaista. Keräämme katseita vaaleutemme vuoksi. Yhtenä päivänä bussissa meitä jopa ilmeisesti pilkattiin, vaikka emme tiedä syytä. Toisena päivänä luultiin venäläisiksi. Olemme nähtävyys ja näyttelyesine. Vaaleatukkaisia ei ole näillä leveyksillä pyörinyt.

Minua luullaan myös huomattavasti nuoremmaksi kuin olen. Pariisissa lentokentällä bussilippujen myyjä varmisti, olenko varmasti yli 25-vuotias (vastaus: No todellakin olen vaikka olisin saanut lipun lastenhintaan.) Täällä olevat kurssilaiset tuumasivat, että olen korkeintaan 24. Joo, se on totta, olin kerran. Keskimäärin 8 vuotta sitten.

En ole kieli-ihmisiä. Uskallan puhua esimerkiksi auttavasti englantia, koska olen opettanut englanniksi yliopistolla. Ruotsin kieltä osasin joskus, mutta yliopistossa minut heitettiin ruotsin tukikurssille. Ranskaa luin viisi vuotta. Yo-kirjoituksissa ranskasta pätkähti todistukseen C. Ihan jees. En siltikään osaa kieltä.

Vuonna 2000 matkustin Ranskaan edellisen kerran. Silloin en juuri uskaltanut kieltä käyttää. Nyt 15 vuotta myöhemmin tilanne on ihan eri. Yksi täällä totesi eilen, että olen käyttänyt matkallamme ranskaa enemmän kuin englantia. Toden totta. Haluan yrittää ensin ranskaksi ennen kuin helpotan tilannetta englannilla. Sanoja putkahtelee mieleen. Olen selvittänyt yhden jos toisenkin ongelman ranskaksi, kun muita kieliä ei ole ymmärretty.

Kaltaiselleni atoopikolle Reunion on paratiisi. Viikko sitten sormenpääni olivat yhtä halki kuin poksuvat nakit. Tällä hetkellä sairaat kämmeneni ovat kuin uudet. Atopiasta ja sen vaikutuksista ei tietoakaan. Mömmöillä en ole käsiäni täällä vuorannut. Muutan todennäköisesti tänne jossain myöhemmässä vaiheessa.

Retkemme loppuu pian. Huomenna vierailemme lähialueen kouluissa. Toivoin pääseväni ainakin ranskan ja musiikin tunneille. Illaksi matkustetaan biitsille niin kuin melkein joka ilta täällä. Ylihuomenna pakkaamme kamat ja palaamme saaren alkupisteeseen, lentokentälle. Siitä sitten Pariisiin ja koti-Suomeen.

Matka on ollut täynnä koomisia piirteitä, mutta täällä on ollut hyvä olla. Kollegat ovat erinomaisen hyvää matkaseuraa, ja koko leirin muukin väki on aivan ylivetoa. Tapaamme taas.

Reunion hiljenee, kuuleeko Suomi?