Tiiättekö ystävät ja kylänmiehet, kanssaveljet ja -sisaret. Meikä on aatellu, että someloma tais olla nyt sitte kuitenki tässä. Oon todistanu itelleni ja muille, että aivan hyvin onnistuu elämä ilman jokapäiväistä julistamista. Ja että on tärkiä unohtaa välillä puhelin johonki ja viettää aikaa siellä, missä läsnäoloa tarvitaan. Mutta tiiättekö. Kyllä meikän tyyliin kuuluu se, että saan sanua ääneen, mitä ajattelen. Ja ihimiset ikävöi sitä. Minua. Sitte kuitenki. Ainaki jollaki tasolla. Kyllä meikä sen tietää. Siks meikä pallaa sitte kuitenki takasi näin pian. Naurakaa vaan. Minun elämä, minun valinnat. Ja pääsen mää pois taas ku tuntuu siltä. Tuuliviiri. Niin ne jotkut on joskus väittäny.

Kamalasti on taas tapahtunu. Joka päivä on mielesä juttuja, joita tekis mieli kertua. Siitä on reilu kolome viikkua, ku mun kummitäti siirty tuonilmaisiin. Hieno ihminen ja liian aikasin. Ei oltu kovin läheisiä, mutta silti. Se oli mun kummitäti ja mää sen kummityttö. Ei ollut juhlapäivää, jota se ei ois muistanu. Ite asiassa en ihimettelis, jos saisin syntymäpäivänäni siltä vielä kirjeen, jonka se ois kirjoittanu etukätteen ja tehny postin kans diilin, että kesäkuun kolomas vois postikusti tehä toivioretken tännepäin. Kummitätini nimittäin tiesi kuolevansa. Oli valmistellut kaiken, hautajaisensakin. Ku kuulin sen kuolemasta, tarjouvuin tietysti laulamaan hautajaisissa. Se on nimittäin asia, jonka meikä voi antaa minä tahansa päivänä mihin tahansa tilaisuuteen missä tahansa olosuhteissa. Mutta tarjoutuessani sain kuulla, että se oli ite asiassa myös sen toive. Että laulaisin hautajaisissa. Yllätyksiä oli enemmänkin. Se oli halunnu muistaa mua myös toisella tavalla: testamentissa on maininta, että meikälle tulis sitte sen piano. Aika iso viimenen lahja. Huhhuh.

Toissapäivänä, ku meikä möllötti aamupuoliysi meijän opehuoneen keskikenttäpelaajana ihan kuus-nolla, tööt ja vinksvonks takki auki ja ihan pihalla oottaen, että kävis sanaton käsky siirtyä luokkaan sivistyshommiin, mun käsi osu taskussa olevaan nenäliinan tuntuseen paperiin. Leväytin taskun sisällön siihen opehuoneen pöyälle ja avasin nenäliinan, joka paljastui haperoksi kirjepaperiksi. Kyllä tuli itku, ku tajusin, että kummitäti lähetti vielä mulle kirjeen, vaikkakin kahdeksan vuotta vanhan, jonka olin säilyttäny ja joka nyt jostain syystä oli viettäny ylimäärästä aikaa siellä taskussa. Luin kirjeen ääneen siinä opettajanhuoneen helinässä, sitten vielä oppilaille luokassa ja vielä myöhemmin vanhemmilleni kotipuolessa. Äiti tuumasi, ettei ole koskaan kirjoitellut kummilapsilleen kirjeitä. Joka tapauksessa haluan mainita muutaman kirjeessä olleen lauseen:

”Syksyllä 1982 kuulin sinun odotuksestasi isomummosi Hannan hautajaisissa. Elämä päättyi – elämä alkoi – elämä jatkui. Laatikossa olevan lahjan haluan antaa muistoksi joulusta 1982 muistoksi siitä, että sukusi naiset jatkuvat. Sain suomalaisen taidelasin jouluna lahjaksi mummoltasi Irjalta. Teimme hänen kanssaan useita vadelmareissuja mm. Puolangalle. Olen saanut kynttilänjalan suurella sydämellä. Toivotan sinulle sen mukana sydämellistä 25-vuotisjuhlaa ja lämpöisiä hetkiä tulevaisuudessa rakkaidesi kanssa. - - ”

Kyllä liikutti. Viikon päästä vietetään hautajaisia. Meikä aatteli ehkä puhua siellä. Mitäpä mulla on mielessä, tuskin mittään ihimeellistä. Mutta ehkä mää jotaki mainitten tästä kirjeestä ja siitä, minkälainen kummitäti mulla oli. Semmonen, joka muisti kaikkien merkkipäivät, eikä aina ihan pienestikään.

Eilen oltiin työporukalla ulukona iltaa viettämässä. Reilu kymmenen meitä oli, meijän töistä. Ite asiassa kakstoista. Käytiin keilaamassa ja syömässä ja loppuillasta päästiin vielä laulamaan karaokea. En tiiä lopulta, kuinka pitkään siellä on jengi jaksanu källäillä, ku lähin kuitenki jo aika aikasin pois. Ei vanahana jaksa ennää määrättömästi riekkua. Sain kuitenki laulaa. No hah; niinku en muutenki joka päivä sais. Mutta siis usiamman kipaleen. Enkelin silmin oli paras, isäni serkun, Puurtis-Matin aikoinaan Arja Korisevalle säveltämä veisu, jonka vetelin, alusta loppuun. Mukkaan työporukan seurueeseen sattui myös ala-asteaikainen musiikinopettajani, joka tarjosi entiselle oppilaalleen salmiakkikossupaukun. Toivottavasti entinen oppilas muisti olla kiitollinen; on nimittäin yhden käden sormilla laskettavissa hänelle koskaan tarjotut drinkit. Joka tapauksessa liikuttava oli kohtaaminen. Enkelin silmin sai kehuja. Muistin mainita laulaneeni hänelle laulukokeen kutosella; hän muisti minun osanneen laulaa. Joka tapauksessa jos puhutaan elämän lahjoista ja kiitollisuudenaiheista, minun ykköseni tulee aina olemaan laulutaito. Jokkaisella on joku asia, jossa on hyvä ja josta saa olla onnellinen. Semmosta päivää en ite oo nähäny vuosiin, jolloin en laulunlahjaani ois käyttäny.

Joka laulun lahjan sai

hän iäti onnen kai

voi sillä itselleen antaa

ja muitten murheetkin kantaa.

(K. Hu-ovinen 23.4.2016)

Ens viikko on teatterin tehoviikko: perjantaina on ensi-ilta. Varmaan turha mainita, että kyllä ehkä semisti jännittää. Mutta jos nyt voi jotaki matkan tässä vaiheessa sanoa, niin sanon: Kiitos rakkaat teatteriystäväni tästä vuodesta, jonka ollaan saatu yhessä viettää tätä näytelmää valmistaen. Ette monetkaan etes tiiä, mikä merkitys teillä on ollu mulle – ja tullee vielä olemaan. Ei oo isompaa asiaa ku olla hyväksytty ja rakastettu sillon ku jossaki muualla heitellään seinään ku märkää rättiä. Kiitos.

Ja teille muille: Tulukaa kattomaan. Martinniemen Marilyniä esitettään Haukiputtaan Heiton talolla ens perjantaista kesäkuun kahenteentoista päivään, ja meikä ei voi muuta ku kehua koko settiä ja sitä porukkaa, joka sen takana seisoo, tanssii ja laulaa. Jos et muuta tuu kattomaan, niin tuu nyt ainaki se, ku meikä tanssii tangoa. Se on nähtävä. Koska se on edelleen myös harjoteltava. Onneks meikän pari on luvannu näyttää rakastuneelta siinä kohassa näytelmää. Jes. Näyttämörakkautta yhen tangon ajan!

Voihan viude!