Mukavaa isänpäivän iltaa, mussukat!

En tavannut tänään isääni. En itse asiassa edes muistanut onnitella häntä. Minulla ei ollut lahjaa, korttia, kukkaa, ei mitään. Mutta se, mitä minulla on, on rakkautta. Isäni ei ole minulle isä vain isänpäivänä. Hän on sitä joka päivä. Sen vuoksi voin aivan hyvin ostaa hänelle keksipaketin huomenna. Mitään muuta en koskaan osta isänpäivänä. Keksipaketti on täsmälahja, kunhan merkki on oikea.

Muutama viikko sitten ostin homeisen sohvaryhmän kaupungin toiselta laidalta. Vitsi mikä floppi! Jälkiviisaana olisi pitänyt jättää ostamatta. Hävisin satasen. Tosin mies, jolta sohvaryhmän ostin, oli itse vähintään yhtä homeessa, joten en voi syyttää häntä siitä, ettei hän tiennyt huonekalujen todellista tilaa. Toisaalta mies ei ehkä ollut yhtä homesairas kuin minä. Oltuani töissä homeessa, vainuni on nykyään homekoiran luokkaa. Kukapa muukaan homeryhmää minulle lähti hakemaan kuin oma isäni. Ilman kitinöitä.

Reilu vuosi sitten aloitin laihdutusrupeamani tarkoituksenani pudottaa "vaikka jotain kymmenen kiloa". Kahden lapsen jättämät raskauskilot olivat linnoittautuneet ympäri kehoani, ja nähtyäni yhden jos toisenkin onnistuneen laihdutustarinan, kuvittelin pystyväni sellaiseen itsekin. Lisäksi aikaa oli, koska äitiysloma mahdollisti säännöllisen ruokarytmin ja systemaattisen opiskelun ravitsemusasioiden parissa alan gurujen opastuksella. Todennäköisesti kovin moni ei uskonut minun pystyvän yhtään mihinkään, mutta isäni uskoi. Muisti joka kerta kysyä, missä mennään, kun nähtiin. Kun toukokuussa lähdin töihin, vaaka näytti 59 kiloa. Edellisenä kesänä se oli synnytyspäivän aamuna näyttänyt 84. Lopputulema oli 25 pudotettua kiloa, josta vajaa viisi kiloa oli vauvaa ja muita oheistuotteita. Loput olivat lempeää läskiä, sitkeää läskiä ja löysää läskiä. Olisinko onnistunut, jos isäni ei olisi uskonut minuun? Vai johtuiko oma uskoni siitä, että joku toinen oli ensin uskonut minuun elämäni aiemmissa vaiheissa? Kuka tietää.

Minulla on isästäni kasapäin kertomuksia. Useat muistikuvani liittyvät lapsuuden harrastuksiin, niistä hakemisiin ja viemisiin. Niihin kertoihin, kun iskä unohti. Tai se kerta, kun olin palannut Oulun juna-asemalle elokuisena yönä Ranskan-matkaltani ollessani 17. Isi ei tullut hakemaan. Syykin lopulta selvisi: hän ei ollut laittanut herätyskelloa soimaan, koska ei ollut illalla löytänyt sitä. Tuli sinä yönä jututettua useampi yön kulkija.

Eräs toinen kerta on noin viidentoista vuoden takaa. Isä joutui umpisuolileikkaukseen Oyssiin. Käytiin sitten perheellä katsomassa. Jollakin kerralla sairaalan käytävällä tuli vastaan pappani naisystävä, joka liikutuksesta herkkänä kertoi, mitä hänelle oli hetkeä aiemmin kerrottu. Samaan sairaalahuoneeseen oli osunut joku iskän koulun siivooja, joka oli kertonut, miten isäni kohtaa työpaikallaan kaikki ihmiset samanarvoisina. Se ei kuulemma ole itsestäänselvyys. Kaikki eivät edes tervehdi siivoojia, keittäjiä ja talonmiehiä. Isäni jää juttelemaan. Kohtaa jokaisen, joka päivä. Siitä haltioitunut siivooja oli halunnut sairaalasängystään käsin avautua. Kaikkia liikutti. Minua asia liikuttaa yhä, ja pidän sitä yhä keskeisimpänä isältäni perittynä oppina: kohtaa jokainen. Joka päivä. Tervehdi. Juttele. Koulun siivoojat. Keittäjät. Talonmiehet. Kaikki ketkä tapaat. Silitä olkapäätä. Kosketa ohimennen. Kysy, mitä kuuluu. Hymyile. Koska jollekin sillä on suurempi merkitys kuin kukaan saattaa pystyä ymmärtämään.

Asia, josta isä ei pidä melua, on saavutukset. Palkinnot. Kaikki tietävät, että isä oli nuoruudessaan ja vielä myöhemminkin kova urheilumies. Kukaan ei tiedä, kuinka kova. Iskä ei nimittäin mainosta itseään. Joku sattui löytämään autotallin perukoilta palkintolaatikon, jossa oli pokaalia pokaalin perään. Halutti tietää, mistä lajeista niitä on niitattu. En edes muista vastausta. Lentopallon SM. Korkeushyppyä. Pituushyppyä? Kuulantyöntöä? Jos sanon yleisurheilua, en varmasti ole väärässä. Lajeja oli liikaa. Minulla on juoksijan jalat. Kolme kuukautta sitten juoksin Kempele-maratonin kympillä parhaimman aikani kautta aikojen: 55:40. Pidin siitä melua yli kuntarajojen. Iskän melu on jossain ihan muualla. Miksi vauhkota, jos saa joka kilpailusta uuden pokaalin? Sanopa sinä.

Viime yönä olin koiravahtina vanhemmillani. Hävisin kuvioista ennen kuin teatteriseurue saapui Kainuun-matkaltaan. Illalla tein uuden vierailun pääkallopaikalle, mutta tällä kertaa se oli isäni, joka oli ehtinyt viuhtoa matkoihinsa. Oli mennyt soittohommiin. Joku säestyskeikka. Kuorojuttuja. Ei kuulemma edes osannut biisejä. Meni vain, aikoi soittaa mukana niissä kohdissa, joissa pysyi mukana. Mitä väliä? Tärkeintä, että meni. Jossain vaiheessa hän palasi, mutta silloin jälkikasvusto oli jo ehtinyt iltapuulle koteihinsa. Oli heittänyt kitaran nurkkaan ja vaihtanut sen pelikassiin. Lähtenyt saman tien pelaamaan. En rehellisesti sanottuna tiedä, mitä hän pelaa. Vahva veikkaukseni olisi lentopallo. Toinen arvaukseni jalkapallo. Taitaa tosin olla kentät jo märät näin marraskuussa, joten palaan arvauksessani lentikseen.

Kolme vuotta sitten isäni olisi saanut jäädä eläkkeelle. Tiedän, ettei hän jää vielä vuosiin. Hänen äitinsä lopetti lentopallon viikkotreenit kahdeksankymppisenä. On ihan normaalia, että iskällä menee pelihommiin 3-4 iltaa viikossa ympäri vuoden. Äiti ei anna käydä enempää. Ihan hyvä vaan.

Tällä hetkellä vähän harmittaa, etten ehtinyt nähdä isääni tänään. Olisi voitu suunnitella uusia projekteja. Meillä on niitä aina kasapäin. Mutta kuten sanottua, isäni on yhtä rakas joka päivä. Saatan käydä moikkaamassa vaikka sitten huomenna. Mennä sen keksipaketin kanssa. Edellisen vein sen sohvaryhmäepisodin jälkeen. Meillä ei ole pröystäilty koskaan.