Sanon ihan alakuun, että oon menossa treffeille. Oon menossa ens viikolla elämäni ensimmäisille Tinder-treffeille, mutta en sano minne tai kenen kanssa. Tiiän, etten sais olla liian mielissään enkä sais kertua tästä ihan kellekkään. Pitäs olla ihan turpa kiinni ja laturi irti seinästä ens keskiviikkoon asti. Mutta ossaanko mää? Voinko mää? Pystynkö mää? Haluanko mää? Oonko mää mää, jos en saa julistaa tätä maailmalle? Eikö ihminen saa olla sitä mitä se on, jos se ei loukkaa muita?

Tiiän, etten tunne tyyppiä. Tiiän, että tipahan taas ihan varmasti liian korkeelta ja kovvaa ja kopsahtaen ja tuun täyteen mustelmia ja avohaavoja niinku aina. Mutta toisaalta, niinku rakas työkaverinikin sanoi: Mitä jos sittenkään et? Mitä jos tällä kerralla käy toisin? Mitä jos se onkin livenä yhtä ihana ku kirjotuksissa ja kuvissa? Mitä jos se oiski mulle sopiva? Mitä jos? Näitten kysymysten siivittämänä työnnän pään pakastimeen siihen asti, ku tilanne on taputeltu.

Meillähän on työporukan kesken oma Whatsapp-ryhmä, jonka nimi oli alun perin ”Kaislan treffit”. Edellisen fiaskon jälkeen vaihdoin ryhmän nimeksi ”Yleistä höpötystä”. Sinne mun rakkaimmat työkaverit saattaa laittaa kuvia siitä, mitä ne on tekemässä tai mitä kiihkeetä niille just milläki hetkellä tapahtuu. En oo sanonu ryhmään vielä mittään treffeistä. En tiiä, sanonkokaan. Tarviiko kaikkien tietää?

No siitä päästään siihen, että tarviiko todellakaan kaikkien tietää. Ei varmasti tarvis. Ois voinu pittää päänsä kiinni ja siellä pakastimessa. Mutta ei vaan voinu. Kävin eilen siskon kanssa ostamassa mulle uuen puhelimen, koska mun vanha vetelee viimesiään. Mun pittää käynnistää se 6-7 kertaa päivässä uuestaan, koska kosketusnäyttö ei hyväksy joka kosketusta. Ei hyövyttäny ennää korjauttaa kaks vuotta vanhaa puhelinta, joten kävin sitte ostamassa uuen.

Puhelinkaupoilla mulla on mukana aina mun sisko. Se johtuu siitä, että se on mun aivot, ku hoijan tärkeitä asioita. Minun tehtävä on lirkuttaa ja heittää läpänderiä myyjille, ku mun sisko kyssyy ne olennaiset kysymykset, joita meikä ei ehkä muista siinä läpyskän lomassa kysyä. Siks mulla on mukana viisaus. Yhessä me ollaan semmonen parivaljakko, että oksat pois ja osa latvaa. Niinku vaikka eilen. Ostettiin molemmat jotku lasisuojat meijän uusiin puhelimiin (siskoki oli eilen käyny puhelinkaupoilla päivällä itekseen) ja huijattiin ne myyjät vaihtamaan meille ne niihin puhelimiin, vaikka niitten ei ois ollu mikään pakko ja se on vaikee homma ja sitä rataa. Mutta jos ossaa lirkuttaa, niin mikäpä siinä.

No, kuten sanottua, olin ollu jo siinä vaiheessa päivää liian mielissään mun tulevista Tinder-treffeistä. Joten OLIHAN MUN IHAN PAKKO kertoa se myös sille DNA:n hyvännäköiselle miesmyyjälle, ku me siinä oltiin jo hyvä tovi stormattu meikän puhelin- ja liittymäasioita. Mehän oltiin jo käytännössä mun mielestä kavereita. Ilmeisesti me ei kuitenkaan oltu sen myyjän mielestä vielä tarpeeks hyviä kavereita, koska se ihmetteli mun Tinder-asiaa kovasti ja oli sitä mieltä, että miksi miksi miksi. Olin ihan ihmeissäni, että enkö sais mennä, jos se on musta hyvä idea. Sitte kerroin sille kans, että kerroin tästä tänään mun oppilaillekki, ku kato oon opettaja oikeessa elämässä. Se sano, että sehän tietää musta kohta kaiken. Enempää en kertonu, koska julistusta seurasi kiusallinen tunnelma. Sitte vaan mietin, että kannattaako, oikeesti kannattaako kaikkia maailman asioita kertoa kaikille? Ei varmastikaan kannattais. Mutta toisaalta: voiko ihmiseltä ottaa pois inhimillistä ihmisyyttä ja omia luonteen heikkouksiaan? Sanopa sinä.

Välillä mää bongaan aina Fb:n uutisvirrasta semmosia artikkeleita, joissa kerrotaan, mistä tunnistaa narsistin. Mua koskettaa nämä jutut aina jotenki syvästi, koska ne saa mut miettimään, oonko ite oikeesti joku narsisti. Tämä asia juontaa juurensa lukioajoille, jolloin yksi ystäväni syytti mua narsistiksi. Sen jälkeen oon välillä aina lukenu kuvauksia, joitten mukaan pitäis tunnistella läheisistään ne tyypit, jotka kuuluu tämän persoonallisuushäiriön piiriin.

Siis mullahan on hyvä itsetunto, eikä se oo mikkään salaisuus. Se saattaa johtua siitä, että mun on helppo hyväksyä itteni tämmösenä ku mää oon. Mää tiiän, mitä ossaan ja mitä en ossaa. Sen lisäksi tiiän, miten ihmisten kanssa ollaan. Oon tutustunu tässä viime kuukausina meijän teatterissa uuteen ihmiseen, jonka kans meillä on synkronoinu ihan kympillä. Ite asiassa välillä on kuulunu munki korviin semmosia huhupuheita, että meillä ois joku suhe, mutta me ei meillä oikeesti oo mittään suhetta. Miks mää muuten menisin mihinkään Tinder-treffeille? Me ollaan hyviä ystäviä, ja se on mulle ihan kamalan rakas ihminen. Se saattaa johtua siitäkin, että se näkkee mua syvemmälle ku moni muu. Yhtenä päivänä se sano, että se näkkee mussa semmosta rakkaudellisuutta, mitä ei monessakaan näe. Tällaiset asiat saa mut hetkittäin vakuuttuneeksi siitä, että en voi olla narsisti.

No jos jatketaan tätä juttua siten, että narsistillahan on yks ainoa tavote eli se, että se haluaa hyötyä muista. Tänä aamuna luin artikkelin, jossa sanottiin, että kannattaa olla varuillaan, jos joku haluaaki olla eksänsä kanssa hyvissä väleissä eronkin jälkeen. Tyyppi saattaa nimittäin olla narsisti tai psykopaatti! Tuli taas mieleen, että oikeesti: nyt meikät luokitellaan taas mielenvikaseksi, ku haluan olla lasteni isän kanssa väleissä. Että mitä jos vaikka saattaisinkin hyötyä siitä vielä jatkossa! No totta helvetissä minä haluan hyötyä tulevasta ex-miehestäni. Haluan, että lapseni saavat hyvän elämän sekä heitä rakastavat ja toistensa kanssa toimeen tulevat vanhemmat siitä huolimatta, että arkea eletään kahdessa kodissa. Ja olen pahoillani, jos haluan hyötyä ex-miehestäni myös siten, että hän käyttää autoni katsastuksessa ja vaihdattaa siihen renkaat, jos hän siihen suostuu ja hänellä on siihen aikaa. Vastapalvelukseksi autan häntä jossain toisessa asiassa. Mää en suostu ymmärtämään sitä, että jos ei ole riitaa, miksi helvetissä pitäisi riidellä vain siksi että on erottu. Se ihminen on ollut mulle rakas ja se on sitä edelleen, vaikka parisuhteessa ei enää halutakaan elää. Tietysti me tiietään molemmat, että tilanne muuttuu sitten kun toinen meistä (tai molemmat!) löytää uuden kumppanin. Siihen asti mennään näillä. Menikö jakeluun?

Eilen mulla oli asuntonäyttö. En oo laittanu kämppää vielä kiinteistöfirman listoille, mutta mielessähän se on pyörinyt, että jos en ole saamassa tähän ketään (hyvännäköstä) urosta tätä mun kanssa maksamaan (Apua: Hyötynäkökulma! Selvä narsissi!), niin tästä on lähdettävä. Kerroin eilen huoleni myös naapurin palomiehelle. Meillähän on maailman paras piha ja maailman paras taloyhtiö ja maailman ihanimmat naapurit. Se näkkyy monella tavalla, mutta esimerkiksi meillä ei ole talvisin lumenluontivuoroja tai kesäisin ruohonleikkuuvuoroja. Se tekkee, joka ehtii ja jota huvittaa. Käytännössä kaikki hoituu aina. Naapureille saatetaan viedä omenapiirakkaa tai lähettää lämmin, vastaleivottu rieska. Eilen meillä oli taloyhtiön pihatalkoot. Menin mukaan siinä vaiheessa, kun hommat oli hoidettu ja pitsat tilattu. Tuntui vähän pahalta, että liityin porukkaan vasta siinä vaiheessa, kun lunastetaan voitot, mutta tunsin oloni tervetulleeksi. Sellainen piha meillä on.

Siispä en haluaisi lähteä tästä. Naapurin palomies ei myöskään halunnut sitä, joten hän ehdotti, että josko etsisi mulle miehen omasta työporukastaan. ”Kyllä sieltä sulle joku varmasti löytyy. Määpä vähän alan kattelemmaan!” Esitin nöyrimmät kiitokseni ja kerroin, että arvostan hänen elettään suuresti. Minä saan miehen ja me molemmat saamme pitää naapurimme, jos hyvin käy.

Sitä ennen minä menen kuitenkin sinne Tinder-treffeille. Voi olla, että kerron niistä myöhemmin tai sitten en. Joka tapauksessa tiedän, että sinä olet minun puolestani onnellinen. Kiitos siitä sinulle.

Vietähän mukava viikonloppu!