Tänään on äitienpäivä, erilainen kuin vuosi sitten. Herään yksin isossa kodissa, josta olen ehkä jossain vaiheessa muuttamassa pois. Lapseni ovat lähellä, mutta eivät täällä. Olenko tänä aamuna vain puolikas äiti, jos lapseni eivät herää minun luonani? En ole. Olen kokonainen äiti, jolla oli eilen esitys. Olen äiti, jonka lapsilla on myös isä. Hän ottaa lapsensa milloin vain luokseen, jotta äiti saa harrastaa ja leikkiä välillä olevansa kunnon tähti isossa maailmassa. Olen äiti, joka luuli tulevansa eilen sotkuiseen kotiin, koska näytöstä edeltävä päivä oli ollut kiirettä, kaalihoopukkaa, sotkua, meikkaamista ja tukanlaittoa. Olin äiti, joka tuli kuitenkin siistiin kotiin.

Hetken luulin, että meillä asuu hyväntahtoinen kummitus, koska en minä tällaisesta kodista lähtenyt! Sitten tajusin, että täällä on todennäköisesti käynyt ex-puoliso siivoamassa – Jumala häntä siunatkoon!

Tässä vuoden mittaan olen mietiskellyt omaa rakkauspolkuani. Muistellut matkalle sattuneita tapauksia. Flirttiä, joka ei loppunut (eikä lopu) koskaan. Niitä, jotka ovat jääneet tuleen makaamaan, kun itse olen jatkanut matkaani. Niitä, jotka vuosien jälkeen pommittavat edelleen viesteillä. Niitä, joille oli oma määrätty aikansa, mutta jotka vain eivät osanneet tarttua siihen hetkeen, joka heille annettiin. Siinäpä on turha ruikuttaa jälkeenpäin. Vai jäinkö itse joskus uikuttamaan? Elämäni olisin antanut, jos polkumme olisivat kasvaneet yhteen. Tai ehkä en enää vain muista. Yksi entinen poikaystäväni sanoi kerran, että jokaiselle ihmiselle on keskimäärin seitsemän kappaletta ”sitä oikeaa”. Jos edes yhden saisi haaviinsa, voisi tuulettaa vanhana.

Tai miksi ei voisi tuulettaa vähän jo nyt?

Tiedän olleeni tavoitteellinen matkallani. Tiedän, että jos jotakin olen halunnut, olen sen myös ottanut. Niin kuin ex-puolisonikin sanoo, minkä tahansa asian kanssa: ”Kun sää jotaki päätät, siihen on ihan turha tulla kenenkään mittään sanomaan. Ei sua pysty pysäyttämään.”

Niin kauan kuin muistan, se olen ollut minä, jonka on täytynyt saada hurmata. Muitten hurmaaminen ja valloittaminen ovat iänpäivän olleet minun osani. Viime aikoina olen vähän koittanut hellittää. Odottanut, että joku toinen tulisi ja hurmaisi. Ettei minun tarvitsisikaan tehdä sitä kokonaan. Koska eikö ihmisen pitäisi riittää omana itsenään, ilman ainaista yrittämistä? Miksi täytyy koko ajan vetää jotain tajutonta show´ta, jotta tulisi hyväksytyksi? Sanopa sinä. Minä en nimittäin tiedä.

Olen siis miettinyt, että jos minä jatkossa vain yrittäisin jaksaa odottaa, että joku tulisi ja poimisi minut. Jos hetken olisin vain huoleton kaisla lempeässä kesätuulessa. Jos soisin ihan hiljaa.

Niin varmaan. Usko huviksesi, jos haluat. Kyllästyn tähän ajatukseen viimeistään huomenna. Minä en ensinnäkään soi hiljaa. Minä kuulun ja näyn kilometrin päähän. Minun egoni näkyy kahden kilometrin päähän. Minä en soi klassista. Minä olen rokkenroll. Älyttömät tilut ja kitarasoolo. Ilmaveivi.

Sain uuden kummipojan yksitoista kuukautta sitten. Hän syntyi vain muutamia päiviä oman syntymäpäiväni jälkeen. Hänen äitinsä löytää meistä jatkuvasti uusia yhteneväisyyksiä. Joulunaikaan sain viestin: ”Nyt minä sen keksin, mikä teissä on niin samaa: lapseni ei kitise nälkää, ei janoa eikä kipua. Hän kitisee vain, jos hänellä on tylsää. Juuri niin kuin sinä!”

Uudenvuoden aikaan laitoin viestin taloyhtiön hallitukselle. Pyysin apua lämmityspistokkeeni kanssa. Luulin, ettei se anna sähköä, koska en saanut syksyllä imuria toimimaan. Iltaan mennessä olin saanut neljä yhteydenottoa pihan miehiltä liittyen pistokkeen toimintaan. Kolme oli sitä käynyt ränkkäämässä. Kaksi otti yhteyttä sähköpostitse, yksi kävi ovella varmistamassa. Lopputulemana pistoke lämmitti moitteettomasti lopputalven. Pistoke-episodia seuraavana päivänä sain lämpimän rieskan seinän takaa. Pannukakkuystävyys muuttui rieskaystävyydeksi ja sen jälkeen voileipäkakkuystävyydeksi. Kuka sanoo, ettei meistä huolehdita? Ystävyys on kahden kauppa: Minä annan sinulle jotain tänään, mutta jonain päivänä saatan tarvita juuri sinua. Silloin minä en epäröi pyytää apua samalla tavalla kuin en epäröi auttaa sinua silloin kun sinä sitä pyydät. Niin tämä elämä menee.

Viimeisen vuoden aikana olen ajatellut usein: Jos voisin, halaisin itseäni ja sanoisin, että sinä selviät tästä pieni, urhea nainen. Jos tämä eroasia nyt on pahinta, mitä elämässä voi tapahtua (jos siis ei tarvitse omaa lastaan haudata), odotan innolla sitä päivää, kun sydän tuntuu kevyeltä. Minä olen jo valon puolella. Kesä tulee – tulee uusi aika!

Onnellista äitienpäivää äidit, isät, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset (kummallinen sana muuten maahanmuuttajaoppilaideni mielestä), mummot, papat ja kaikki jotka juhlitte tänään!

Tähän loppuun haluan omistaa vielä yhden runon kaikille äideille:

”Pidä kiinni huivista

ja kalsareista kuivista.

Elä ihmisiksi,

vaikket muista miksi!”

- Uppo-Nalle