Jos lähdetään liikkeelle siitä, että viimeisen muutaman viikon aikana tekemäni valinnat eivät ole aina olleet ihan loppuun asti mietittyjä. Idiotismia on ollut liikenteessä. Pöllöilty on.

Ei auta selittelyt. Eikä paljon kannata tuulettaa. Korkeintaan tässä vaiheessa kannattaa viimeistään tukkia turpansa ja kerätä aiheuttamansa sirpaleet.

Kyllä tässä tietysti oppii itsestään aina. Ja elämästä. Ja siitä, että tunteita ei voi kuljetella mihinkään keinotekoisesti. Ne kulkevat rauhassa omia teitään, mutta tällä hetkellä niiden paikka on suljettujen ovien takana. Käyttäytymiseen voi kuitenkin aina vaikuttaa. Mikäli osaa.

Kun olin noin 11-vuotias, sain kaverini kanssa päähänpiston: Heitellään lumipalloja ohi ajavien autojen tuulilaseihin. Katsotaan, kuinka moni ajaa ojaan. Loistoidea! Sitten juostaan metsään karkuun. Sitten mennään kotiin itkemään, että mitä tulikaan tehtyä.

Kun olin 15, sain toisen kaverin kanssa idean. Pissataan vanhan koulumme nurkkajuureen. Taas loistoidea. En tajua, miten poliisit sattuivat paikalle juuri sillä hetkellä.

Kun olin 23, varastin silloisesta työpaikastani 48 Kinder-suklaamunaa. Luulin sen olevan oikeutettua. Päiväykset olivat menneet - varmaan ihan fine koko homma. Sain varoituksen. Jalkapallokielellä siis keltaisen kortin. Muutama muu sai punaisen. Potkut.

Ihminen hölmöilee aika ajoin. Tekee typeryyksiä. Ammatikseni opetan moraalia Suomen nuorisolle. Oikeasti minä olen se, jolle pitäisi opettaa käyttäytymissääntöjä, edelleen.

En minä tahallani kenenkään mieltä pahoita. En ikinä. Mutta kyse on näkökulmasta. Toinen näkee asian ihan eri tavalla, ja se täytyy aina ottaa huomioon. 11-vuotiaana en tajunnut autoilijoiden näkökulmaa enkä 15-vuotiaana poliisin näkökulmaa. Nyt 32-vuotiaana yritän joka päivä mennä toisen ihmisen housuihin. En siis konkreettisesti mutta kuvainnollisesti. Pahaa en halua koskaan, paitsi silloin, jos sinä olet tehnyt minulle pahaa. Tosin todennäköisesti silloinkaan en halua sinulle pahaa, vaan silloin toivon sinulle entistä enemmän hyvää.

Koska minä todennäköisesti kuitenkin olen sinuakin jollakin tavalla viime päivinä satuttanut, olen päättänyt vajota maan alle ja haudata keskenkasvuiset ominaisuuteni johonkin läheiseen lumikuoppaan siihen asti, kun kevät tulee. Ehkä ehdit unohtaa kaiken siihen mennessä.

Toinen vaihtoehto on mennä pyörittelemään sellainen kiva arsenaali lumppareita ja lähteä laukomaan niitä sivullisten tuulilaseihin. En tosin usko enää sellaiseen, sivullisten satuttamiseen.

Sitten taas, jos katsoo siitä lempeämmästä näkökulmasta: yksi kielemme kauneimmista sanoista on anteeksi. Joskus se tehoaa ja joskus sillä ei ole vaikutusta. Yrittänyttä ei silti laiteta. Tai laitetaan, mutta ei mihinkään kamalaan paikkaan.

Olen siis pahoillani.

Huomenna on uusi päivä.