Jos lähdetään liikkeelle siitä, että olen säälittävä. Olen töissä enkä jaksa lähteä täältä. Minulla olisi kerrankin vapaa iltapäivä, mutta täällä sitä vaan "siivotaan" omaa luokkaa. Eväinä on kuusi Sisu-pastillia ja yksi proteiinijuoma. Näillä mennään. Rakkain työkaverini kävi pyörähtämässä tuossa luokkani ovella ja julisti, että ei mullakaan hyvin mee. Totesin hänelle lakonisesti, että sehän me kyllä tiedettiin jo. Oikeasti me tiedetään, että kaikki on ihan hyvin. Ihan hyvin.

Kamalaa kiirettä on pukannut viimeisen viikon. Kaikkihan me tiedetään, että ne ihmiset, jotka touhottavat ja vouhottavat kiireillään ja tarpeellisuudellaan, ovat lopulta hyvin säälittäviä. Kunkku on se, jolla on aina aikaa toisille, vaikka todellisuudessa olisi kuinka kiire tahansa. Kunkku ei vain kerro sitä kenellekään. No oli miten oli, näin on. Ei vaan: oli miten oli, mutta viime viikko oli oikeasti kiireinen. Jopa niin kiireinen, etten ehtinyt viikonloppuun mennessä pyörittää kertaakaan tiski- tai pyykkikonetta. Ei kuitenkaan niin kiireinen, ettenkö olisi ehtinyt liittyä Tinderiin. Vitsi mikä mesta, mutta palataan siihen myöhemmässä vaiheessa.

Viime viikko oli siis teatterin tehoviikko, joka huipentui perjantain ensi-iltaan. Viimeiset viikot on taottu näytelmää vereslihalla. Mutta kohtaus kerrallaan, hetki kerrallaan, tanssi kerrallaan, asuste kerrallaan, lavaste kerrallaan ja jokainen työtunti kerrallaan me lopulta kahlasimme näytelmämme esityskuntoon. Valmiiksi, jos niin saa sanoa.

Eihän mikään ole koskaan täydellisen valmista, mutta harjoitus harjoitukselta me tulimme lopulta riittävän valmiiksi, jotta ensi-illassa pystyimme puristamaan itsestämme ulos sellaista taidetta, jota ei valmisteta viikossa tai edes kuukaudessa. Minua on lohduttanut suuresti ohjaajamme kommentit siitä, ketä varten me lopulta näytelmäämme esitämme. Emme kriitikoita varten, vaan yleisöä varten. Me emme saisi loppupeleissä olla riippuvaisia siitä, mitä meistä puhutaan ulkopuolella. Tärkeintä, että itse tiedämme, mitä teemme. En ole lukenut näytelmästämme vielä arvosteluja, mutta päämäärämme on, että jokainen katsoja saisi sitä, mitä on tullut hakemaan, ja vielä vähän yli. Taidetta ja yllätyksiä! Mutta ehkä kuitenkin eniten naurua. Ilo on se, mikä merkkaa. Ilo ja yhdessä olemisen riemu. Jokainen hörähdys, joka kuuluu katsomosta kulisseihin.

On ollut hienoa olla mukana ja löytää se perhe, joksi koen teatteriyhteisömme. Esityksiin valmistautuessamme olen huomannut meillä kaikilla olevan erilainen tapa suhtautua jännitykseen ja löytää oikea tapa rentoutua. Minä tanssin. Joidenkin mielestä keskityn epäolennaiseen, jos haluan tanssia ennen jokaista esitystä. Mutta he eivät ehkä ymmärrä, että kyse ei ole enää harjoittelusta, vaan tavasta olla ja unohtaa jännitys. Tapa elää keholla. Tanssin maailma on ollut minulle vieras siitäkin huolimatta, että nuoruudessani tanssin hetken vakiotansseja Oulun Telemarkin riveissä. Tanssilavoilla olen käynyt vain sukujuhlissa, jossa ukkini opetti sulavan valssin salat. Nyt tanssi on vapaaehtoista. Ja nyt tanssi on muutakin kuin laatikkovalssi ja letkajenkka. Nyt tanssi on tulista tangoa. Ja parini se vasta tulinen onkin!

Olen yrittänyt lukea häntä harjoitustemme aikana. En tunne tyyppiä oikeasti yhtään. Lähinnä olen vähän ihmeissäni, että voiko minun ikäisestäni pullamössösukupolvesta löytyä vielä vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka jaksaa harjoitella kanssani tangoa tunnista toiseen ja päivästä kolmanteen. Viime viikonlopun olen kuunnellut lähinnä Arja Korisevan rakastettua Rannalla-tangoa. Tarina on surullinen, mutta rytmin ymmärrän. Ja sitten taas tavallaan en. Tango on mystinen ja arvoituksellinen. Ja minä näytän nutturassani tanssijalta! Siksi olen harjoitellut myös pään asentoa. Paras hetki on aistia tangon loppu, kietoa jalkansa tanssiparinsa ympärille ja taipua ylvääseen mutta vakavaan loppuasentoon. En oikeasti ymmärrä mistään mitään. Olen ihan pihalla. Mutta tangoa en enää jätä.

Ja sitten se Tinderi. Voin kertoa, että kyseessä on karkkikauppa. On miestä miehen perään ja sitä rataa. Mätsejä on tullut sitä mukaa, kun on uskaltanut vetäistä vasemmalle. Mutta tiiättekö. Koska minä olen ikäni ollut se aloitteentekijä aina ja kaikessa, niin nyt tuntui, että en jaksa. Että jos tuossa keinotekoisessa somemaailmassa nyt on oikeasti joku sellainen, joka näkee pintaa syvemmälle, niin olkoon hyvä ja kirjoittakoon ensimmäisen viestin. No: kolme kirjoitti. Ensimmäinen oli akateeminen palomies (Voi taivas!), toinen joku paikallinen hunksi ja kolmas ex-puolison inkarnaatio. Lopputulema oli se, että viiden päivän jälkeen lähetin ex-treffikumppanini Tinderiin ja kuudentena poistuin sieltä itse. Soronoo. Minä löydän mieheni muualta.

Ps. Muistathan kuitenkin tulla katsomaan tangoani!