Olen ollut somelomalla nyt kaksi ja puoli viikkoa. Tuona aikana on selvinnyt yhtä ja toista. Ajatteluni on kirkastunut. Saan kamalasti aikaan. Touhotan kaksin verroin normaaliin verrattuna. Osittain haluan ehkä jopa vältellä ihmisiä; olla mahdollisimman vähän tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa, joka ei kuulu pakollisiin päivittäisiin kohtaamisiini. Tietysti kaikkia ei voi vältellä. Tietyn verran pakotettuja kohtaamisia on ihan hyvä asia minulle. Enpähän pääse erakoitumaan liikaa.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaimpia vuosiin, mutta niin kuin arvelinkin, kevät teki tehtävänsä: mieleni on jo valoisa. Ei tunnu enää pahalta nähdä rakastuneita pareja. Ei tunnu enää pahalta tieto omasta yksinäisyydestä. Ei tunnu enää sietämättömältä tieto siitä, että lapseni eivät nuku kanssani joka yö. Edelleen on ajatuksia, jotka kuristavat hetkittäin, mutta aika tekee tehtävänsä. Vaikeita asioita on helpompi kohdata auringon kanssa.

Osittain somelomani liittyy myös yksinäisyyteen ja oman itseni kohtaamiseen: miltä yksinäisyys lopulta tuntuukaan ensinnäkin eron jälkeen ja toisekseen sen jälkeen, kun on klikannut itsensä pois Facebookista, pois niiden ihmisten välittömästä someläheisyydestä, jotka kuvittelevat tietävänsä minusta kaiken, mutta todellisuudessa eivät tiedä yhtään mitään? Vastaus: käsittämätöntä ja odottamatonta, mutta se tuntuu vapauttavalta! Minulla ei ole jokaminuuttista pakkoa päivittää tyhjänpäiväisyyksiä tai postata kuvia kodistani tai jälkikasvustani, omista selfieistäni puhumattakaan. Minulla on vapaus olla piilossa.

Välillä mieleen on hiipinyt kuitenkin pelko: mitä jos kadotan kirjoitustaitoni somelomani aikana? Jos unohdan, miten kirjoitetaan, kun ei tarvitse joka päivä päivittää. Bloggaaminenkaan ei kiinnosta yhtä paljon kuin aiemmin, koska en voi mainostaa tuotoksiani missään. Mistä minä tiedän, kuka näitä nyt lukee?

Osittain somelomani liittyy myös keskittymiseen. Haluan keskittyä enemmän lapsiini ja niihin, joita tässä lähellä pyörii. Haluan keskittyä omaan olemiseeni ja ajatteluuni. Haluan keskittyä kysymään, mitä ihmettä minä tällä elämälläni oikein teen. Uskallan ehkä jo julistaa, että olen menossa oikeaan suuntaan. Someloma on tuntunut oikealta ratkaisulta. Tiedän palaavani takaisin, mutten ihan vielä. Haluan ensin saavuttaa nirvanan.

Kahden viikon päästä on teatteriproggiksemme ensi-ilta. Porukka, jonka kanssa olen viettänyt monta iltaa viikossa viimeiset yhdeksän kuukautta, on synnyttämässä nyt yhteistä lasta: Martinniemen Marilyniä. Minun on tunnustettava, että kun ensimmäisiä kertoja olin yhteisissä kokoontumisissamme, olin epäileväinen monessakin mielessä. Ensinnäkään en uskonut, että oikeasti jaksaisin roikkua ryhmässä kovinkaan kauaa. Olin melko varma, että itseni tuntien jättäisin leikin kesken jossain vaiheessa. Toisekseen huomasin olevani ikärasisti. Teatteriryhmämme keski-ikä on noin 46 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että ikähaitari on 10:stä 69:een. Kysyin itseltäni: oikeastiko aion viettää ihan järjettömän paljon aikaa näiden kanssa lähes vuoden mittaisella ajanjaksolla? Annoin kuitenkin suvaitsemattomalle itselleni mahdollisuuden uusiin alkuihin ja ajatuksiin. Se kannatti. Yhdeksän kuukauden aikana olen oppinut, että iällä ei ole mitään merkitystä. Teatteriryhmämme ihmisistä on tullut minulle yhteisen matkamme aikana rakkaita ystäviä. Se liikuttaa. Ja kasvattaa. Mutta ennen kaikkea liikuttaa. On liikuttavaa olla hyväksytty; yhtäaikaa tuttu ja tuntematon.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin puoleen vuoteen. Surullisia uutisia, rakkaan ihmisen poismeno, yksi vakava sairastuminen, monta herkkää kohtaamista, liikuttavia yhteydenottoja ja yksi onnellinen uutinen, jota olen rukoillut tapahtuvaksi koko talven. Mutta vielä on asioita, joita minä odotan.

Luin tänään Instagramista (jossa tilaan uutisvirtaani lähinnä kuvia Antti Tuiskulta, Marimekolta ja eräältä ruotsalaiselta sisustuslehdeltä som namn är Sköna hem) seuraavanlaisen kauniin ajatuksen: ”Älä pakota asioita tapahtumaan. Asiat kyllä etenevät, kun aika on oikea.” Tähän ajatukseen minä ripustaudun tänä surullisena huhtikuisena lauantai-iltana sikamaisen suuren koepinon takana.

Tajusin, että kolmen päivän päästä täytyy antaa numerot 140 oppilaalle. Ei päästetä opea helpolla, ei.

Onneksi elämä on yllätyksiä täynnä, joka päivä.

Pusu iltaasi ja aurinkoa huomiseen!

Tapaamme taas!