Pääsiäinen on kohta pulkassa. Kateellisena seuraan somesta ihmisten onnellisuutta. Kuka missäkin, varmasti kuka tahansa onnellisempi kuin minä täällä. Laskettelukuvia. Baarikuvia. Ruokakuvia. Vauvakuvia. Kuvia elämästä. Itse postasin kuvan, jossa pötkötän sohvalla. Jalkopäässäni on lapsi peiton alla. Toinen kävelee kohti. Huoneen toisessa päässä ystäväni seisoo selin. Mikäpä meillä täällä. Paitsi että pyttyä syleillen.

Pääsiäinen meni oksennellessa iloisia kaaria. Ei varmaankaan ollut noroa, mutta tarhasta se tuli. Tiistaina alkoi ja lauantain vastaisena yönä tavoitti viimeisen uhrinsa. Kivasti kiersi meistä kaikki, mutta Helsingin-kummin se säästi. Ystäväni vuosien takaa, joka tuli meille viettämään pääsiäistä. Jos emme olisi sairastaneet, lomamme olisi ollut erinäköinen. Olisimme tehneet toisin joitakin asioita, ulkoilleet ehkä enemmän ja syöneet paremmin. Tällä lomalla olen kuitenkin poistunut ulos vain työntääkseni taaperoni kärryissä terassille päiväunille ja vetänyt vankkurit takaisin sisälle kahden tai kolmen tunnin kuluttua.

Jostain syystä otimme sairastelun kuitenkin vastaan suhteellisen seesteisinä. Vietimme aikaa yhdessä ja nautimme yhdessäolosta siinä määrin kuin se oli mahdollista. Apuvoimia hälytimme vain, kun tarvitsimme ruokaa tai särkylääkettä. Järjestimme karanteeneja sille, joka milloinkin tarvitsi.

Ystäväni vuosien takaa ei esittelyjä kaipaa, vaikkakin esittelen hänet silti usein näin: partiokaverini, entinen kämppis, kaasoni ja lapseni kummi. Se joka katkaisi puukkoni jollakin yhteisistä leireistämme ja kaatoi punaiset maalinsa valkoiselle matolleni yhteisessä asunnossamme. Kyllä te hänet muistatte. Joka tapauksessa hän tuli luoksemme, asui meillä kolme vuorokautta, sulautui sisustukseen. Löysi tiensä kyselemättä herkkukaapille ja verotti aika ajoin sen sisältöä, kuten aina niin kauan kuin on minun kodeissani asioinut.

Lauantaina, kun makasin karanteenissa, hän tuli oveni taakse ja tiedusteli suurinta unelmaani. Osasin laukoa sen saman tien. Hän nimesi unelmani suunnitelma A:ksi. No mutta jos se ei toteudu, minkälainen olisi vaihtoehto B? Kerroin senkin, muitta mutkitta. Varmuudeksi latasin vielä suunnitelma C:nkin.

Rupesin työstämään unelmia tarkemmin. Halusin laajentaa niitä. Samalla ryhdyin poistamaan esteitä, jotka seisovat vankkumattomina unelmieni tiellä ja estävät niitä toteutumasta. Aika ajoin jokaisen pitäisi kysyä itseltään muutamia tärkeitä kysymyksiä: Mitä minulle kuuluu ja mistä minä unelmoin tässä kohdassa elämääni? Mikä minulle tekee pahaa ja mikä hyvää? Kenestä tulee hyvä olo ja kenestä ei? Mikä vie aikaani, mutta ei palvele tarpeitani? Kenen vuoksi elän ja mikä on polttoaineeni kohti unelmaani? Mitä tarvitsisin enemmän?

Näitä asioita olen nyt muutaman vuorokauden pyöritellyt päässäni ja tullut siihen tulokseen, että tarvitsen lomaa, jotta voisin tutustua itseeni paremmin. Tarvitsen henkistä rauhaa ja itseni kanssa vietettyä aikaa, jota ei tarvitse koko ajan jakaa muiden kanssa. Tarvitsen someloman.

Sosiaalinen media on ollut osa päiväohjelmaani kohta 8,5 vuotta. Se on sopinut minulle. Ystävät läheltä ja kaukaa ovat olleet muutaman klikkauksen päässä. Olen saanut kohdata uudestaan entiset poikaystävät, pianonsoitonopettajat, lapsuudenkaverit ja perhetutut. Kaikki samassa kansiossa. Siihen päälle vielä uudet ystävät, työtoverit jokaisesta työpaikasta matkan varrelta sekä muutamat entiset oppilaat, niin avot: paletti on ollut täydellinen. Mukavahan heidän elämänvaiheitaan on seurata, mutta toisinaan se vie ihan järkyttävästi aikaa – ja vielä pahempaa: keskittymiskyky heikkenee.

Kaksi vuotta sitten pidin kaksi viikkoa näennäistä somevapaata, koska puhelimeni oli huollossa. Aloin nähdä värejä kirkkaammin ja kuulla myös omia ajatuksiani. Tietysti olen pistänyt merkille, että vuosien aikana ystävä jos toinenkin on kipuillut oman somekäyttäytymisensä kanssa ja halunnut ottaa aikalisän. Aina olen kannustanut, mutta todennut samalla, että itse en pystyisi enkä haluaisikaan. Sosiaalinen media on ollut minulle työväline, mutta myös tapa huutaa hullutuksiani maailmalle. Minun on mainostettava itseäni, jotta saisin keikkaa, töitä tai muuta tarpeellista huomiota aikaansaannoksilleni. Ystäväni totesi eilen, että tajuanko minä, kuinka iso auktoriteetti olen lukuisille ja taas lukuisille ihmisille. Oppilaille ja mahdollisesti muillekin. Että kyllä minä sopisin julkisuuden henkilöksi aivan kivasti ja todennäköisesti osaisin ehkä käyttäytyäkin siellä. No joo, periaatteessa varmaankaan en ehkä möllistelisi Seiskan kannessa joka viikko jonkin uuden urpon kainalossa tai antaisi typeriä lausuntoja ajankohtaisista asioista tai järjestäisi pornokuvauskohuja tai muita mauttomuuksia, mutta ei minusta välttämättä olisi tähdeksi tähtien kenttään. Olisin kuitenkin liian avoin. Kiinni minut saisi pistää. Kytkeä virrat pois ja hävittää laturin. Tekisi hyvää välillä itse kullekin kusipäälle.

Niinpä minä sitten teen niin. Poistun määrittelemättömäksi ajaksi Facebookista, kuitenkin useammaksi kuukaudeksi. En uskalla antaa mitään tarkkoja päivämääriä paluustani, koska sellaisissa on vaikea pysyä. Mutta olen minä osoittanut, että paljoon pystyn ja elämässäni saavutan, jos vain olen valmis tekemään hommia asioiden eteen.

Unelmistani en puhu tässä nyt sen enempää, mutta jos itseni löytäisin tämän someloman aikana, se olisi hyvä alku. Ensisijaisesti etsin luovuutta. Jos opettelisin istuutumaan pianon ääreen muutenkin kuin vain silloin, kun vieressä on joku, joka haluaa oppia soittamaan. Tänään istuin pitkästä aikaa moikkaamaan mustavalkoista kosketinrivistöä ja tapailemaan Dvořákin sävellystä nro 7 sävellyssarjasta nimeltään Humoresques. Olen minä senkin joskus soittanut, mutta kärsivällisyyteni ei riitä enää klassisten teosten omaksumiseen. Luukutin biisiä YouTubesta. C-osassa aloin itkeä. Meni tunteisiin. Miten joku voi kirjoittaa niin kauniin sävellyksen? Mistä kaikesta muusta minä jään paitsi, jos en ala heti keskittymään enemmän elämään ja siihen, mitä se milloinkin haluaa kertoa?

Niinpä minä jään somelomalle tässä viikon sisään, kun olen hoitanut alta pois kaikki juoksevat asiat. Opettelen aistimaan elämää. Kirjoittamista en lopeta, blogistani en luovu. Facebookista poistun, koska se ottaa nykyisellään enemmän kuin antaa. Instagram jääköön kummittelemaan. Postaan muutenkin sinne keskimäärin vain kuusi kuvaa puolta vuotta kohti. Jos asia nousee ongelmaksi, häivyn sieltäkin.

Itseni vuoksi minä tämän teen. Aamulla vaaka näytti muuten kolmen päivän kuihtumisen jälkeen 57,6 kg. Pöljempikin tietää, että se on liian vähän. Mutta fiksumpi muistaa, että vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten se näytti 84 kiloa. Ja noiden kahden luvun välissä olevia kiloja ei tiputeltu pelkällä hyvällä mielellä.

Jos tahtoo jotain saavuttaa, on tehtävä töitä.

Eikä ihmistä pitkin voi koskaan matkustaa itseensä.

Näillä eväillä minä kohtaan ensi kesän vähän eri tavalla kuin aiemmat.