Syksy oli erilainen kuin aiemmat. Synkempi ja raskaampi. Oppilaat elivät opettajan surua. Opettaja tiesi, ettei voisi olla opettaja vain puolikkaana. Joka päivä oli annettava itsensä kokonaisena, sellaisena kuin oli. Oli oltava framilla, ei voinut piiloutua pöydän taakse, työntää päätä roskapönttöön. Oli näytettävä naamansa, uurteensa, mustat silmänaluset ja kertaalleen itketyt poskipäät. Kohdattava oppilaiden jokapäiväiset katseet. Kohdattava työkaverit. Jaksettava hymyillä. Oltava läsnä joka päivä, joka hetki. Oppilaat tiesivät asioita, joita ei heille kerrottu. Eräänä myöhäissyksyn päivänä eräs oppilas kuiskasi, että "Ope, sulle rakkaus on kipua". Opettaja naurahti, että sehän voisi melkein olla laulu. Ehkä siitä tulisi vielä sellainen.

Kun voimia ei ollut, ystävät kaikkosivat. Moni antoi tukensa, jakoi sanatonta lämpöä mutta jättäytyi silti syrjemmäksi. Moni sanoi, että saisi soittaa. Harva uskalsi soittaa itse. Silti hän tiesi, että siellä ne olivat. Hän ottaisi yhteyttä, kun taas olisi voimia. Sinä syksynä kaikki, mitä hänellä oli, oli työ ja teatteri, lapset ja soitto-oppilaat, jotka pitivät huolta arjen rytmistä. Kokonaan ei saisi kaatua.

Työkaverit huolehtivat. Joku halusi ohjata työterveyteen. Mene, mene, mene. Itsekin kävin muutama vuosi sitten. Siellä on fiksua porukkaa töissä. Opettaja huolehti itsekin mukana. Kertoi, miten paino oli taas tippunut neljässä päivässä kaksi kiloa, vaikkei saisi enää tippua ollenkaan. Että sairauden puolelle on menossa. Että voitteko viedä tiputukseen, jos en itse enää jaksa sinne kävellä. Eräänä perjantaina toivoteltiin ruokalassa hyvät viikonloput. Työpäivä oli osalla ohi. Opettaja aikoi mennä kotona ensimmäisenä suihkuun. "Kävin viimeksi tiistaina." Seurasi huolestuneita katseita. - Ei susta kyllä huomaa. "No ainakin lautanen on tyhjä, hyvä hyvä." Vähän kerrallaan. Päivä kerrallaan. Kaikki järjestyy. Aika parantaa haavat. Me ollaan sun kanssa.

Vaikeimmassa vaiheessa äiti halasi lapsensa ja sanoi, että ottaisi surut pois, jos voisi. Kyllä hän sen uskoi. Mutta suru piti kantaa itse. Elämä ja sen maut. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Ja että tulee vielä helpompia aikoja, usko pois.

Ajan myötä vähitellen alkoi helpottaa. Elämään palasi soinnut ja sävelet. Hän jaksoi taas hymyillä, pystyi näkemään tunnelin päässä valoa. Vähän ja vähitellen. Tuli mieleen, että voisi taas heilua keittiössä, miettiä syömistä muutenkin kuin pakotettuna. Opettaja päätti paistaa pannukakun. Sitten hän kutsui naapuruston lapset syömään. Lapsia oli helpoin kohdata. He eivät kyselleet. Pannukakulle kutsuttiin myös naapurin palomies seinän takaa. Juteltiin niitä näitä. Otettiin kiinni elämän syrjästä. Juotiin kahvit. Välitettiin vähän aikaa.

Pikkuhiljaa, ajan kanssa. Vähitellen hän oppi etenemään, ottamaan pieniä askeleita, niitä joita hän itsekin opetti jokaiselle, joka meinasi haukata kerralla liikaa. Ettei ottaisi aina heti liian isoa palaa. Että ottaisi tänään vähän ja huomenna vähän lisää. Pannukakkua hän lähetti myös pihan toiselle puolelle. Ehkä hän aloittaisi naapureista, kun ne siinä lähellä kuitenkin olivat. Yhtenä hiljaisena perheenä. Pihayhteisönä. Turvana.