Minä sairastan sitä. Olen tiennyt sen vuosia. Samalla hävennyt. Harvalle olen sanonut mitään, muutamat tietävät. Olen yrittänyt parantua. Peittää, ettei se näkyisi. Kasvaa siitä pois.

Sinäkin tunnet sen. Se on meidän välissämme. Ja usko pois: se on naurettavinta ikinä. Minä näen sen sinun silmistäsi, sinun kasvoiltasi, sinun käyttäytymisestäsi. Mutta sitä sinä et tiedä, että minä sairastan sitä samaa.

Sairastan kateutta. En samassa määrin kuin muutamat tuntemani ihmiset, mutta silti sen verran, että se on välillä vaikeuttanut oloani. Minulla ei ole syytä kadehtia ketään. Olen tehnyt elämästäni sellaista, että pystyn katsomaan silmiin jokaista, kenet kohtaan, ja olemaan ylpeä saavuttamistani asioista. Olemaan onnellinen toisten menestyksestä. Silti saatan upota kateuteen. Noin vain, keskellä hyvää päivää.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän rahaa kuin minulla. En oikeasti tarvitse enempää rahaa. Jos minulla olisi enemmän rahaa, en edes tiedä, mitä sillä tekisin. En lottaa, koska en halua voittaa. En halua, että elämäni menee pilalle liian rahan vuoksi. Elämän pitää perustua muulle kuin sille, että pitäisi koko ajan haalia enemmän ja enemmän. Tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat ne, joilla on rahaa riittävästi mutta ei liikaa. Minä haluan kuulua niihin. Minä haluan irtaantua ylimääräisen rahan vallasta. Hahhah! No en todellakaan halua. En halua luopua sellaisista huvituksista, joihin olen tottunut: kuukausittaisesta kosmetologikäynnistä ja salikortista. Minä kadehdin sitä, että sinä saat sellaista, mitä minä en saa; siitäkin huolimatta, etten halua sitä. Olen kiukkuinen lapsi, jonka veli sai enemmän karkkia. Kadehdin sinua, vaikka en edes haluaisi sinun elämääsi. Kadehdin, koska toisen omaisuutta ja elämäntapaa kuuluu kadehtia.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän aikaa kuin minulla. Kadehdin sinua, jolla on mahdollisuuksia tehdä mitä huvittaa, koska sinulla ei ole lapsia tai ne ovat lentäneet pesästä. Kadehdin siltikin, vaikken antaisi lastentäyteistä arkeani mistään hinnasta pois. Sinulla on aikaa harrastaa, jumpata ja juosta sydämesi kyllyydestä. Minä ehdin salille viimeksi joskus viime kuussa.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän lapsia kuin minulla. Minulla niitä on kaksi, ja niissä on ihan riittävästi puuhaa jokaiselle päivälle. Ne eivät ole erityisen villejä, mutta voimakastahtoisia ne ovat. Ja kovaäänisiä. Kadehdin sinua, joka uskontosi tai muun syyn varjolla pusket itsellesi varman vanhuuden turvan: joku kymmenestä lapsestasi varmasti hoitaa sinut kotihoidossa kuolemaan asti, varsinkin jos sinulla on yksikään tytär. Minun poikani lykkäävät minut hoitokotiin välittömästi, kun pääsen eläkkeelle. Lisäksi kadehdin kotisi ääniä. Minun kuvitelmissani mikään ei voita isoa perhettä. Paitsi etten halua sellaista enkä halua vaihtaa murusiani sinun kersoihisi. Saan kai silti kadehtia sinua?

Kadehdin sinua, joka jaksoit harjoitella soittoläksysi lapsena. Sinua, joka pääsit siihen koulun kuoroon, johon minua ei huolittu, koska olin liian ujo. Sinua, joka pääsit musiikkilukioon ja myöhemmin opiskelemaan musiikkia yliopistoon. Minä en uskaltanut edes hakea. Sinä harjoittelit musiikin termistöt ja säveltapailut musiikkiopistoissa, kun minä opettelin laulamaan stemmoja autoradiosta kuuluvien hittien päälle. Minusta tuli wanna-be-muusikko, joka ei osaa nuotteja; sinusta tuli jotain oikeampaa. Sinua minä kadehdin. Siitäkin huolimatta, että kaikki loput kadehtivat minua, minun bändejäni ja mahdollisuuksiani kiertää keikoilla.

Kadehdin sinua, joka asut suuressa ja kauniissa omakotitalossa yhdessä kaupungin uusimmista asutusalueista. Kadehdin siitäkin huolimatta, että en muuttaisi pois rivitalokodistamme, jossa rakastan asua. Jos minulle ehdotettaisiin asunnonvaihtoa sinun kanssasi, en suostuisi. En haluaisi luopua naapureistani, kodistani, pihayhteisöstämme, lasteni ystävistä, kotimme helppoudesta, taloyhtiömme ystävällisyydestä enkä pienestä pihastani, jonka ainoa kukkapenkki on taloyhtiömme rumin. Kuinka minä sinun puutarhasi hoitaisin? Jäisi hoitamatta, voin kertoa.

Kadehdin sinua, joka olet kaunis ja joka jaksat huolehtia itsestäsi. Sinua, joka tarkkailet orjallisesti ruokavaliotasi, kun minä syön onnellisena muutaman palan suklaata joka päivä. Tällä viikolla söin yhtenä yönä munkin vain koska se oli mahdollista. Se oli nautinnollinen munkki. Kadehdin sinua, joka jaksat käydä neljästi viikossa pumpissa ja viidesti juoksemassa. Kadehdin lihaksiasi, käsivarsiasi ja pyykkilautavatsaasi. Kadehdin siitäkin huolimatta, etten vaihtaisi omaa kroppaani kanssasi. Vartaloni on minulle rakas, ja minä olen tehnyt sen kanssa töitä. En varmastikaan yhtä paljon kuin sinä, mutta riittävästi minulle itselleni. Lisäksi olisi tylsää olla täydellinen. Tiesin sen jo nuorena.

Oikeastaan eniten kadehdin kuitenkin itseäni: kykyäni olla juuri sellainen kuin haluan olla. Kadehdin tyyliäni ja uskallustani sanoa ja tehdä asiat niin kuin tunnen. Kadehdin taitoani osata päästää irti asioista silloin kun ne haluavat lähteä luotani. Kadehdin kykyäni katsoa eteenpäin, olla täynnä toivoa paskamaisimmassakin tilanteessa. Kadehdin sitä, että tyytyväisyyttäni kadehdin lopulta kuitenkin aika vähän. Kuluneena syksynä olen ymmärtänyt, että ihmisissä on lopulta aika vähän kadehdittavaa. En minä sinun elämääsi halua.

Ollessani neljätoista vertasimme kavereitteni kanssa käsiämme. Mietimme, kenellä oli kauneimmat sormet, kämmenet, kämmenselät. Jokainen valitsi itsensä. Ehkä minä jatkossa suhtaudun elämään kuin hauskaan projektiin. Teen siitä itseni näköisen ilman turhaa kateutta.

Mitä jos sinä tekisit samoin?