Tunnustin tänään töissä keskellä opettajainhuonetta, rakkaiden kollegoideni ympäröimänä, että minä olen sortunut nettideittailuun. Hyvä ystäväni ja työtoverini sai minut viime viikolla ymmärtämään, että sinne minun nyt on mentävä, mutta ei tietysti yhtään aikaisemmin kuin ajatus tuntuu oikealta. Yllättävän pian alkoi tuntua siltä, että kyllä, sinne minä nyt suuntaan. Ja jos en muun syyn vuoksi niin kirjailijan uraani ajatellen. Sen varjolla voi tehdä melkein mitä vain.

Ja niin minä aloitin vaellukseni netin syövereissä tutustuen muutamaankin eri foorumiin, joista voi löytää seuraa.

Tein tutkimuksia, minkälaisille sivustoille kannattaisi liittyä. Päädyin erääseen maailmanlaajuiseen portaaliin ja tein profiilin. Ongelmaksi nousi maksullisuus. Profiilin sai tehtyä ja kuvat ladattua, mutta viestejä ei voinut kirjoittaa kiinnostaville tyypeille, saati sitten lukea viestejä. En halunnut maksaa kymppiä kuussa puolen vuoden ajan sellaisesta palvelusta, jonka sivustoilla ei näyttänyt olevan kovinkaan mittavaa tarjontaa, mitä tulee lihatiskin tuoreuteen.

Niinpä päätin kysyä serkultani, mistä hän oli oman kultakimpaleensa poiminut. Serkku kertoi paikan ja kehotti panostamaan esittelytekstiin. Vinkkien perusteella tein profiilin. Lauantai-iltana, noin kolme yötä sitten. Ja voi veljet: Jos olen koskaan tuntenut oloani suosituksi, silloin tunsin. Kirjettä kirjeen perään. Viestiä viestin perään. Eri-ikäisiltä suomalaisilta miehiltä. Oulusta, Pohjois-Pohjanmaalta, jopa Uudeltamaalta asti. Kahdessa vuorokaudessa olin saanut yli viisikymmentä kirjettä, jossa vapaat ja varatut, nössöt ja kuumikset kehuivat minua kilpaa.

Koska olen ammatiltani äidinkielen opettaja, tekstikriittisyyteni on äikkänatsin luokkaa. Jos mies haluaa kirjoittaa minulle, hänen on oltava taitava tekstintuottaja. Kyllä minä näen lyhyestäkin viestistä, osaako ihminen ajatella: Mikä on tekstin sisältö? Millainen on kirjeen rakenne? Onko tekstillä tarpeeksi pituutta? Miten kirjeen kirjoittaja osoittaa älykkyytensä ja ajattelunsa syvyyden? Pari pilkkuvirhettä voin antaa anteeksi, mutta jos yhdyssanoja ei osata, ei sillä minun rakkauttani niitata. Sori nyt vaan.

Myös muut vaatimukset latasin ehdoitta profiilitekstiini. Pitää olla komea. Pitää olla hyvä sängyssä. Pitää osata keskustella ja ottaa syliin. Pitää osata kokata ja käyttää vasaraa. Joku saattaa miettiä, että kyllä siellä nyt taas pilvilinnoihin kurotellaan; et sinä prinssiäsi noilla kriteereilläsi löydä. Mutta koin, että nyt jos koskaan siihen oli varaa, koska huonoa en aio ottaa. Minulle kelpaisi vain paras, ja sen halusin tekstissäni kertoa. Siihen päälle yksi nätti koulukuva viime syksyltä sekä parit selfikset. Avot.

Myös törkyä kohtasin, paljonkin, mutta mieltäni en jaksanut pahoittaa. Yksi olisi halunnut runkata silmälaseihini. Kun en vastannut hänen toiveisiinsa, muutuin tuttavallisesti vitun huoraksi – näin helppoa se on nimettömänä ja kuvattomana huudella vieraille naisille netissä! Toinen lupasi, että saisin pissata hänen suuhunsa seksin jälkeen. Niin, sitähän olenkin aina halunnut. Jäi vastaamatta myös sille tyypille. Kolmas kirjoitti härskin pornotarinan. Villiä. Mutta ei, ei, ei. Nämä eivät ole niitä tapoja, joilla kannattaa nettifoorumeilla yrittää tehdä vaikutusta kolmikakkoseen naisopettajattareen, joka etsii itselleen elämänkumppania aikuisuusvaiheeseen numero kaksi.

Tiedän, että kauneus on katsojan silmässä, ja näillä katsojilla sitä taisi olla paljonkin. Jokainen muisti nimittäin mainita heti viestinsä ensimmäisessä lauseessa minun kauneudestani. Olen toki kovin imarreltu, enkä yhtään halua diivailla, mutta jos tässä nyt ollaan poikaystävää, saati sitten tulevaa puolisoa etsimässä, ihminen saisi ensin kehua älyäni ennen kuin ulkonäöstä puhutaan mitään.

Oletpa sinä nyt vaativa, sinä ajattelet, ja minä tiedän sen. Mutta arvaatko jo: noiden viidenkymmenen viestin joukosta erottui yksi helmi. Olemme tunteneet nyt vajaat kolme vuorokautta. Ihmiselämän mittapuulla se on lyhyt aika, mutta minun tappavan pitkältä tuntuneen suremisjaksoni jälkeen se tuntuu paljon pidemmältä.

Sovimme aluksi, että tutustutaan ihan rauhassa. Kuitenkin keskimäärin kahden päivän tuntemisen jälkeen minusta tuntui, että vaikka kirjoittaminen on minulle maailman luonnollisin tapa viestiä, minun on pakko saada tavata tuo tyyppi.

Joten nyt palaamme sinne opettajainhuoneeseen: Olin hypellyt tänään koko päivän. Oppilaat ja opettajat kyselivät, mikä minua vaivaa. Nauroin, että huomaako sen noin selvästi. Jossain vaiheessa en jaksanut enää pidätellä. Oli huudettava, että minä olen löytänyt ehkä miehen ja että olen menossa treffeille pian, pian, pian! Voi minun kollegoitani ja sitä aitoa iloa, joka liplatti siinä keskipäivän auringon alla ihmisten hymyissä, opettajainhuoneen helinässä. Mukaani sain listan nimiä niistä, joille pitää laittaa viesti heti treffien jälkeen. Että miten meni. Heti sitten! Muista!

Ilossa ja surussa minä kerron sinulle kaiken, koska se on minun tapani elää enkä minä muuta osaa. En tiedä, tuleeko tästä lopulta mitään. Onko hän livenä ihana. Voisinko minä nähdä meissä mahdollisuuksia. Voisiko hän pitää minusta yhtään. Olemme sopineet, että alamme ainakin ystäviksi. Jos meistä tulee jotain enemmän, minä olen valmis.

Ja ai niin: kauneudestani hän halusi mainita vasta kolmannen tai neljännen kirjeensä lopussa; aikaisemmin ei ollut ehtinyt, oli ollut niin paljon muuta asiaa ennen sitä. Juuri näin minun sydämeeni tullaan. Kiitos.

Seuranhakuprofiilini Suomi24:ssä minä suljin tänään.