Tänään käsittelemme aihetta nimeltä Tinder, koska meikä on niin taas back to kuviot. Tiedän, että luokittelen itseni nyt säälittäväksi, mutta tarviiko ihminen tällaisen lihatiskikokemuksen, tarviiko? Paljon mahdollista, että ilmankin pärjäisi elämässään. Mutta siellä sitä taas ollaan.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että siellä on porukkaa. On komiaa, karskia, rummaa ja lihavaa. Jokkaiselle jotaki. Nyt pitäis vaan osata päättää, mitä haluaa. Niinku nököttäis vuonna -90 Honka-Kipsan luukun takana eikä ossais valita, ottasko markalla liitulakuja, pääkalloja vai ufoja.

Omat vaatimukset on isot. Ei saa olla tatuointeja. Jos kuitenki on, pittää olla tyylikkäitä. Jos ei oo tyylikkäitä, ei oo kuitenkaan maailmanloppu. Mitä väliä oikeesti? Kunhan se ei pakota mua ottamaan niitä. En halua tatuointeja. Kyllästyisin kuvaan kuitenki viikossa niinku kyllästyn kaikkeen maholliseen, mikä liimaantuu ihhoon ja alakaa ahistaa. Joskus haaveilin, että oisin ottanu papukaijatatskan kätteen, ku olin nähny jollaki taiteilijalla semmosen yhessä sisustuslehessä, mutta sitte joku nauro mulle, että näyttäsin kuitenki ihan merimieheltä. Jäi sitte ottamatta. Toisessa hetkessä haaveilin, että ottaisin kaislafiguurin kätteen. Niinku osottammaan, että kaisla se olen minäki, joopasenjoo. Jäi ottamatta. Sitte vielä haaveilin, että ottasin pianonkoskettimiston jalkapöytään. Googlasin kuvia monta kuukautta. Otin yhteyttä tuttuun taiteilijaan, että se sais piirtää mulle tatuointiluonnoksen. Piirtäminen on edelleen vähän kesken. Ehkä ihan hyvä. Ehkä kaikki tietää, että jos mulla ois tatuointi, se ois jostaki purkkapaketista ja lähtis ekassa pesussa pois.

No sitte takas Tinderiin: Jos miehellä on ruma nimi, en paina sydäntä. Käytännössä hyväksyn vain hauskat tai vanhahtavat nimet. Ja kaikki J:llä alkavat nimet. Niihin oon jotenki mieltyny: Jaakot ja Jussit kelpaa. Ne on niin lempeitä ja tuttuja. Oon pyyhkiny myös Janit, Jonit, Jarit, Juhat ja Juhanat mätseihini. Kukkaan ei kuitenkaan juttele mulle. Ihime porukkaa.

Käytännössähän mää istun Tinderissä koko ajan. Se on ihan idiootti ajanviettotapa, ja sitä voi tehä missä vaan. Heräsin eilen Zeppeliinin parkkiksella siihen, että meikä istuu autossa yksin ja syö jätskiä ja pyyhkii Tinderissä ukkoja. Katon ympärilleni, että eihän kukkaan tuttu nää mua. Vieressä on auto, ja voi perhana: naapurin auto! Hiljainen käynnistys ja vielä hiljaisempi liukuminen pois tilanteesta. Naapuri ei nähny mua. Todennäkösesti istu itekki Tinderissä.

Jos taas jatketaan siitä, että aika moni mieshän tajuaa pistää itestään kuvan iliman paitaa. Kiitos. Just niin pittääki olla. Anna maailma anteeksi seksistinen suhtautumiseni ja tapani esineellistää Tinderin lihatiski, mutta jos ei ole paidatonta kuvaa, saa olla jotaki aika helkkaristi muuta, että pyyhin sydäntä. Tänään tajusin, että on se tämä Tinderin maailma epäreilu; että pitäiskö muka munkin laittaa sinne kuvavalikoimaan itestäni joku bikinikuva. Että oishan se nyt älyttömän reilua. Sitte tajusin, että mua pyyhitään ihan tarpeeksi ilman bikineitäki. Ja haluanko mää lopulta alkaa semmosen kans millekään, joka pyyhki mua vaan niitten bikinien takia. Mene ja tiedä. Vaikka ite oon ihan samanlainen.

Kolmas luku on Tinderin tutut. Sielläpä ne on, kaikki sinunki kaverit ja kaverien ex-miehet omista vanhoista kavereista puhumattakaan. Ilmeisesti meillä tinderiläisillä on kuitenkin sanaton vaitiolovelvollisuus: muille ei kerrota, että nääki oot täällä. Oishan se nyt noloa, jos joku tietäis. Toisaalta se on nykypäivää. Siellä ollaan ja myydään paitsi ommaa naamaa, myös ommaa sielua tuntemattomille. Säälistä pyyhkäsin eilen kaveria. Se ei pyyhkiny meikää. Ehkä ihan hyvä. Ei oikeesti kannata pyyhkiä ku niitä, joitten kans vois olla tulevaisuuessa muutaki yhteistä ku Tinder-menneisyys. Luin äsken yhestä Me Naisten artikkelista.

No mitä jos mätsää? Mitä niille jutellaan? Emminä tiiä, mutta sen tiiän, että se juttelu ei oo mittään hauskaa. Ei oo oikeesti mittään sanottavaa. Niinku oisit Sinkkulaivan pikatreffeillä ja tiiät, että oot ihan väärässä paikassa. Silti koitan koko ajan pittää mielessä, ketkä kaikki kaverit on pariutunu Tinderissä tapaamansa tyypin kanssa. Ainaki tiiän yhen.

Viime viikolla juteltiin teatteriporukan kanssa, että paikalliset eli pohjoispohjalaiset miehet on ihan lapasia. Että siksihän täällä naiset on niin voimakkaita, ku on pakko ollu nousta ylös ja tehä miestenki työt, ku ei niistä miehistä ole mihinkään. Ei mihinkään. Niinku esim. alottammaan yhen yhtä keskustelua josaki Tinderissä sen jäläkeen ku meikän arvovaltainen yhen hengen tuomaristo on suvaitsevaisuuttaan sattunukki pyyhkäsemään mätsin.

Havaitsin saman tännään ku olin vahingossa työmatkalla Tinderissä. Kyllä on parempia miehiä Siikajoen tuolla kuin tällä puolella. Heti tuli mätsi jonku mallinnäkösen Sockerin pelaajan kanssa, joka halus ekassa viestissään tiedustella, tekisinkö sen kanssa lapsia. Vihdoinkin joku puhuu asiaa! Kyllä kiitos. En tosin tiedä, halusiko se niitä lapsia oikeasti vai oliko se vain ovela keino yrittää meikän pöksyihin. Sitte se kuttu meikät syömään sen tekemää ruokaa ja kattomaan sen rakentamaa taloa. Aivan täydellistä. Mutta välimatkaa on varmaan vähintään 150 kilsaa. Se asu jossaki ihan hitsissä. Ei jatkoon. Sori mallipoju.

Tämä on surkuhupainen elämä. Täytyy oppia säännöt, missä ikinä kulkeekaan tai mitä ikinä meinaakaan puuhailla. Elämäni ensimmäisessä asuntonäytössä aloin tiedustella heti muilta katselijoilta, kuka asunnon nyt meinaa lunastaa itselleen. Eihän siellä sillä tavalla käyttäydytä, hyvänen aika sentään! Nyt olen ollut aivan peloissani pyyhkiessäni kaiken maailman urheilijanuorukaisia, että mitä jos nämä ovatkin ihan idiootteja. No hei haloo! Kuka pakottaa pariutumaan idiootin kanssa?

Kyllä elämä kuljettaa oikeaan paikkaan. Ja jos ei, sitten mennään metsään. Sieltäkin pääsee todennäköisesti jossain vaiheessa pois. Sitä odotellessa voi pyyhkiä keinotekoisessa somemaailmassa itselleen kivan arsenaalin omia lemmikkejä, joilla on kauniit rintalihakset! Hah!