Hiihtoloma loppui ja piti palata arkeen. Minä olin väsynyt, mikä oli kovin epätavallista. Tavallisesti lomien jälkeen hihkun riemusta kohdata arkeni – sitä minä niin rakastan. Lennätin toiveeni yläilmoihin, että jotakin tapahtuisi pian, koska liian pitkään oli ollut hiljaista ja synkkää. Kuin jäitä olisi poltellut. Odotin räjähdyksiä, jotain maata mullistavaa.

Minä en juuri uskostani puhu. Minun uskoni on hiljaista kristityn uskoa Korkeimpaan ja Kaikkivaltiaaseen. Saarnaamisen lopetin aikapäiviä sitten. Vastaan jos kysytään, mutta ihmisten ilmoilla minä näytän ulospäin pakanalta. Rukoilen joskus. Iltarukouksissa pyydän lähinnä, että Jumala antaisi minulle viisautta tai nöyryyttä – ne ovat ne ominaisuudet, joita minä eniten elämässäni tarvitsisin. Ja toisinaan muistan kiittää. Ihan normimeininki. Nyt ja aina.

Harvoin Jumala kuulee. Tiedän, että siellä Hän silti on. Ilmeisesti Hän oli katsellut kärsivän osaani liian kauan, koska viime viikonloppuna matkoihin saateltu rukoukseni kuultiin ja siihen vastattiin ovet paukkuen ja ikkunat helisten. Tällä viikolla nimittäin tapahtui enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ja minä sain toivon.

Olen ajatellut pitkin matkaani, että jos minulla ei olisi lapsia, ajaisin todennäköisesti joku aamu 8-tiellä nätisti jonkun mukavannäköisen rekan keulaan ranskalaisella ralliautollani kertomatta siitä kenellekään etukäteen. Samalla olen toivonut, etten tekisi sitä. Että mitä jos maailmalla onkin vielä jotakin kerrottavaa. Että vaikeita vaiheita seuraa aina pussillinen hyviä ja että niitä odotellessa ei kyllä kannattaisi kovin dramaattiseksi ryhtyä.

Viikko on sisältänyt hirmuisesti hyviä kohtaamisia ja kauniita sanoja. Lohtua ja vaikeita asioita. Jokainen, myös kaltaiseni superidiootti, toivoisi joskus kuulevansa jonkun toisen sanomana, että on hyvä tyyppi. Että kelpaa, vaikka on vähän vajavainen, oikeastaan monin tavoin äärimmäisen kelvoton. Tällä viikolla olen saanut kuulla sitä itse ja samalla mitalla kertonut samaa muille. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Viikko sitten entinen poikaystäväni halusi kertoa minulle puhelimessa, että minulla ei ole mitään hätää. Että olen hyvä tyyppi ja kaunis ihminen. Sillä oli merkitystä. Että sen sanoo joku sellainen, joka tuntee minut ihan täysin. Ulkoisella kauneudella on tietysti merkitystä, mutta enemmän sillä on merkitystä, kuka sen sanoo ja viittaako hän sanomallaan myös sisäisiin ominaisuuksiin. Oli pakko julistaa entiselle poikaystävälle, että tiedätkö, että olen viime näkemästämme (ensin lihonut 12 ja sitten laihtunut 24) laihtunut 12 kiloa. Että nyt minä vasta kaunis olen ja että sinun pitäisi nähdä minut nyt. ”Sinä olit kaunis jo silloin”, hän totesi.

Iälläkään ei ole mitään merkitystä. Jokainen on sen ikäinen niin kuin on, mutta silti haluan tarttua aiheeseen aina silloin kun mahdollisuus tarjotaan. Teatteriseurueemme on viime viikkoina kasvanut, sillä olemme saaneet mukaan uusia tyyppejä teatteribändin myötä. Viime maanantaina arvuuteltiin, minkä ikäinen kukakin on. Bändin rumpali ajatteli, että ilmeisesti minun täytyy sitten kuitenkin olla yli 25, jos kuulemma on lapsiakin. Kun julistin ikäni, sain kuulla, että vuodet ovat kohdelleet minua hyvin. Sen jälkeen olen miettinyt, miksi näytän aina kaikkien mielestä liian nuorelta. Listaan tähän syyt: 1) kallis kaularasva jota käytän kosmetologin ohjeiden vastaisesti myös kasvoihin, 2) runsas vedenjuonti, 3) vähäinen alkoholinkäyttö, 4) barbimainen olemus ja 5) teinin käytöstavat. Oppilaideni mielestä olen mummo, joka näyttää 14-vuotiaalta. Ei ihan kamalan imartelevaa.

Mitä tällä viikolla sitten tapahtui? Minulle annettiin kohtaamisia ja sitä kautta voimia. Moni on tullut luo tai kirjoittanut. Ne ovat asioita, joilla on merkitystä. Toissapäivänä yksi entinen oppilas halusi kirjoittaa minulle. Sain viestin, jossa hän halusi kertoa, mitä hänen elämässään on meneillään. Jos voisin auttaa häntä. Minä kun kuitenkin ymmärrän kaiken. Autoin vajavaisilla voimillani, olin kiinnostunut ja kuuntelin. Kaikki tarvitsevat sellaista. En tiedä, mikä merkitys sanomisillani oli. Ehkä kuulen siitä myöhemmin.

Eilen minun luokseni tuli oppilas, joka kertoi toisen jääneen käytävään. Ei halunnut tulla luokkaan. Laitoin muun luokan hommiin ja menin avaamaan solmuja. Elämän solmuja. Umppareita. Käytävässä meni kauemmin kuin olin ajatellut, mutta lopulta oppilas tuli luokkaan. Lopputulemana myös omat ripsivärit olivat valuneet poskille, mutta mitä väliä – sain oppilaan takaisin luokkaan ja elämänsyrjään kiinni. Myöhemmin päivällä näin hänen hymyilevän. Sellaista en ollut nähnyt pitkään aikaan hänen kasvoiltaan.

Ystäväni sanoi minulle eilen, että olen viisas nainen, jolla on holtiton luonne. Elämäntapani vie minut aika ajoin taivaaseen ja välillä tie se on tuskien, mutta suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on.

Voimia kevääseesi! Aurinko paistaa taas!