Nukutin tänään lasta pihalla. Kävin kärryttelemässä mutkan. Kun palasin sisälle, puhelimeeni oli soitettu numerosta, jota en tunnistanut. Harvemmin soitan takaisin; pelkään aina vieraita numeroita. Todennäköisesti niiden takana on asioita, joista en halua olla tietoinen. Tänään soitin kuitenkin takaisin.

- Moikka!

- Oho, sinä! Mulla ei ollu puhelimessa sun numeroa. Tai siis oot sää sen antanu, mutta en oo tallentanu. Ajattelin, että tallennan sitte ku tarvin sitä. On se mulla olemassa. Oota, mää olin pissalla. Vetäsen ja meen johonki parempaan paikkaan.

Entinen poikaystävä soitti. Oli seurannut mun vaiheita somesta. Oli huolissaan. Halusi tietää, mitä mulle kuuluu. Että miten voin.

- No, kiitos, tännään on ollu kyllä hyvä päivä. Mitä nää tiiät? Mää oon eronnu.

- No joo, ei oo jääny epäseleväksi.

- Oota mää yritän toipua tästä, että nää soitat mulle. Siis just tännään mietin sua. Mää oon kirjottamassa mun esikoisromaania ja tiiäkkö: nää oot siinä yhtenä henkilönä. Siis oon mää jo ajat sitte alakanu kirjottaan sitä, mutta eilen otin sen taas esille ja luin kaiken. Niin siis, että huvittavvaa, että soitat just nyt.

- No miten nää voit niinku oikeesti?

Sen jälkeen voinnin erittelyä. Syitä ja seurauksia.

- Joo ku nuita selffieitä on ollu nyt enemmän tuolla Fb:ssä. Että onko tällä huomionhakusuuella joku tarkotus?

- En kait mää oo selffannu pitkään aikaan.

- No siis nyt ei ollu kyse tunneista.

- Millon oon laittanu edellisen kerran selfien??

- No on niitä tässä ollu.

- Haittaako se?

- Onko siihen joku syy?

- Joskus on ja joskus ei.

Tähän väliin palopuhe selfieiden puolesta: Elämme aikakautta, jossa nimmarit on korvattu selfieillä. Kuvaaminen on arkipäivää, samoin kuvien jakaminen. Jokainen määrittää itselleen sopivan kanavan jakaa kuviaan – tai olla jakamatta niitä! Minun ikäisilläni se on Facebook, Whatsapp tai Instagram. Oppilaillani se on Snapchat, Whatsapp tai Instagram. Joku twiittaa. Joku bloggaa. Joku wloggaa. Tää on tätä. Jokainen valitsee oman tapansa olla somessa. Selfiet ovat nykypäivää, erityisesti nuorisolla. Minun arkeani on olla töissä selfieiden keskellä:

”Ope, voijaanko ottaa yhteisselfie?”

”Tietenki voijaan, mihin tää menee?”

”Snäppiin vaan.”

Narsismi on tietysti asia erikseen. Raja kusipäisyyden ja hyvän itsetunnon välillä on aina häilyvä. Tiedän, että minulla on ollut välillä ongelmia liian itsestäni pitämisen kanssa, mutta olen kuullut, että esiintyvillä taiteilijoilla se usein on sitä. Itsestään on tykättävä, eikä ilman voimaannuttavaa itseriittoisuuden tunnetta nousta lavalle. Tietyssä määrin siis itsestään pitäminen on hyvä asia. Mutta jos asia alkaa huolestuttaa, se kannattaa ottaa puheeksi. Niin kuin vaikka soittamalla eksälle.

- No, millon nää tuut kattomaan mua?

- En mää käy siellä ennää palijo nykyään. Tiiäthän nää, että voit aina soittaa mulle, jos sulla on hätä.

- En oo halunnu häiritä sun elämää.

- Tai jos tuut käymään täällä päin.

- En mää tuu. Tai no, katotaan.

- No mutta tiiät.

- Tiiän. Kiitti.

Muutama itkunsilmäys. Kiitti että soitit.

Maailma ois niin paljo parempi paikka, jos kaikilla ois mun eksät.

Jos tälle päivälle antaisin nimen, se olisi Rakkaus.