Erotuskaa on vatkattu useampi kuukausi. Alkaako jo maistua puulta? No elähän mittään; sekoitetaan vielä viimeinen drinkki. Sitten lupaan vaieta ja siirtyä seuraaviin aiheisiin. Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Olen ollut parisuhteessa koko aikuisikäni ja ison osan myös nuoruuttani. Miestä on vaihdettu lennosta, ja monen lentomatka on pysähtynyt äkisti pakkolaskuun. Minä sen sijaan olen kiitänyt, lisännyt vauhtia. Nauttinut kaikesta, mitä elämä on tarjoillut.

Ja nyt minun lentomatkani on yhtäkkiä päättynyt. Seison lentokentällä ja odotan saapuvia koneita. Yksikään ei saavu. Lähtevien portilta kukaan matkustaja ei vilkuta, saati katso taakseen. Kanttiinikin on mennyt kiinni. Miten voitte kuvitella, että sellaisesta selviää säikähdyksellä? Ei selviä.

Suomeksi sanottuna oloni on joka päivä ulkopuolinen. Olen väliinputoaja. Tuntuu siltä, että tässä iässä pitäisi nauttia eniten perheen läsnäolosta, lomamatkoista ja vapaa-ajasta. Että töissä käydään kääntymässä, mutta siitä ei tehdä elämän koko sisältöä. Saa siitä kai nauttia, mutta sille ei saa alkaa elää. Oikea elämä on toisaalla. Tai pitäisi olla. Minun elämäni näyttäytyy tällä hetkellä errorina, mutta aika harvalle minä sen näytän. Täytyy olla vahva ja itsenäinen nainen. Se, joka ei vähästä kaadu. Delete-näppäintä ei tunneta.

Minä olen luuseri, joka ilmeisesti kaatui pienimmän vauvavuoteen, niinhän te ajattelette. Ei se oikeasti mennyt niin. Lapseni ovat helpoimmat ikinä. Olen kehitellyt teorian, että ne, joiden lapset ovat helppoja, kehittävät elämänsä ongelmat muualla. Vai kehittävätkö? Mitä jos valitsin alun perin vain väärin? Väärän elämän. Mutta eihän niin voi väittää! En minä ole ikinä ollut onneton. Enkä ole vieläkään. Ehkä minä vain heräsin liian surullisesta unesta, johon en pystynyt keksimään onnellista loppuratkaisua.

Minulle on ehdotettu eroryhmää. Ei varmasti huono paikka. Melkein voisin harkita, mutta menee päällekkäin teatteriharjoitusten kanssa. Nyt ei siis ehdi. Mutta jos vatkaan näitä asioita vielä syksylläkin, menen sitten uuteen ryhmään.

Treffeille en kuitenkaan enää mene. Sen olen päättänyt. En väitä, että viimeviikkoinen oli fiasko, mutta ehkä hypetin vähän liikaa vähän liian aikaisin. En ala erittelemään asiaa sen kummemmin. Paitsi että ei jatkoon. Ei jatkoon.

Tulin siihen tulokseen, että lopetan tämä typerän etsimällä etsimisen. Jos jossain on joku, sitten on. Jos ei ole, sitten ei ole. Puolihyvää en ota. Epäsopivaa en ota. Kriteereitä en enää aseta. Olen periaatteessa kaikkiruokainen, mutta silti aika helvetin tarkka, mitä suuhuni lopulta pistän. Toivotan itselleni voimia, silitän hyväksyvästi. Tiedän, että tunnistan sen oikean aivan samalla tavalla kuin tunnistan ne kaikki väärätkin. Sydämessään sen tietää; muilta ei kannata kysellä.

Ei minulla ole oikeasti mitään hätää.

Tiedän, että silloin tapahtuu, kun vähiten odottaa.
Niinhän se on aina mennyt.