Autot ovat arvaamattomia. Oma luottamukseni ranskalaiseen ralliautooni on viime aikoina ollut vähenemään päin. Koska joka päivä täytyy kuitenkin käydä töissä toisessa todellisuudessa, vaatii elämäni jokapäiväistä autoilua. Usein turvaudun työkaverin pakkaspalveluun ja kävelen aamulla moottoritien varteen, mutta aina se ei ole mahdollista.

Relluni on temppuillut jonkun viikon, oikeastaan täsmälleen sen verran kuin pakkasia on piisannut. Toissa viikonloppuna se simahti salin pihalle. Onneksi olin tehnyt hyvän treenin. Soitin ensimmäisenä äidille. Kenelle itse olisit soittanut? Äiti ei aja autoa, mutta järkeä hänellä on päässä enemmän kuin pienessä kylässä, joten siinä mielessä soitto oli hyödyllinen. Pienessä hetkessä hän oli järjestänyt minulle tätini miehen pakettiautoineen ja kaapeleineen paikan päälle. Sitten elvytettiin.

Tänään Rellu kulki kivuttomasti aamun työmatkan. Takaisin palatessa oli aika jähmeää. Reiska ei oikein kiihtynyt, vaikka kuinka painoi kaasua. Tajusin pian, että nyt tulee pitkä matka. Ja niin tulikin. Työmatkani on pituudeltaan melkein täsmälleen 50 kilometriä, joten voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei Renault Modukseni vuosimallia 09 kiihdy sillä matkalla paljoakaan yli 25 kilometrin tuntivauhtiin, kuumotti henkisesti aika semipaljon. Lisäksi tiesin, että mikäli pysäytän auton, se ei enää murahdakaan. Sellainen meidän suhteemme on näillä pakkasilla ollut. Luottamuspulasta on keskusteltu.

Soitin matkan aikana noin sata puhelua. Jossain vaiheessa tajusin, että minä tosiaan aion matkustaa sen jumalattoman pitkän ja yksinäisen taipaleen maksimissaan 54 kilometrin tuntivauhdilla. Äiti lupasi soittaa isille. Isi lähti hakemaan naapurista papalta hinausköyttä ihan vain varmuuden vuoksi. Pappa ei omistanut hinausköyttä; vanha oli katki. Iskä pohdiskeli retkeä Biltemaan. Anoppi lupasi hakea lapset tarhasta. Pelkäsin, että auto hyytyy mäkeen. Tiesin, että niitä olisi tulossa kaiken kaikkiaan kaksi matkalla suosikkiautonkorjaajallemme, jota en ollut vielä puhelimitse tavoittanut. Pelkäsin ensimmäistä mäkeä niin paljon, että pyysin anopin pysymään puhelimessa edes sen ajan, kun tavoitan mäennyppylän. Kysyin hänen mielipidettään, lähdenkö edes yrittämään. ”Ei se ota, jos ei annakaan”, tuumasi anoppi, vanhan kansan taistelija itsekin. Rellu kiipesi mäen päälle, kuten vanha ranskalainen konsanaan. Hyvät vauhdit tuli alamäkeen. Hetken tunsin eläväni taas.

Jossain vaiheessa tajusin, että niin kuuma kuin moottoritie onkin, sinne en voi lähteä päristelemään ranskiksellani. Täytyi keksiä toinen reitti. Se löytyikin: vanhaa Kempeleentietä pitkin päästelin Pappilaan asti. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että minulla on enää yksi mäki jäljellä (se joka ylittää junaradan), meinasin jo melkein tuulettaa. Viimeisenä soitto isälle: olen kohta perillä!

Kun viimein sain ajaa autoni suosikkiautonkorjaajamme lämpimään talliin, Rellu hymisi tyytyväisyyttään. Korjaaja tuumasi, että olin ajanut koko matkan kolmipuolaisella sylinterillä. Sanoiko hän tosiaan niin? Luuliko hän, että ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaa? Ihan sama. Meinasin halata häntä silkasta ilosta. Siinä on kerta toisensa jälkeen ihminen, jolle kiitollisuusvelkaani ei voi maksaa rahalla.

Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin. Isin Audiin päästessäni kirosin kylmiä varpaitani, mihin äiti pääsi naputtamaan 32-vuotiaalle tyttärelleen, että miksi et pidä villasukkia. Voi kuule äiti. On villasukat ja toppahousut. Joka päivä ja käytännössä koko ajan. Tuon auton kanssa minä en juurikaan vähissä vaatteissa liiku, ja tässä taas yksi uusi todiste siitä, miksi näin on.

Kotiin päästyäni lämmitin varpaat ja karkasin anopin ruokapatojen äärelle naapuriin. En jaksa olla edes kovin surullinen. Olin nimittäin aika sissi.

Kuinka moni rekka sinut muuten ohitti tänään?

Ja eräänä päivänä hän sen ymmärtää.

Että hänen maailmankuvansa on perustunut vuosikausia sisustuslehtien kiiltokuviin.

Ja että se maailmankuva on väärä.

Ja että hänen elämänsä romuttuu nyt.

Hän on takuulla lukenut kaikki mahdolliset kuukausittain ilmestyvät sisustuslehdet jo käsittämättömän monta vuotta. Joka lehdessä on ihailtavaa. Onnellisia perheitä, joilla on kauniita ja puhtaita koteja. Miksei toimittaja voi tehdä koskaan pistokäyntejä haastateltavien koteihin? Miksi kaiken pitää olla kuvaushetkellä aina niin siloteltua? Miksei kenenkään kotia esitellä tavallisena tiistaina siinä vaiheessa, kun kukaan ei jaksa siivota? Joka päivä pitää kuitenkin elää. Kaikilla on takuulla sotkuista joskus.

Tänään hänelle tuli paha olo. Postilaatikkoon oli ilmestynyt uusin Avotakka. Se olisi voinut olla myös Deko, Glorian koti tai Unelmien talo & koti. Niitä kaikkia hän on jossain vaiheessa tilannut. Se oli aivan tavallinen lukuhetki, jonka hän antoi itselleen. Lehti oli ihan tavallisen näköinen sisustuslehti, johon oli koottu vinkkejä valaisimista ja sohvista – niin kuin milloin tahansa. Hän kiinnitti huomiota seinänväreihin ja tapetteihin, sohviin ja tauluihin. Siihen, miten jotkut osaavat tehdä onnistuneita sisustusvalintoja – olkoonkin, että suomalaisen sisustamisen sanotaan usein olevan tylsää ja persoonatonta. Silti se on hänestä kaunista.

Ja sitten hän kiinnitti huomion niihin perheisiin, joita lehdessä esiteltiin. Niihin onnellisen näköisiin ja kauniisiin ihmisiin, jotka halusivat esitellä lukijoille kotinsa. Lehdissä ei sinänsä koskaan esitellä varsinaisesti kotien asukkaita, mutta haastatteluissa ihmiset saavat paljastaan itsestään niin paljon tai niin vähän kuin haluavat. Lehdissä ei koskaan kerrota, kuinka onnellisia perheitä kodeissa asuu, minkälaisia ongelmia heillä on tai kauanko he ovat olleet perhe. Lehdissä ei kerrota, mikä pareja pitää yhdessä. Lehdissä ei kerrota, riideltiinkö perheessä vessan siivoamisesta viime viikon perjantaina. Tai väljähtikö parisuhde sillä aikaa kun rouva sisusti uutta kotia. Tai että onko miehellä rakastajatarta työpaikalla. Tai vaimolla suhdetta miehen parhaaseen kaveriin. Tai kuinka moni lapsista on tästä liitosta. Tai syntyykö lapsia vielä seuraavaan liittoon. Näitä asioita ei kerrota. Niin kuin ei paljon mitään muutakaan.

Annetaan illuusio onnellisesta perheestä, joka asuu onnellisessa kodissa.

Tehdään lukijalle paha mieli. Että tuollaiseen olisi pitänyt pystyä. Ja että tuollaiseenpa et sitten itse kuitenkaan pystynyt.

Ei oteta huomioon, että lukijalla saattaa olla oma elämä sellaisessa vaiheessa, että hän ei nyt vain kestä näitä sisustusratkaisuita, joihin nämä tämän lehden sisustajapariskunnat ovat yksissä tuumin päätyneet.

Lukija päättää ryhtyä lukulakkoon, joka koskee onnellisia sisustustarinoita.

Lukija tekee sen omaksi parhaakseen.

Tällä viikolla minulla on lapsivapaata. Tavalliselle perheelliselle se kuulostaisi taivaalta, vastaeronneelle yksinäisyyden yskäisyltä. Mutta minähän olen kokopäiväinen äiti.
Ei osapäiväistä äitiyttä ole olemassakaan!

Sinänsä kuitenkin ihanaa! Lapsivapaa tarkoittaa minulle tällä viikolla sitä, että saan lähteä töihin yksin, hiljaisesta kodista. Työpäivän jälkeen haen lapset tarhasta, teen ruuat, leikin, vietän aikaa. Laitan iltapalat, pesen hampaat ja nukutan. Tämän kaiken minä teen siinä toisessa kodissa, joka lapsillani on. Sitten lähden omaan kotiini selviytymään seuraavasta yöstä. Siksi minä sitä kutsun. Joka päivä jotain vähän. Enempää en vaadi itseltäni. Muilla saattaa olla kasapäin mielipiteitä siitä, kuinka nämä asiat tulisi hoitaa, mutta en minä heitä kuuntele. Meillä on kaikki hyvin näin. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Kaiken keskellä opettelen maistelemaan taas onnellisuutta. Koska tiedättekö: se tulee, se elää, se on. Kun on ollut liian kauan surullista, siihen väsyy. Tunteet aaltoilevat, mutta minä en torju niistä yhtäkään. Annan kaiken tulla ja tiedän, miltä mikäkin päivä tuntuu. En leikkaa tunteilta kulmia. Osaan mennä eteenpäin hiljaa, jutella kenelle milloinkin, jopa kysyä muilta, mitä kuuluu. Ja tietysti kertoa loputtomasti niille, jotka tulevat ja kysyvät. Kiitos siitä loputtomasta jaksamisesta teille, jotka joka päivä elätte siinä lähellä.

Työkaveri silitti tänään olkapäästä. Teatterikavereitten kanssa naurettiin ihan tyhmille jutuille. Kotimatkalla heräsin luovuusryöppyyn, jota olen odottanut: juonikuviota seuraavalle novellilleni! Tässähän tämä kevät menee. Työväen Teatterin ensi-ilta on huhtikuun lopussa. Siinä vaiheessa minä puhun jo auringon kanssa samaa kieltä. Usko pois!

Eronneelle joulu on raskasta. Täytyy tavata sukulaisia joka päivä ja hymistellä ja esittää hyvinvoivaa, vaikka totuus on ihan toinen. Lasten vuoksi minä hammasta purren kohtaan taas teidät kaikki kuusen loisteessa ja juttelen hetken mukavia. Paitsi että tänä jouluna en jutellut. En toivottanut kenellekään hyvää joulua. Istuin sohvannurkassa ja irvistelin. Siitä olen pahoillani. Tietysti minä toivoin teille kaikille hyvää joulua, en vain pystynyt sitä sanomaan.

Tulee mieleen se Siskonpedin sketsi, jossa joku seurakunnan työntekijä tulee eronneen Niina Lahtisen esittämän roolihahmon oven taakse jouluna. Loppu on historiaa. En nimittäin muista loppua. Mutta se sopisi tähän kohtaan. Niin kuin nyrkki silmään ja kepakko berberiin ja sitä rataa, kyllähän te tiedätte.

Ajoin tänään puuhun. Aatonaattona sain sakot. Kumpikaan ei tunnu kauheasti miltään. On nimittäin kaikkea sellaista muuta, mikä tuntuu sata kertaa pahemmalta. Tätä kipua ei voi kuvailla. Periaatteessa, jos lähdetään ruohonjuuritasolta, kukaan ei ole kuollut, mikä on hyvä asia. Tai varmasti joku on, mutta ei ihan tästä läheltä ihan tässä viime aikoina. Mitään ihan kamalan pahaa ei siis ole tapahtunut. Mutta kipu pysyy, eikä kukaan voi sitä puhaltaa pois.

Viisaammat sanovat, että vain aika auttaa. Anna ajan kulua. Anna, anna, anna. Mutta mitä minä teen sen koko ajan, kun se aika kuluu? Tiedän, että pitäisi kamalasti puuhastella, että unohtaisi itsensä. Olenkin tiskannut viime aikoina ihan valtavasti. Tiskaan joka paikassa, mihin menen. Kysyn jo ovella, voisinko mahdollisesti tiskata. Että olisiko tiskattavaa. Joulu on siinä mielessä lohdullista, että monesti tiskattavaa on. Monesti myös talon emäntä on iloinen, jos tiskaan. Tiskatessa en muista itseäni. Tiedän vain, että olen hyödyllinen, ja hyödyllinen minä haluan olla, koska seuramieheksi minusta ei nyt vain ole.

Minä en pysty kohtaamaan ketään ylimääräistä. En laita viestejä kenellekään. Tietysti toivon, että joku kamalan läheinen tulisi minun oven taakseni, tulisi sisään pyyteettömästi pitämään kiinni olkapäistäni, että saisin itkeä ja huutaa tätä kipua pois. Mutta en minä sitä pyydä, koska olen kiveä, ja kivet eivät valita kipuaan.

On eronneita ja eroavia. Ero on prosessi, jonka aikaa ei voi määritellä. Kipu kestää eri ihmisillä eri ajan. En osaa sanoa, missä vaiheessa olen. Tiedän vain, että tarvitsen aikaa suruun ja joka päivälle uuden sotasuunnitelman, miten selviydyn. Ja tiedän, että olen ihan yksin. Samalla tiedän, että aion kohdata nämä tunteet, ottaa kaiken vastaan, mitä on tulossa. Kaltaiselleni elämysihmiselle se on toisaalta kamalan jännittävää. Odotella, että mitähän tässä vielä...

Joulun aikaan huomasin hauskan ilmiön: eronneet lähettävät toisilleen viestejä ja toivottavat voimia tänä erityisen raskaana aikana. Minäkin lähetin yhden viestin sellaiselle, joka kulkee vähän minun jäljessäni. Olen muka jotenkin pidemmällä. Oikeasti tämän pohjemmalle ei pääse. Ehdotin hänelle yhteisen eroryhmän perustamista. Hän ei vastannut. Ilmeisesti näillä asioilla ei sovi vitsailla.

Mutta kipu lähtee, tiedän senkin. Joulukin kulkee ohi, palaa taas ensi vuonna. On elämää joulun ja joulun välissä, ja siihen minä keskityn seuraavaksi.

Mitä treffailuun tulee, en halua ajatella mitään sellaista vielä pitkään aikaan. Tinderiin en mene ja eliittikumppania minusta ei saa. Baareissa en käy, jos et kotoa hae ja raahaa mukaan. Mutta jos tunnet jonkun kivan ja kuuman palomiehen, poliisin tai hunksin, pistäpä koodia. Voin lähettää itsestäni muutamat selfikset. Sitten vaikka vähän keväämmällä.

Nyt minä nimittäin vielä suren.

Ollaan aikuisten kesäleirillä paikassa, jonne aurinko paistaa zeniitistä ja jossa viini maksaa saman verran kuin mehu. On marraskuu ja kotimaassa lunta. On tilaisuus oppia kansainvälisyysasioista, tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa hyvällä porukalla. Ollaan paratiisisaarella. Ollaan Reunionilla.

Viime tammikuussa, ollessani vielä äitiyslomalla, puhelimeni soi. Soittaja oli esimieheni, joka kysyi, haluaisinko osallistua johonkin hankkeeseen. Projektiin kuuluisi joku reissu, mutta mikään ei olisi vielä varmaa. En tajunnut, mistä hän puhui. Olin vain onnellinen, että hän muisti minut kesken virkavapauteni, keskeytti myöhäisen iltapäiväni perusrytmin soittamalla ja juttelemalla hetken mukavia kanssani. Kiva ele. Äitiyslomalla. Mutta että matka: lähtisinkö? Okei joo, voin lähteä; olenko koskaan kieltäytynyt mistään? Matkaan olisi muutenkin loputtomasti aikaa. Ehkä ensi lukuvuoden puolella, ehkä marraskuussa. Sitä ennen ehtii tapahtua kolme maailmanloppua ynnä muuta vakavaa.

Toukokuuhun asti kuvittelin, että matka sijoittuisi Eurooppaan. Johonkin kivaan pikkukaupunkiin, johon lähdetään muutaman kollegan kanssa miettimään kansainvälisyysasioita. Lopulta tilanne alkoi valjeta: minut lähetettäisiin Intian valtamerelle, saarelle, joka näkyy kartassa kärpäsenkakkana. Mukaan matkalle lähtisi oma esimies sekä yksi lempikollegoista omalta koululta sekä kolme ihmistä alakoulun puolelta. Marraskuun lopulla mentäisiin.

Ja täällä minä nyt sitten olen. Reunionilla, saarella, joka sijaitsee jossain Madagascarin itäpuolella eteläisessä Afrikassa kuuluen kuitenkin Ranskaan. Onkohan sillä Ranskalla muitakin valloituksia liian kaukana kotoa? Okei on. Kaiken kaikkiaan kolmetoista. Tämä on yksi niistä. Ei kuulu emämaahan, mutta on yhtä lailla Ranskaa kuin se Espanjan ja Italian välissä köllöttelevä maa-alue.

Aika paljon olen kohdannut kaikenlaista. Keräämme katseita vaaleutemme vuoksi. Yhtenä päivänä bussissa meitä jopa ilmeisesti pilkattiin, vaikka emme tiedä syytä. Toisena päivänä luultiin venäläisiksi. Olemme nähtävyys ja näyttelyesine. Vaaleatukkaisia ei ole näillä leveyksillä pyörinyt.

Minua luullaan myös huomattavasti nuoremmaksi kuin olen. Pariisissa lentokentällä bussilippujen myyjä varmisti, olenko varmasti yli 25-vuotias (vastaus: No todellakin olen vaikka olisin saanut lipun lastenhintaan.) Täällä olevat kurssilaiset tuumasivat, että olen korkeintaan 24. Joo, se on totta, olin kerran. Keskimäärin 8 vuotta sitten.

En ole kieli-ihmisiä. Uskallan puhua esimerkiksi auttavasti englantia, koska olen opettanut englanniksi yliopistolla. Ruotsin kieltä osasin joskus, mutta yliopistossa minut heitettiin ruotsin tukikurssille. Ranskaa luin viisi vuotta. Yo-kirjoituksissa ranskasta pätkähti todistukseen C. Ihan jees. En siltikään osaa kieltä.

Vuonna 2000 matkustin Ranskaan edellisen kerran. Silloin en juuri uskaltanut kieltä käyttää. Nyt 15 vuotta myöhemmin tilanne on ihan eri. Yksi täällä totesi eilen, että olen käyttänyt matkallamme ranskaa enemmän kuin englantia. Toden totta. Haluan yrittää ensin ranskaksi ennen kuin helpotan tilannetta englannilla. Sanoja putkahtelee mieleen. Olen selvittänyt yhden jos toisenkin ongelman ranskaksi, kun muita kieliä ei ole ymmärretty.

Kaltaiselleni atoopikolle Reunion on paratiisi. Viikko sitten sormenpääni olivat yhtä halki kuin poksuvat nakit. Tällä hetkellä sairaat kämmeneni ovat kuin uudet. Atopiasta ja sen vaikutuksista ei tietoakaan. Mömmöillä en ole käsiäni täällä vuorannut. Muutan todennäköisesti tänne jossain myöhemmässä vaiheessa.

Retkemme loppuu pian. Huomenna vierailemme lähialueen kouluissa. Toivoin pääseväni ainakin ranskan ja musiikin tunneille. Illaksi matkustetaan biitsille niin kuin melkein joka ilta täällä. Ylihuomenna pakkaamme kamat ja palaamme saaren alkupisteeseen, lentokentälle. Siitä sitten Pariisiin ja koti-Suomeen.

Matka on ollut täynnä koomisia piirteitä, mutta täällä on ollut hyvä olla. Kollegat ovat erinomaisen hyvää matkaseuraa, ja koko leirin muukin väki on aivan ylivetoa. Tapaamme taas.

Reunion hiljenee, kuuleeko Suomi?

Minä sairastan sitä. Olen tiennyt sen vuosia. Samalla hävennyt. Harvalle olen sanonut mitään, muutamat tietävät. Olen yrittänyt parantua. Peittää, ettei se näkyisi. Kasvaa siitä pois.

Sinäkin tunnet sen. Se on meidän välissämme. Ja usko pois: se on naurettavinta ikinä. Minä näen sen sinun silmistäsi, sinun kasvoiltasi, sinun käyttäytymisestäsi. Mutta sitä sinä et tiedä, että minä sairastan sitä samaa.

Sairastan kateutta. En samassa määrin kuin muutamat tuntemani ihmiset, mutta silti sen verran, että se on välillä vaikeuttanut oloani. Minulla ei ole syytä kadehtia ketään. Olen tehnyt elämästäni sellaista, että pystyn katsomaan silmiin jokaista, kenet kohtaan, ja olemaan ylpeä saavuttamistani asioista. Olemaan onnellinen toisten menestyksestä. Silti saatan upota kateuteen. Noin vain, keskellä hyvää päivää.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän rahaa kuin minulla. En oikeasti tarvitse enempää rahaa. Jos minulla olisi enemmän rahaa, en edes tiedä, mitä sillä tekisin. En lottaa, koska en halua voittaa. En halua, että elämäni menee pilalle liian rahan vuoksi. Elämän pitää perustua muulle kuin sille, että pitäisi koko ajan haalia enemmän ja enemmän. Tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat ne, joilla on rahaa riittävästi mutta ei liikaa. Minä haluan kuulua niihin. Minä haluan irtaantua ylimääräisen rahan vallasta. Hahhah! No en todellakaan halua. En halua luopua sellaisista huvituksista, joihin olen tottunut: kuukausittaisesta kosmetologikäynnistä ja salikortista. Minä kadehdin sitä, että sinä saat sellaista, mitä minä en saa; siitäkin huolimatta, etten halua sitä. Olen kiukkuinen lapsi, jonka veli sai enemmän karkkia. Kadehdin sinua, vaikka en edes haluaisi sinun elämääsi. Kadehdin, koska toisen omaisuutta ja elämäntapaa kuuluu kadehtia.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän aikaa kuin minulla. Kadehdin sinua, jolla on mahdollisuuksia tehdä mitä huvittaa, koska sinulla ei ole lapsia tai ne ovat lentäneet pesästä. Kadehdin siltikin, vaikken antaisi lastentäyteistä arkeani mistään hinnasta pois. Sinulla on aikaa harrastaa, jumpata ja juosta sydämesi kyllyydestä. Minä ehdin salille viimeksi joskus viime kuussa.

Kadehdin sinua, jolla on enemmän lapsia kuin minulla. Minulla niitä on kaksi, ja niissä on ihan riittävästi puuhaa jokaiselle päivälle. Ne eivät ole erityisen villejä, mutta voimakastahtoisia ne ovat. Ja kovaäänisiä. Kadehdin sinua, joka uskontosi tai muun syyn varjolla pusket itsellesi varman vanhuuden turvan: joku kymmenestä lapsestasi varmasti hoitaa sinut kotihoidossa kuolemaan asti, varsinkin jos sinulla on yksikään tytär. Minun poikani lykkäävät minut hoitokotiin välittömästi, kun pääsen eläkkeelle. Lisäksi kadehdin kotisi ääniä. Minun kuvitelmissani mikään ei voita isoa perhettä. Paitsi etten halua sellaista enkä halua vaihtaa murusiani sinun kersoihisi. Saan kai silti kadehtia sinua?

Kadehdin sinua, joka jaksoit harjoitella soittoläksysi lapsena. Sinua, joka pääsit siihen koulun kuoroon, johon minua ei huolittu, koska olin liian ujo. Sinua, joka pääsit musiikkilukioon ja myöhemmin opiskelemaan musiikkia yliopistoon. Minä en uskaltanut edes hakea. Sinä harjoittelit musiikin termistöt ja säveltapailut musiikkiopistoissa, kun minä opettelin laulamaan stemmoja autoradiosta kuuluvien hittien päälle. Minusta tuli wanna-be-muusikko, joka ei osaa nuotteja; sinusta tuli jotain oikeampaa. Sinua minä kadehdin. Siitäkin huolimatta, että kaikki loput kadehtivat minua, minun bändejäni ja mahdollisuuksiani kiertää keikoilla.

Kadehdin sinua, joka asut suuressa ja kauniissa omakotitalossa yhdessä kaupungin uusimmista asutusalueista. Kadehdin siitäkin huolimatta, että en muuttaisi pois rivitalokodistamme, jossa rakastan asua. Jos minulle ehdotettaisiin asunnonvaihtoa sinun kanssasi, en suostuisi. En haluaisi luopua naapureistani, kodistani, pihayhteisöstämme, lasteni ystävistä, kotimme helppoudesta, taloyhtiömme ystävällisyydestä enkä pienestä pihastani, jonka ainoa kukkapenkki on taloyhtiömme rumin. Kuinka minä sinun puutarhasi hoitaisin? Jäisi hoitamatta, voin kertoa.

Kadehdin sinua, joka olet kaunis ja joka jaksat huolehtia itsestäsi. Sinua, joka tarkkailet orjallisesti ruokavaliotasi, kun minä syön onnellisena muutaman palan suklaata joka päivä. Tällä viikolla söin yhtenä yönä munkin vain koska se oli mahdollista. Se oli nautinnollinen munkki. Kadehdin sinua, joka jaksat käydä neljästi viikossa pumpissa ja viidesti juoksemassa. Kadehdin lihaksiasi, käsivarsiasi ja pyykkilautavatsaasi. Kadehdin siitäkin huolimatta, etten vaihtaisi omaa kroppaani kanssasi. Vartaloni on minulle rakas, ja minä olen tehnyt sen kanssa töitä. En varmastikaan yhtä paljon kuin sinä, mutta riittävästi minulle itselleni. Lisäksi olisi tylsää olla täydellinen. Tiesin sen jo nuorena.

Oikeastaan eniten kadehdin kuitenkin itseäni: kykyäni olla juuri sellainen kuin haluan olla. Kadehdin tyyliäni ja uskallustani sanoa ja tehdä asiat niin kuin tunnen. Kadehdin taitoani osata päästää irti asioista silloin kun ne haluavat lähteä luotani. Kadehdin kykyäni katsoa eteenpäin, olla täynnä toivoa paskamaisimmassakin tilanteessa. Kadehdin sitä, että tyytyväisyyttäni kadehdin lopulta kuitenkin aika vähän. Kuluneena syksynä olen ymmärtänyt, että ihmisissä on lopulta aika vähän kadehdittavaa. En minä sinun elämääsi halua.

Ollessani neljätoista vertasimme kavereitteni kanssa käsiämme. Mietimme, kenellä oli kauneimmat sormet, kämmenet, kämmenselät. Jokainen valitsi itsensä. Ehkä minä jatkossa suhtaudun elämään kuin hauskaan projektiin. Teen siitä itseni näköisen ilman turhaa kateutta.

Mitä jos sinä tekisit samoin?

Syksy oli erilainen kuin aiemmat. Synkempi ja raskaampi. Oppilaat elivät opettajan surua. Opettaja tiesi, ettei voisi olla opettaja vain puolikkaana. Joka päivä oli annettava itsensä kokonaisena, sellaisena kuin oli. Oli oltava framilla, ei voinut piiloutua pöydän taakse, työntää päätä roskapönttöön. Oli näytettävä naamansa, uurteensa, mustat silmänaluset ja kertaalleen itketyt poskipäät. Kohdattava oppilaiden jokapäiväiset katseet. Kohdattava työkaverit. Jaksettava hymyillä. Oltava läsnä joka päivä, joka hetki. Oppilaat tiesivät asioita, joita ei heille kerrottu. Eräänä myöhäissyksyn päivänä eräs oppilas kuiskasi, että "Ope, sulle rakkaus on kipua". Opettaja naurahti, että sehän voisi melkein olla laulu. Ehkä siitä tulisi vielä sellainen.

Kun voimia ei ollut, ystävät kaikkosivat. Moni antoi tukensa, jakoi sanatonta lämpöä mutta jättäytyi silti syrjemmäksi. Moni sanoi, että saisi soittaa. Harva uskalsi soittaa itse. Silti hän tiesi, että siellä ne olivat. Hän ottaisi yhteyttä, kun taas olisi voimia. Sinä syksynä kaikki, mitä hänellä oli, oli työ ja teatteri, lapset ja soitto-oppilaat, jotka pitivät huolta arjen rytmistä. Kokonaan ei saisi kaatua.

Työkaverit huolehtivat. Joku halusi ohjata työterveyteen. Mene, mene, mene. Itsekin kävin muutama vuosi sitten. Siellä on fiksua porukkaa töissä. Opettaja huolehti itsekin mukana. Kertoi, miten paino oli taas tippunut neljässä päivässä kaksi kiloa, vaikkei saisi enää tippua ollenkaan. Että sairauden puolelle on menossa. Että voitteko viedä tiputukseen, jos en itse enää jaksa sinne kävellä. Eräänä perjantaina toivoteltiin ruokalassa hyvät viikonloput. Työpäivä oli osalla ohi. Opettaja aikoi mennä kotona ensimmäisenä suihkuun. "Kävin viimeksi tiistaina." Seurasi huolestuneita katseita. - Ei susta kyllä huomaa. "No ainakin lautanen on tyhjä, hyvä hyvä." Vähän kerrallaan. Päivä kerrallaan. Kaikki järjestyy. Aika parantaa haavat. Me ollaan sun kanssa.

Vaikeimmassa vaiheessa äiti halasi lapsensa ja sanoi, että ottaisi surut pois, jos voisi. Kyllä hän sen uskoi. Mutta suru piti kantaa itse. Elämä ja sen maut. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Ja että tulee vielä helpompia aikoja, usko pois.

Ajan myötä vähitellen alkoi helpottaa. Elämään palasi soinnut ja sävelet. Hän jaksoi taas hymyillä, pystyi näkemään tunnelin päässä valoa. Vähän ja vähitellen. Tuli mieleen, että voisi taas heilua keittiössä, miettiä syömistä muutenkin kuin pakotettuna. Opettaja päätti paistaa pannukakun. Sitten hän kutsui naapuruston lapset syömään. Lapsia oli helpoin kohdata. He eivät kyselleet. Pannukakulle kutsuttiin myös naapurin palomies seinän takaa. Juteltiin niitä näitä. Otettiin kiinni elämän syrjästä. Juotiin kahvit. Välitettiin vähän aikaa.

Pikkuhiljaa, ajan kanssa. Vähitellen hän oppi etenemään, ottamaan pieniä askeleita, niitä joita hän itsekin opetti jokaiselle, joka meinasi haukata kerralla liikaa. Ettei ottaisi aina heti liian isoa palaa. Että ottaisi tänään vähän ja huomenna vähän lisää. Pannukakkua hän lähetti myös pihan toiselle puolelle. Ehkä hän aloittaisi naapureista, kun ne siinä lähellä kuitenkin olivat. Yhtenä hiljaisena perheenä. Pihayhteisönä. Turvana.