Varmaankin jo arvaat aloitukseni:

”Ja niin neiti Sinkkukinkku palasi takaisin omiensa pariin. Paluu oli rauhallinen ja lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen. Sinkkukinkku painoi uudet vastoinkäymiset syvälle sydämeensä ja tutkiskeli niitä siellä ajaessaan vanhalla Renault Moduksellaan Raahen kasitietä töihin ja töistä pois. Välillä hän saattoi itkeskellä ja nuoleskella haavojaan, mutta sitten hän taas jatkoi eheytymisprosessiaan, jotta lopulta ymmärtäisi, miksi kaikki kävi niin kuin kävi. Ja missä vaiheessa olisi taas valmis johonkin sellaiseen, minkä vuoksi tätä elämää on pidettävä merkityksellisenä kokemuksena muiden taisteluiden joukossa.”

Aloitan kuitenkin näin:

”Ja niin neiti Sinkkukinkku palasi sinkkujen rekisteröityyn joukkoon. Paluu oli lempeä ja rauhallinen, mutta jossain määrin aikaisempia paluita kivuliaampi. Paluu oli toki varmastikin odotettu ja ennustettu, mutta se sattui valtavan paljon enemmän kuin moni edeltäjänsä. Koska me sinkkukinkkujen suku olemme kuitenkin vahvaa ja rohkeaa sakkia, me emme vähästä lannistu. Me kaadumme vain noustaksemme pystyyn. Me kärsimme vain oppiaksemme elämän monet maut. Ja sitten me jatkamme. Koska elämä antaa meille sen voiman, jolla me ponnistamme kohti uusia seikkailuita.”

Olen oikeasti jo vähän väsynyt tähän seikkailemiseen. Minusta ja hyvin monesta muustakin läheisestäni olisi jo vähintään oikeudenmukaista, että vastaani kävelisi se suuri rakkaus, jota olen tässä odotellut jo joitakin vuosia ja niin moneen väärään matkallani haksahtanut. Viimeisin (Herra Lääkäri) kuitenkin kirpaisi jonkin verran.

Listaan tähän kirpomisen syyt:

1. Pidin hänestä oikeasti. Kuvittelin, että hän voisi olla elämäni mies ja uusi perheeni.

2. Hän käyttäytyi kolmen kuukauden ajan niin kuin olisi pitänyt minusta. Jos hän ei pitänyt, hän esitti taitavasti, että piti. On harmillista, etten huomannut huijausta aikaisemmin.

3. Yhteydenpitomme oli tiivistä.

4. Kävimme yhdessä matkalla joululomalla Tallinnassa hänen toiveestaan. Matka oli mielestäni paras matka ikinä. Olin onnellinen. Vietimme hyvää aikaa. Hänestäkin matka oli hieno. Tai niin hän sanoi. Matkan jälkeen hän oli valmiimpi minulle kuin ennen matkaa. Me olimme me. Yritin rauhoitella häntä. Yritin suhtautua järkevästi ja varauksella hänen ryöpsähdyksiinsä, jotta en vain putoaisi, jos matto vedettäisiin jalkojeni alta. Mutta vedettiin. Ja putosin.

5. Seuraava vaiheemme olisi ollut julkistaa suhde ja ryhtyä miettimään tulevaa. Siinä vaiheessa hän ilmoitti epävarmuutensa ja halunsa jäädä tauolle miettimään asioita.

6. Annoin hänelle hänen taukonsa. Kudoin surussani sukat ja lapaset, jotka ystävänpäiväksi postitin. Kun lopulta otin yhteyttä, hän sanoi, ettei mitään taukoa koskaan ollutkaan. Emmekä ole palaamassa yhteen. Ei selityksiä. Ei vastauksia. Tyly ja tympeä lopetus.

Suruaikani kesti runsaan kuukauden. Tuona aikana suoritin monia toimenpiteitä hyvinvointini varmistamiseksi. Luin tsemppaavaa kirjallisuutta. Yritin ymmärtää elämää, miestä ja itseäni. Hankin ammattiapua. Pidin hauskaa ystävieni kanssa. Kävin itseni kanssa treffeillä. Kävin koeluvussa erääseen elokuvaan. Sain paikan. Kävin teatterissa ja elokuvissa useamman kerran. Treenasin pakarani tiukoiksi viettäen salilla 3-4 iltaa viikossa (teatterikausina ei ikinä mahdollista). Vierailin ystävilläni. Makasin ystäväni sohvalla ja nauroin maha kippurassa kokemillemme kommelluksille. Tutustuin uusiin ihmisiin. Olin eri tavalla läsnä oppilailleni. Astuin töissä pois eristyksestä ja palasin työkaverieni pariin. Ymmärsin, miten valtava tukijoukko minulla on ympärilläni. Se oli huikeaa (vihaan tätä sanaa ja olen sanonut, että jos joskus sorrun tuota käyttämään, minua saa lyödä), mutta se oli minun toipumiseni kuukausi.

Surujen kuukausi toki sinetöitiin kuitenkin Rokkikukon keikalla viime lauantaina. Hän tiesi tulostani. Minä tiesin menostani. Halusin mennä vain kokemaan, miltä minusta tuntuisi vuosi kaiken jälkeen. Vieläkö tuntisin mitään? Ja oikeastaan tunsin vain iloa. Aika vähän enää kaipausta tai mitään muuta surullista. Siitä huolimatta hän tuli tapaamaan minua keikkansa jälkeen. Halasi, katsoi pitkään, piti kiinni ja sanoi, miten valtavan kaunis minä olenkaan. Me emme puhuneet enää meistä, mutta me suutelimme. Ihan samalla tavalla kuin yksitoista ja puoli kuukautta sitten, kun edellisen kerran tapasimme 34-tuntisten treffiemme aikaan, jotka jäivät viimeisiksi. Jälkeenpäin hän laittoi vielä viestin, että oli ihana nähdä. Minä vastasin hänelle, että tulemme aina olemaan läheisiä. Koska rakastan häntä aina. Sitä en kuitenkaan enää sanonut. Mutta rakastan. Niin kuin ihminen rakastaa sellaista, joka joskus on ollut hänelle mittaamattoman hyvä, mutta jonka kanssa suurempi rakkaustarina ei voinut alkaa syystä tai toisesta. En tiedä, onko hän tähänastisen elämäni suurin rakkaus vai ei, eikä sillä ole väliä. Väliä on vain sillä, että joskus hän oli minulle jotain ja jatkossa toivon hänelle onnen. Ehkä minä päästin hänet viimein vapaaksi. Ehkä. Mistä sitä koskaan tietää.

Koska sinkkukinkkujen sukuun ja vapauteen kuuluu kuitenkin mahdollisuus iänikuiseen hölmöilyyn, ei mieskontakti tuona iltana jäänyt pelkästään Rokkiksen ja Sinkkiksen kohtaamiseen. Sinkkukinkku vietti iltaa nimittäin myös toisen entisen rakkautensa kanssa, jonka kanssa tilanne oli syventynyt myöhemmin suhteen loppumisen jälkeen ystävyydeksi. Me lauloimme, me juttelimme ja ehkä me lopulta vähän myös pussailimme. Entisten rakkauksien kanssa hauskaa on se, että minä tiedän, että he ovat joskus pitäneet minusta ja voin edelleen luottaa siihen, että he kannattelevat minua, jos tarvitsen esimerkiksi lohtupussailua. Se on kertaluontoista ja tilannesidonnaista, eikä siitä jää arpia. Ehkä se syntyy jännitteestä ja palaa takaisin yhteydeksi tapahtuneen jälkeen. Se on ystävyyttä jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa oli joskus jotain muutakin. Huomaatko: minulla ei kovinkaan usein ole tapanani poltella siltoja. Tietysti toivoisin useimmille entisistä rakkauksistani onnen. En kaikille. Niitä kohtaan, joita vihaan, toivon edelleen sivuluisut ojiin. Heiltä puhkoisin edelleen renkaat. Ja puhkonkin, jos tielleni vielä sattuvat. Ihan vaan pikku faktanurkka tähän kohtaan tekstiä.

Ilta oli kaiken kaikkiaan hölmö ja hieno, ja olen onnellinen uudesta teatteriystävästäni, joka lähtee kanssani tällaisiin seikkailuihin. Mielestäni on käsittämättömän suurta onnea, että ihminen pystyy saamaan uusia ystäviä läpi koko elämänsä, jos pitää sydämensä avoinna eikä kieltäydy asioista, jotka hänen eteensä avautuvat. Samalla kiitän myös niistä lukuisista ihmisistä, entisistä, kaukaisista ja läheisistäkin ystävistä, jotka tänä somemaailman interaktiivisena aikakautena jaksavat ja muistavat pitää yhteyttää ja välittää minusta. Voi kunpa joskus voisin antaa heille saman, minkä he minulle elämässään ovat antaneet. Tämä oli kollektiivinen kiitos ihmisille, joiden kanssa saan elämässäni vaihtaa ajatuksia ja purkaa mieleni päällä mönkiviä hajatelmia.

Surukauteni päättyi yllättävään onnenryöppyyn toissapäivänä. Sydämessäni päästin herra Lääkärin siis menemään, hyvästelin hiljaa ja käänsin Rellun kurssin toiseen suuntaan. En ikinä viikko sitten olisi uskonut, että pystyisin kokemaan tässä kohdassa tällaista riemua elämästä, ystävistäni ja siitä mahdollisuudesta, että eräänä päivänä elämä kohtelee minua vielä kuin kauneinta rakastettuaan, jonka haluaa viedä syömään parhaimpaan ravintolaan ja peitellä Marimekko-lakanoihin kivan illan päätteeksi. Mutta niin se vain menee. Kun on voima, viisaus ja välillä myös viekkaus.

Haluan liittää tämän blogipostaukseni loppuun muistokirjoitukseni, jonka kirjoitin vuonna 2012 ja jonka löysin viime kesänä. Se huokuu lempeyttä ja elämänvoimaa ja suostuu myös hyväksymään sellaiset elämänvalinnat, joita emme itse välttämättä uskalla selittää. Haluaisin kuitenkin edelleen toitottaa kaikille maailman ihmisille rohkeutta elämänvalinnoissaan. Enkä koskaan, koskaan lakkaa korostamasta, että sydämen ääni ei valehtele. Kun ihminen kulkee kohti itseään, hän kulkee vääjäämättä kohti totuutta ja ikiaikaista voimaa, jota ei aina tarvitsekaan ymmärtää.

Ennen kuin lopetan tämänpäiväisen epistolani, haluan kuitenkin vielä kertoa viime yöstäni. Luotan vahvasti intuitioon, sillä välillä se puhuttelee minua voimakkaastikin. Tunsin oloni jo niin vahvistuneeksi, että jaksoin valvoa töideni parissa. Olin korjaamassa kokeita joskus vielä yhdentoista jälkeen, kun eräs entinen oppilaani otti yhteyttä, laittoi viestiä. Välillä ne ottavat, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minusta on ihanaa, että elämä tuo eteemme erilaisissa tilanteissa ihmisiä, joiden kanssa jää yhteys. Yleensä yhteys lähtee aina oppilaasta. Minulla ei ole tarvetta tunkea itseäni entisten oppilaideni elämään. Joidenkin entisten oppilaiden kanssa käy näin ja tulee käymään myös myöhemmin. En tiedä, kertooko se opettajasta vai niistä hetkistä, joissa kerran on kohdattu, mutta tämän jo aikuiseksi ehtineen miehen luokkakaveri on viimeksi tällä viikolla kiittänyt ja kertonut, että olen edelleen hänen suosikkiopettajansa.

Tiemme erosivat tosiaan kahdeksan vuotta sitten helmikuussa, kun jäin äitiyslomalle ensimmäisestä työpaikastani Kainuun sydämestä Sotkamosta. Sen jälkeen tämä silloin näytelmäryhmässäni vahvaa roolia vetänyt nuorimies on välillä aina kirjoittanut minulle, kertonut ja kysynyt. Välimme ovat olleet lempeät. Hän on kasvanut aikuiseksi. Hän on se, joka välillä on kehottanut minua korjaamaan ikärasismiani. Että voisin aivan hyvin myös katsella vähän nuorempien miesten suuntaan, koska kyllä siellä kaksvitosissakin viisautta on, jos löytää oikean ihmisen. Se on kyllä totta. Ei ole iästä kiinni ihmisen viisaus ja sydämen sivistys. Eikä urpouskaan valitettavasti kaikista katoa iän myötä.

Tämä nuorimies on myös se, joka aina välillä muistaa kehottaa minua kirjoittamaan, ihan mitä vain, kunhan kirjoitan. Ja että hän varmasti ostaa kirjani sitten kun se julkaistaan, koska tekstini ovat ainoita, joita hän jaksaa lukea. Tässä vaiheessa voi miettiä, mikä meni pieleen hänen lukioaikaisessa äidinkielenopetuksessaan, jos lukukipinä ei syttynyt. Ehkä äikänopettaja oli paska. Ei kuulemma ollut. Hän kuulemma rakasti minua jo silloin. Vahva tunnustus viime yöhön. Varsinkin jos ottaa huomioon, että olin tuolloin raskaana ja 25 kiloa nykyistä painavampi. Enkä ollut silloin edes kaunis, en tiedä olenko vieläkään. Toisten mielestä olen, toisten mielestä sillä ei ole väliä. Minun mielestäni riittäisi, jos olisin sitä yhdelle maailmassa. Yhdelle tärkeimmälle. Hänen mielestään olin täydellinen jo silloin. Eikä minun tarvitse muuttua, jotta kelpaisin. Vahvoja sanoja vastajätetylle. Ja yllättävän yllättävästä suunnasta, etten sanoisi.

Niin paljon kuin kauniit sanat elämässämme merkitsevät, niiden voima on valtava tietyissä hetkissä. En tiedä, tulemmeko koskaan tapaamaan. Puuman laskentakaavan mukaisesti hänellä on jo sen verran ikää, etten olisi edes puuma, jos yhteen päätyisimme. Kun päätimme keskustelumme kello 1.44 paikallista aikaa, kysyin, tulemmeko tapaamaan. Hän sanoi, että tulemme. Kysyin, mistä hän sen tietää. Hän sanoi, että tietää vaan.

Mun sydämessä on rauha.

Ihan sama, mitä tapahtuu.

Koska kaikki käy hyvin.

Niin totta kuin maailma pyörii ja ihmiset heittelehtivät heille tarkoitetuissa häkeissään, myös prinsessa Sinkkukinkun maailma romuttui 19.12. kuluvaa vuotta. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut. Kukaan ei kuollut, ketään ei menetetty, mutta ihmissuhteisiin ladattiin aikalukko, jota ei omin voimin eikä kotikonstein kalibroidulla räjähteellä saa rikki ennen kuin maailma on sille valmis. Tai valmiimpi.

Senpä vuoksi prinsessa Sinkkukinkku kehitti toimintasuunnitelman, jonka ensisijainen lähtökohta olisi vihdoin alkaa ottaa vastuuta omasta onnellisuudestaan eikä aina vain sälyttää sen ylläpitoa muille, erityisesti komealle miessukupuolelle. Samalla olisi myös opeteltava tarttumaan hetkeen, nauttimaan tästä päivästä eikä aina vain tähytä jonnekin pyhään kaukaisuuteen, josta ei voi tänään tietää, tuleeko sitä koskaan vaiko ei.

Aika parantaa ja tekee ehjäksi, niin on elämä aikojen saatossa opettanut. Samalla tavalla Herra Elämä heittelee polkujemme varsille ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä sen verran matkaa kuin he jaksavat vierellä kulkea. Toiset jäävät, toiset lähtevät. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen, eikä kaikkien kanssa edes tarvitse viettää aikaa.

Uuden vuoden kynnyksellä on hyvä tehdä aikakatsaus omiin hyvinvointimenetelmiin. Toiset tulevat onnellisiksi, kun elämässä on koko ajan jotain kiihkeää meneillään, mielekkyyttä, vaikkakin vahvan suorittamisen kautta tapahtuvaa. Ja mikäpä meillä on toistemme tapoja ryhtyä arvostelemaan; kukin tavallaan. Itse olen nyt kahden ja puolen vuoden ajan yrittänyt toipua erostani, joka ei helppo tie ole ollut. Sen on kuka tahansa voinut lukea reaaliaikaisesti blogista, jossa on melko häikäilemättömästikin käytetty vastaantulevaa materiaalia viihteen tuottajana. Ehkä helpompaa olisi ollut siirtyä kokonaan fiktion puolelle, ettei aina olisi loukannut niin kovasti läheisiään, jotka tästä kaikesta eniten ovat kärsineet. Sijaiskärsijöinä ovat toimineet ne kaikki hölmöt miehet, jotka aikuisten karkkikaupassa lankeavat siihen, mihin kuka tahansa – viattomaan (mutta ehkä jo hieman rapistuvaan) kauneuteeni – ja ovat täten (ja monesti ilman tietoista haluaan) joutuneet osaksi tarinaa.

Koska muistan kuitenkin usein kysyä luvat ja kunnioittaa vastapuolen tunteita, uskallan väittää edelleen olevani väleissä, jos en kaikkien, kuitenkin suuren osan kanssa. Välillä mietin, miksi. Mistä tämä loppumaton miellyttämisen halu ja hyväksytyksi tulemisen tarve kumpuavat? Lapsuudestako? Eikö prinsessa Sinkkukinkkua pidetty tarpeeksi sylissä lapsena? Pidettiinkö ketään niistä miehistä, joita Kinkku matkallaan kohtasi? Minkälaisia tunteita hetket Kinkun kanssa aiheuttivat jälkikäteen ajateltuna? Miksi edelleen, HELVETTI SOIKOON EDELLEEN, moni jaksaa laittaa viestiä ja kysellä kuulumisia, onko Kinkun haaviin uinut taas joku onneton Kalamies. Kinkun ongelma lienee siinä, että Kinkku vastaa. Joka perkeleen viestiin hän vastaa ja kuuntelee loputtomasti näiden onnettomien murheita ja huolia, jotta sitten voi leveillä saavutuksillaan koko kansan blogissaan, jota lukevat 1) oppilaiden vanhemmat, 2) oman äidin uimahallikaverit ja 3) ne jotka ovat ”päässeet” mukaan tarinaan. Yleensä yhteydenotot tapahtuvat laskuhumalassa; sen Kinkku on huomannut. Niissä hetkissä miehet nimittäin ymmärtävät, ketä on eniten ikävä. Ja oikea vastaus on aina: Sinkkukinkkua. Sitä koskematonta ja täydellistä, jota ei kukaan saa. Koska Kinkkua ei oikeasti ole olemassakaan.

Tänä jouluna kahlasin ihan vain huvikseni paikallisen Prisman kinkkuhyllyn (täytynee tunnustaa, että en ole eläessäni ostanut omaa kinkkua jouluksi) ainoastaan tarkastaakseni, onko muutaman vuoden takaista hittituotetta, sinkkukinkkua, vielä myytävänä. Eipä ollut. Oli vain pikkukinkkuja ja juhlakinkkuja. S-ryhmäkin lienee tajunnut, että Sinkkukinkku on kuollut käsite.

Kuolemaa on ollut ajoittain ilmassa: henkistä, fyysistä ja unenomaista. Kuoleman kirje lepää edelleen pöydällä, lähete Oyssiin odottaa jatkotutkimuksia ja -toimenpiteitä varten. Kinkun keho on jäähyllä, jos sairaus ottaa ylivallan. Siitä huolimatta, elämän syvyyksistä kaikuu huuto, joka sekoittuu nauruun ja rakkauteen. Ja ennen kaikkea kiitollisuuteen siitä, että omasta itsestä ja unelmista hän ei päästä irti koskaan. Eikä kukaan voi häneltä sitä onnea viedä, jonka hän on itsensä kanssa rakentanut ja joka säteilee usein niille, joita hän matkoillaan kohtaa.

Ystäväni sanoi, että rakastua ja rakastaa saa siitä huolimatta, että kaikki eivät pysy perässä. Syitä rakastumisiin voi etsiä hukatusta itsestä, eikä toisaalta kaikille tunteille tarvitse löytää selityksiä. Syli on edelleen vastaus maailman ongelmiin. Täytyy jaksaa kohdata toinen, pysyä pystyssä, ja jos kaatuu, olisi tärkeää, että joku siinä lähellä nappaa kiinni ja auttaa taas pystyyn. Kukaan ei pysy pystyssä ikuisesti, jokainen kaatuu joskus. Auttajakin on joskus autettava, mutta kuka näkisi kansamme syviin kerroksiin, jossa Selviytyjät purevat hammasta ja pelkäävät omaa kaatumistaan. Ei tarvitse pelätä. Kaadu reippaasti, jotta voisit taas nousta. Itkuisiin silmiin auttaa Burana ja sairausloma. Ja ehkä pieni lohduttava kosketus olkapäälle.

Kaikki samassa suossa tarvotaan, samoja hankia kahlataan. Pimeys tuntuu tappavalta Pohjolan talvessa, enkä osaa sanoa, olisiko ratkaisu siinä, että pääsisi aina talveksi täältä pois. Olisiko se tämän ahdistuksen pakenemista, ehkä siirtämistä eteenpäin? Valo ja aurinko usein parantavat mieltä. Kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun on kevättä rinnassa. Suomalaiset ovat käsittämättömän vahvaa kansaa, sillä he kestävät vuosittaisen pimeän jakson. Onko siis mikään ihme, että helpotusta haetaan milloin Jumalasta ja milloin humalasta? Ei ole, sen voin sanoa. Jokaisen täytyisi löytää oman elämänsä mielekkyys, ja vaihtoehtojen paljoudessa moni on usein aika hukassa. Onnellisimpia ovat meistä ne, jotka eivät paljoa pyydä ja jotka tyytyvät siihen, mitä on. Ja jotka ehkä uskaltavat tavoitella jotain suurempaa. Tietysti töitä pitää tehdä. Luuserit ja valittajat asuvat omassa lokerossaan lähellä kellaria.

Mitäpä jos siis ottaisit tänään eteesi tyhjän paperin ja listaisit siihen kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjoittaisit kaiken sen, mistä olet kiitollinen elämässäsi. Toiseen kirjoittaisit ne asiat, joista olisit valmis päästämään irti. Kolmanteen sen, mistä haaveilet ja mikä ensi vuonna (tai seuraavana) olisi mahdollista saavuttaa. Sitten päästäisit irti siitä, mitä et tarvitse, ja lähtisit systemaattisesti mutta kiitollisena kaikesta jo olemassa olevasta kulkemaan kohti sellaista elämää, joka on SINUNLAISESI ja SINUN vallassasi. Sillä elämää on vielä jäljellä, voi tavaton että sitä on!

Niin kuin joka vuosi tähän aikaan, olen lopettamassa kaikkea – myös tätä blogia. En oikeasti tiedä, milloin tämä loppuu ja milloin yksi klikkaus tuhoaa usean vuoden työni. En tiedä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa, että jokainen loppu on jonkin uuden alku!

Ja me kestämme ja taistelemme seuraaviin vaiheisiin, niin kauan kuin joku pitää kädestä ja nostaa pystyyn.

Sillä suurin niistä on Rakkaus.

Eikä sen voimaa sovi koskaan kysenalaistaa.

Valoa jouluusi ja aurinkoa vuodelle 2018!

Minusta ei ole kuulunut.

Minusta ei ole kuulunut, koska olen käyttänyt kaiken aikani rakastamiseen. Viimeiset puolitoista kuukautta minä olen rakastanut, ensin ihan vähän ja varovasti, sitten vähän lisää, välillä sydän verellä ja välillä onnesta sekaisin ja lopulta ihan hapoille asti. Enkä aio lopettaa, en ikinä. En ikinä.

Miltä rakkaus tuntuu? Miltä se maistuu? Mistä sen näkee? Mistä sen tietää? Onko se valhetta? Viedäänkö se pois? Voiko joku tulla ja ottaa sen pois? Voiko joku tehdä sille pahaa tai väärentää sen? Todennäköisesti se viedään pois. Ehkä sen ei anneta jäädä. Ehkä annetaan vain vähän maistaa prinsessakakkua lautaselta ja sitten viedään koko kakkupala todelliselle prinsessalle, jollekin oikeammalle, joka on jotenkin ansainnut enemmän kuin minä. Joka on ehkä odottanut kauemmin. Joka on kohdannut vieläkin enemmän surua ja kipua. Jota ei ehkä ole rakastettu koskaan. Minua sentään joskus rakastettiin. En muista kuka, mutta ilmeisesti joskus joku on rakastanut. Varmasti on. Uskoakseni varmaankin ehkä on.

Vaikka kuinka yritän, en osaa kielentää tätä onnea. Tyydyn lähinnä vain hymähtelemään ohikulkijoille ja kyselijöille. Että joo, olen löytänyt miehen. Ja että ihana se on. Kunnon kuumis, niin kuin pitikin. (Siinä vaiheessa näytän sikspäkkikuvaa ja jengi haukkoo henkeä että mitä helkkaria, onks tää vitsi. Eikä se ole.) Mutta ehkä se sittenkin on jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole varmaankaan olemassa. Että varmaan olen sekopäissäni keksinyt koko jutun. 

Mutta kun en ole. On se olemassa. Ja oli se olemassa aiemminkin, mutta minulla oli omat kuvioni ja oma itseni, jonka kanssa piti selvittää muutamia juttuja ennen kuin me pystyimme kohtaamaan. Ja sinulla tietysti omat vaiheesi, jotka sinä olet käynyt läpi ennen minua. Ennen kuin tuli minun aikani. Jokainen nimittäin vuorollaan. Ehkä minä sitten osuin tiellesi oikeaan aikaan, vaikka luulenkin, että tulin vähän liian aikaisin. Se on toisaalta tyypillistä minua. Muualle saavun aina sopivasti myöhässä, mutta niissä paikoissa, joissa on oltava ajoissa, minä olen säntillinen. Ja sinun kohdallasi oli oltava säntillinen, koska muuten sinut olisi poiminut joku muu. Siitä olen satavarma. Kyse oli vain päivistä, ellei jopa tunneista. Eli siinä mielessä Jumalalle kiitos, että meidät toistemme teille tiputettiin. En nimittäin usko kohtaamisemme olleen sattumaa. Tähtiin se oli kirjoitettu; tähtiin ja sateenkaarien heijasteisiin, aikojen alussa kenties.

En jaksa enää olla kovin peloissani. Alkuun olin, että jos sinä jotenkin kuitenkin näet lävitseni ja huomaat huonouteni tai teennäisyyteni tai vääränlaisuuteni. Ja sitten säikähdät ja katoat. Mutta syteen tai saveen – olen halunnut ilmentää kuitenkin sitä itseäni, joka oikeasti olen! Jotta tulisi mahdollisimman totuudenmukainen kuva. Sehän olisi maailman pönttöpäisintä alkaa feikkaamaan jotain mitä ei ole ollenkaan. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mitä oikeasti on? Mitä jos koko ajan feikkaakin vähän vahingossa?

Minulla on tuhansia tarinoita kerrottavana. En edes tiedä, mitä kertoisin, mutta sinä tunnut koko ajan enemmän ja enemmän omalta. Sopivalta. Rakkaalta. Joltain sellaiselta, jota ei enää pitkään aikaan ole voinut verrata kehenkään muuhun. Painit omassa sarjassasi, eikä kilpailijoita ole. Onni on kietoutunut minuun ja silittelee herkeämättä ihoni poimuja. Varsinkin nyt, kun sinä et pysty silittelemään. Ikävä kuristaa, mutta vain vähän, ja tokihan minä pärjään.

Emmehän me tietenkään vielä seurustele. Niin alussa sovittiin, minun toiveestani, ettei kolmeen kuukauteen voi puhua mistään sellaisesta, tapailusta korkeintaan. Hölmö toive, mutta samalla järkevä, ja välillä olen kironnut järkevyyttäni, mutta samalla tajunnut, että vaikka olisimmekin päättäneet tämän olevan seurustelua jo jossain aikaisemmassa vaiheessa, ei se mitään muuttaisi. Samalla tavalla me olisimme edenneet, samat asiat tehneet ja sanoneet, samassa määrin jarruttaneet ja painaneet kaasua. Vanhakantaisen näkemykseni mukaan kolmessa kuukaudessa pitäisi selvitä aika paljon toisesta, varsinkin jos saa viettää kunnolla aikaa yhdessä. Ja olemmehan me viettäneet. Sinä olet uponnut minuun ja minä sinuun, eikä kumpikaan halua pois. Alan vähitellen uskoa, että tämä on vasta alku, meidän tarinamme alku.

Minä olen jo vähän tottunut sinuun. Olin joutunut olemaan kamalan kauan vahva ihan itsekseni, joten on ollut helpottavaa saada välillä nojata ja itkeä ja olla heikko. Olet ollut koko ajan puhelinsoiton tai viestin päässä, jos et ole ollut lähelläni. Olen huomannut, että kun minulla tulee mieleen jokin asia, haluan kertoa sen ensimmäisenä sinulle. Jotain tästä huvittavasta riippuvuudesta kertoo myös se, että kun viime perjantaina olit menossa lenkille, sinun täytyi laittaa minulle erikseen viesti, jossa kerroit, ettet ole seuraavaan tuntiin tavoitettavissani. Että sellainen aika minun olisi nyt selvittävä ilman sinua. Eipä siinä. Pärjäsin hienosti. Kymmenen aikaan sinä sitten soitit, vaikka uhkasin, että itkisin koko puhelun. Olisin itkenyt kaipauksesta, koska tiesin, ettemme näkisi viikkokausiin. En kuitenkaan itkenyt kuin pari ensimmäistä lausetta. Äänesi tekee edelleen ihmeitä sielulleni. Sinulla on käsittämätön kyky saada minut rauhoittumaan, koska äänesi on niin kaunis ja pehmeä ja rauhallinen ja minulla on jatkuvasti ikävä ääntäsi. Puhut kauniisti. Joka toinen sana on rakas/kulta/muru/pupu/raksu/mussukka tai mikä vain niistä kahdestakymmenestä muusta samaa tarkoittavasta sanasta, joita osaamme käyttää jo tosi sujuvasti puhellessamme toisillemme.

Tietyt asiat täytyy kuitenkin tehdä, vaikka olisi kuinka tuore rakkaus mielessä ja housunpuntissa painamassa. Niin elämä menee, vaikka joskus joku juttu saattaa tulla ihan väärään vaiheeseen. Sinä olit haaveillut matkasta, ja minusta sinä ansaitsit sen. Toki yritin vähän kiukutella ja salaa toivoin, ettet lähtisi, mutta siltikin halusin, että menisit, jotta olisit onnellisempi ja koska olit sitä niin odottanut, puhunut pitkään. Enkä minä aio koskaan sinun tielläsi seistä, kun puhutaan unelmista. Minusta tulee hyvä vaimo. Sellainen lempeä ja kiltti, joka tukee miestään ja hoitaa kodin ja perheen ja kaiken mahdollisen, mitä nyt vain on minun huithapelilla luonteellani mahdollista hoitaa. Mutta minä siis tahdoin, että lähtisit, jotta saisimme vielä kokeilla, miltä tuntuu olla ilman toisiamme. Koska joskus on mentävä kauas, jotta näkisi lähelle. Ehkä me näemme toisemme selvemmin sitten kun sinä palaat. Jos siis enää palaat.

Lauantaiaamuna sinä lensit maailman toiselle puolelle. Nyt minun on selviydyttävä yksin kokonaiset kaksi viikkoa. Pitkä aika ilman sinua, vaikka elämän mittakaavassa pärjäsin hyvin siihen asti, kun ilmestyit ensimmäistä kertaa minun puhelimeni näytölle sinä yhtenä lokakuisena keskiviikkoaamuna. Sydän hyppäsi kurkkuun jo silloin. Muistan, missä olin. Muistan, mitä sanoin. Sanoin ääneen: ”No nyt”, ja ”Pliiiiiiiiis” (mikä viittasi toiveeseen mahdollisesta mätsäämisestä). Sitten piti puhallella noin minuutti ennen kuin laitoin ensimmäisen viestin. Lokakuun kolmas. Se se oli. Siitä on kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta ja yhden päivän sinä olet ollut osa tarinaani, ja minä sinun.

Kaksi viikkoa on lyhyt aika käydä töissä ja lyhyt aika olla dieetillä, mutta pitkä aika korjata kokeita, harjoitella näytelmää tai olla ilman sinua. Unohdankohan minä sen, miltä ihosi tuntuu? Tai miltä näytät. Tai miltä kuulostat. Tai miten naurat. Tai miltä parransänkesi tuntuu minun olkapäätäni vasten. Tai miltä sinä tunnut jossain muussa yhteydessä, jossa suudelmia ei lasketa, vaan ne sulautuvat yhdeksi onnelliseksi aalloksi, jonka harjalla voi kieppua käsi kädessä.

Oikea elämä voi olla kuolemankirjeitä ja matkoja kaukomaille,

mutta rakkaus ei tarvitse selittäjää eikä suomentajaa.

Varasin meille matkan välipäiviksi Tallinnaan.

Mennään kahdestaan.

Annetaan aikaa.

Käytetään suudelmiin päiväkausia,

jotta seuraavista vuosista

tulisi vahvoja

ja vaikka minusta kasvaisi elämän puristimessa pieni ja heikko

saisin nojata sinuun

ja sinä suutelisit haavani umpeen

tai toki saisit ne ommella tai laastaroida tai rasvata Bebanthenilla,

ihan sama,

koska sinähän se lääkäri tässä olet.

Minä saisin olla vain boheemi hölmö,

jossa kaikki muu on aina vähän vinossa

paitsi rakkaus

sillä se on vahva

ja siihen sinä saat heittäytyä

ja siinä levätä

ja siitä tankata voimasi täyteen.

Ja minä lupaan silittää.

Sinut ja paitasi.

Sitten voimme vähän pelata Trivialia.

Minä tietysti voitan.

En joka kerta,

koska välillä annan sinun voittaa.

Ja niin me elämme,

sopuisasti,

yhdessä

ja ehkä meistä tulee perhe.

Sellainen kuin pitää.

Sinä olet nyt tullut minuun.

Ja viimein

minä

tunnistin

rakkauden.

Eräänä päivänä hän ymmärtää kuolevaisuuden. Hän on kolmekymmentäneljä vuotta, viisi kuukautta ja kuusi päivää vanha. Kuolevaisuus lepää kirjeenä postilaatikossa tavallisen työpäivän päätteeksi. Ystävä selittää, että se on vain varoitus; oikea kuolema soitetaan puhelimella. Vähän niin kuin synnytys, hän muistaa. Kun hän edellisen kerran odotti synnytystään muutamia vuosia sitten heinäkuusta turpeana, kaikki samassa tilanteessa olleet kaverit olivat jo hommansa hoitaneet ja nököttivät kodeissaan uutta nyyttiä imettämässä. Hän oli niin pihalla tapahtumien etenemisestä, että kun puhelin soi, hän ajatteli, että sieltä ne nyt soittavat. Että sun synnyttämisen aika ois nyt. Että alahan tulla sieltä. Kukaan ei soittanut. Viimein eräänä loppukesän aamuna poika päätti aiheuttaa syntymänsä itse ja potkaista mojovan täräyksen äitinsä kylkeen. Siinä räjähtivät lapsivedet makuuhuoneen kynnykselle. Oikein loiskahtivat. Mutta siitä on jo aikaa.

Hän istuu tunnin paikoillaan, halaa välillä lastaan ja miettii, että nytkö se sitten tulee. Lapsi jää ilman äitiä ja mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä toisin. Että kyllä on kolmekymmentäneljävuotias armottomasti liian nuori kuolemaan. Ja että tässäkö tämä sitten oli. Että kamalan hyvän elämän antoivat, joka sitten ihan puolitiehen jätetään. Että mikäs tarkoitus se tällaisella elämänpuolikkaalla on? Että liian kiireesti on ilmeisesti eletty, paukutettu menemään tuhatta ja sataa, että kaikki varmasti tulisi tehtyä eikä kenenkään tarvitsisi jälkihuuruissa narista, että jäiköhän joku homma hoitamatta. Voin kertoa, ettei jäänyt. Mutta olis kai sitä siltikin vielä paljon hommaa. Ei tässä nyt oikein ehtisi kuolla.

Kun hän on riittävästi vellonut omissa maailmoissaan ja miettinyt, että mitäs tässä nyt, sinä viimein soitat. Olet ajamassa töistä kotiin. Lämpö livahtaa suustasi ja tavoittaa hänen herkän mielensä. Hänen äänensä murtuu. Ensin hän pillittää ja sitten vollottaa. Että aika paska diili sullekin, jos heti kuolen, ennen kuin mikään ehtii alkaa. Kaikki se hyvä, mitä tässä nyt on viikkotolkulla suunniteltu. Yrität lohduttaa ja selvittää, sen minkä matkojen päästä pystyt tekemään.Et ole koskaan kuullut hänen itkevän, mutta hoidat tilanteen hienosti. Hän rauhoittuu ja tuntee taas kelluvansa turvassa. Sinulla on ollut ihmeellinen, sydäntä silittävä vaikutus jo muutamia viikkoja. Lupaat selvittää asioita, että hän saisi mielelleen rauhan. Eniten ihmisten mielenrauhaa kalvavat pelko ja epätietoisuus. Kun ne pelataan pois päiväjärjestyksestä, on kaikilla helpompaa. Sinä kutsut häntä rakkaaksi ja muruseksi, ja hän tietää, että olet kultakimpale, joka hänen polkuaan reunustaa. Tai olet sateenkaari, jonka päässä on aarre. Tai olet se aarre, jonka sateenkaari osoitti. Aarre, joka viimein löytyi, vaikka kaikki väittivät, ettei sitä ole olemassa. Kyllä se oli. Ja hän oli vahva, koska ei luovuttanut, lakannut etsimästä eikä uskomasta siihen, että kyllä sinä siellä olet. Ja että tulet sitten kun olet valmis. Niin kuin lopulta tulitkin.

Minulla oli elämälleni kolme toivomusta. Kaksi ensimmäistä olivat vauva ja kustannussopimus, ja ne vaativat erinäisiä toimenpiteitä, jotka eivät ihan yksinkertaisin menetelmin ole saapumassa välittömään läheisyyteeni. Kolmas oli sellainen mies, joka ei koskaan mene pois. Joka on lämpö ja turva ja rakkaus samassa sielussa. He-le-ve-tin hyvä perse ja nätti naama. Taito koskettaa ja ottaa syliin. Kyky keskustella loputtomiin. Ja joka ehkä ihan vähän jumaloi, minua. Mutta ihan vähän vaan, koska muuten mulla nousee pissa pipoon, eikä sitä kestä kukaan. Että jos voisi sillä tavalla näkymättömästi jumaloida, olisi aika tosi jees.

Kolmen kuukauden koeaika oli siinä mielessä oivallinen veto allekirjoittaneelta, että mikään ei tapahdu hetkessä. Toista ei voi tuntea päivässä eikä viikossa, mutta kolmessa kuukaudessa selviää ilman toistaiseksi syvempiä haavoja se tosiasia, olisiko suhteessa potentiaalia tulla maailman intohimoisimmaksi, hyväksyvimmäksi, hulluksi ja helläksi, herkäksi ja hurmaavaksi, kommunikonti- ja vuorovaikutustaidoiltaan suuren luokan fantasiaksi, josta keski-ikäistyvät mummot näkevät märkiä unia. Että siinä mielessä koeaikaa on nyt kuukausi taputeltu. En toki missään nimessä suosittele, että kannattaisi alkaa vielä varailla kirkkoa, hedelmöittää munasarjojen kaikkien munarakkuloiden hymykuoppia ja irtoilevia mielihyväsoluja, sillä koeaikaa on tosiaankin takana vasta vajaa kuukausi.

Siitä huolimatta on se. Se on. Ai että, ei kyllä käynyt mielen vieressäkään, että tähän joku mies rykäisisi vielä tälle syksylle tämän kinkun lakanoita lämmittämään. Mutta niin se vain tuli. Sehän tulee kaikkien maailman lakien vastaisesti juuri silloin kun se vähiten itselle sopisi. Teatterin ensi-ilta hengittää kahvinhuuruista tekohengitystä harva se ilta ja lavalla on pakko pistää parastaan, koska huonoa ei lähdetä tekemään. Vanha viidakon laki. Mutta en valita. Ennemmin valitan vaikka siitä kuoleman kirjeestä, mutta ehkä tässä nyt vain on ajateltava, että tuopahan perspektiiviä elämään, ja jos tästä selvitään, mennään kohti uusia haasteita. Ja opetellaan valittamaan vähemmän.

Koska hyvä se on välillä oppia korjaamaan elämän suuntaa ja arvoja sun muuta. Tiedän olevani pitkällä. Kaikki otetaan, mitä annetaan. Ja mitä ei anneta, otetaan väkisin.

Nyt näyttäis joka tapauksessa siltä, että minun osakseni, vähän yllättävästikin, tuli rakkaus. Sano mitä sanot, mutta se taitaa olla menoa. Villi alamäki helmat heiluen sellaisen kuumiksen kanssa, että oksat pois ja osa latvan kärkeä.

Joku on joskus sanonut, että rakkaus on väkevämpi kuolemaa.

Sehän nähdään.

Rakkaus on jännä asia. Se on myös kirjallisuuden, musiikin, elokuvateollisuuden ja taiteen käytetyin ja käsitellyin aihe kautta aikain. Siltikin se on voimana ehtymätön, loppumaton. Toinen rakkauden ohella suurimmista teemoista on kuolema. Rakkaus ja kuolema. Ja miksi? Rakkaus on mysteeri. Kuolema on mysteeri. Ja mysteereistä riittää kerrottavaa, koska niitä ei voi koskaan ymmärtää täysin.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin laulun, jonka ensimmäinen säkeistö on puhutellut syvästi jälkeenpäinkin. Voiko oma teksti tai oma ajatus puhutella? Uskoakseni voi. Omien ajatusten takana on kiva seistä; ei tietysti kaikkien, mutta ainakin niiden, joilla on painoarvoa elämän näkökulmasta ja joihin on helppo uskoa. Säkeistön sanomalla oli totuuspohja: olin käynyt terapeuteilla, useilla eri kallonkutistajilla kysymässä, mikä minussa on vikana. Kukaan ei osannut antaa kovin selkeää vastausta, mutta suurimman avun sain lohdutuksesta, jonka eräs ihan tavallinen työterveydenhoitaja antoi. Hän kuunteli. Muuta ei tarvittu. Tapahtumasta on vuosikausia aikaa, mutta muistan yhä tunteen, joka siitä jäi. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikkiin asioihin ei välttämättä tarvitse saada vastausta. Riittää, että joku kuuntelee ja pitää kädestä. Kaikkia maailman asioita ei tarvitse pystyä ymmärtämään.

Noissa sieluni suonsilmäkkeissä kirjoittamani kappale käsitteli tuolloin ihmisen kaipuuta johonkin selittämättömään. Sittemmin tajusin, että kyse oli rakkauden kaipuusta nimenomaan omassa elämässäni, jossa ei ollut sellaista rakkautta, jota olisi pitänyt ehkä olla. Ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan, minkä vuoksi sitä tai sen olemattomuutta ylipäätään oli vaikea tunnistaa. Rakkaudettomuus syöksi minut rakkaudenjanoon, jota olen tässä vuosien mittaan yrittänyt erinäisin keinoin sammuttaa. Rakkauden mysteeri ei ole selvinnyt, mutta lähemmäs totuutta olen päässyt. Uskallan väittää, että tänä päivänä ja tässä hetkessä tunnistan rakkauden ja ymmärrän sitä piirun verran enemmän kuin aiemmin. Kappaleeni alkusäkeet kuuluivat tuolloin: ”Terapeuttini sanoi, etten osaa rakastaa./ Mutta ehkä vieläkin pahempaa/ on etten tunnista edes vihaa/ ja että tahdon vain ihmislihaa.” Lyriikkana säkeet kuulostavat vähän vitsiltä ja vähän myös kannibalismilta, mutta tausta-ajatus on vakava. Samalla sanoma on myös kamalan selkeä: hukassa olevat ihmiset etsivät sielunsa täyttymystä ja vastausta kaipauksen kärsimykseen erinäisistä korvikkeista, vaikka todellisuudessa pitäisi etsiä pyyteetöntä ja hyväksyvää rakkautta. Rakkaushan ratkaisisi kaikki maailman ongelmat. Syli on vastaus kaikkeen, näin olen aikaisemminkin itseäni siteerannut. Mutta miten ihmiset ovat niin käsittämättömän hukassa koko ajan? Me rakennamme ympärillemme muurit, vaikka ne pitäisi rikkoa. Me rakennamme elämämme kulisseiksi, vaikka meidän pitäisi etsiä aitoutta ja läsnäoloa, omaa itseämme ja omaa polkuamme välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Meitä pelottaa. Me haukumme toisiamme, vaikka meidän pitäisi ennen kaikkea rakastaa. Ja sellainen, joka ei ensin ole oppinut rakastamaan itseään, ei voi koskaan oppia rakastamaan toista.

Kohtasin tällä viikolla taas yhden pelkoni. Mehän pelkäämme eniten asioita, jotka ovat meille vieraita. Mieluiten kulkisin omaa turvallista polkuani, jonka olen valinnut, niiden ajatusten ja asenteiden kanssa, joihin olen kasvanut ja joita olen ympäristöstäni ja arvostamiltani ihmisiltä omaksunut. Joskus kuitenkin käy niin, että tahtomattamme joudumme ottamaan elämäämme asioita, joista emme lähtökohtaisesti pidä. Jos niistä ei pääse eroon, niiden kanssa on opeteltava elämään. Tärkeintä kuitenkin olisi, että sellaisiin asioihin ei tarvitsisi tuhlata turhaa energiaa. Helpoin tie tähän on hyväksyminen, ja jotta oppisi hyväksymään, on ensin opittava ymmärtämään erilaisuutta. Se ei aina ole helppoa, mutta se poistaa pelkoja. Ja pelottomana on helpompi hengittää.

Olen tässä nyt joitakin kuukausia pohtinut myös rahan valtaa. Asia on itselleni edelleen ristiriitainen, enkä usko, että minulla on aiheesta paljoakaan sanottavaa. Raha on tabu, ja vaikka kuinka haluaisin, en saa nälkämaiden lapsille enempää ruokaa sillä, että ostaisin vähemmän tai laittaisin vähemmän ruokaa roskiin, säästäisin enemmän sähköä tai vettä. En voi auttaa kaikkia maailman lapsia enkä aikuisiakaan. Tämän taakan alle olisi helppoa musertua. En kuitenkaan muserru. Enkä ole Jeesus. Minun henkilökohtainen tehtäväni on pelastaa niin monta ihmissielua kuin pystyn niillä avuilla, jotka minulle on annettu. Ja jos en pysty enempään, sen on riitettävä. Periaatteessa lähtötilanteessa jo pelkästään sen pitäisi riittää, että pystyisin pelastamaan itseni. Siitäkään ei aina kuitenkaan ole takeita. Siitä huolimatta olen matkalla, ihan niin kuin sinäkin. Taistelen loppuelämäni omaa itsekkyyttäni vastaan. Enempää ei voi vaatia. Tai toki voi, mutta kaikkeen ei tarvitse pystyä.

Tässä nyt on kuitenkin omassa elämässäni astunut parrasvaloihin eräänlainen rakkauden esiaste. Olen varovainen. Olen aika helvetin varovainen, koska selkärepussani on sen verran jo turhia unelmia ja karkeita pettymyksiä, että järkikin sanoo, että vähintä, mitä nyt kannattaisi tehdä, olisi olla viisas ja rauhallinen. Rakkaus ei periaatteessa ole vaikea asia. Resepti on yllättävän helppo. Jos onnistuu löytämään elämäänsä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka eivät syö pois omaa luovuutta ja elämäniloa, he saavat jäädä. Muussa tapauksessa näytän aika helvetin äkkiä ovea. Ja jos en mitään muuta, omat tunteeni minä tunnistan vaikka pimeässä, eivätkä ne valehtele. Eivät ole koskaan valehdelleet.

Ja nyt jostain ihmemaailmasta on elämääni pölähtänyt uusi ihminen, johon olen tässä rauhassa saanut tutustella. Yllätyksiä ilmenee, puolin ja toisin, hyviä ja huonoja, niin tietysti(!), ja mitä vanhemmaksi elämme, sitä enemmän meillä on valtaa ja taitoa päättää siitä, kenen kanssa haluamme tulla toimeen ja kenen kanssa emme, varsinkin jos puhutaan parisuhteesta ja kumppanin etsimisestä. Sen vuoksi en halua puhua vielä seurustelusta. Ehkä voisin puhua tapailusta, jos tilanteelle on annettava nimi. (Oikeastaan vihaan nimeämistä näissä asioissa, koska haluaisin ehkä puhua vain selittämättömästä huumasta ja rakkauden esiasteesta.) Ollaksemme kuitenkin vakavia ja järkeviä ihmisiä kaiken järjettömyyden keskellä, olen puhunut aikaisemminkin tällaisiin tilanteisiin soveltuvasta kolmen kuukauden koeajasta. Siinä pitäisi selvitä yhtä ja toista paitsi itsestä, myös toisesta. Minusta on itse asiassa ollut huvittavaa huomata, miten sama ihminen (viittaan tällä ennen kaikkea itseeni) voi olla niin eriluontoinen eri ihmisten seurassa. Tietyssä seurassa olen kiihkeä ja tietyssä lempeä. Joskus puhun paljon, ja toisinaan en halua sanoa mitään. Ihmiset usein säikähtävät, jos tuntevat vain yhden puolen minusta ja joutuvat yllättäen kohtaamaan sen toisen.

En siis oikeasti osaa sanoa vielä, onko se nyt tässä, vaikka olenkin kovin kovin innoissani. Että onko se tämä ihminen, kenen kanssa lopulta perustan uusperheen aikuisuusvaiheeseen nro 2. Ihana se on, mutta luultavasti sieluani sekoittavat nyt vain oman kehoni dopamiinit, serotoniinit, endorfiinit ja oksitosiinit, ja kuinka paljon niihinkään lopulta on luottamista? Ihan sama. Tieteellistä selitystä lähdin tunteelleni saamaan, ja vauhdilla vastauksettomaksi jäätiin. Tarvitseeko rakkautta selittää järjellä?

Eikö riitä, että toisen kanssa on tässä kohdassa vain tosi hyvä olla?

Että on loputon ikävä toisen iholle. Sen voimalla jaksaa vähän tyhmempikin yksilö. Kuten esimerkiksi Vihiluodon oma Sinkkukinkku, jota hänen tuleva poikaystävänsä kutsui tässä yksi ilta lempästi enää pelkäksi Kinkuksi.

Sinkkuuskin on nimittäin aika häilyvä käsite. Jopa niin häilyvä, että sen olemassaolon saa jokainen päättää ihan itse, paitsi siinä tapauksessa, jos ollaan jo tiiviisti avioliiton satamassa. Silloin suosittelen hetkellisesti pikaisia pakomatkoja mantereelle. Tosin nekään eivät aina pelasta. Joka tapauksessa jokainen hämmentää oman soppansa, ja loppupeleissä joutuu sen myös itse nauttimaan. Siinä mielessä olisi kätevää olla hyvä kokki tai vähintään hyvä hämmentäjä. Yhteispelillä selviää yllättävän monista kiemuroista, eikä huumorin merkitystä sovi koskaan vähätellä.

Jäämme siis odottelemaan myöhempien aikojen pyhiä. Silloin tiedämme todennäköisesti enemmän, mikäli kukaan ei sitä ennen kajoa viisauteemme, suorita mielemme syvänteisiin lobotomiaa tai varasta itsenäisyyttämme.

Siihen asti, kunnes tapaamme taas:

Voi hyvin, ystäväni.

Blogini perustamisesta tuli eilen kaksi vuotta. Olen ollut onnellinen tästä mahdollisuudesta saada jäsentää ajatuksiani ja pohdiskella itselleni tärkeitä asioita. Jossain vaiheessa blogi muuttui päiväkirjaksi, jossa halusin ajatella ääneen – sellaisia juttuja, joiden jakaminen ei vahingoita minua eikä muita. Jos on ollut jotain henkilökohtaisempaa, luvat on aina kysytty. Tiedän tasan tarkkaan, kenestä saa kirjoittaa ja kenestä ei. Toki minulla on ollut koko ajan olemassa myös mieleni toinen ulottuvuus, jota en jaa kuin muutaman lähimmän kanssa. Mutta toisinaan tuntuu hyvältä, että saa höpötellä ja samalla tehdä retkiä itsensä äärille. Sellainen tekee hyvää kenelle tahansa. Minun väyläni on ollut tämä. Huumorin kautta kivusta kertominen on ollut minun tapani kasvaa lähemmäs sitä itseäni, joka haluan olla tästä eteenpäin.

Minulla on teille suru-uutisia. Eräs teille hyvin läheiseksi tullut ihminen on kuollut. Poismeno ei ollut yllättävä, kuihtumista oli ollut jo nähtävissä pitkin syksyä. Mutta kyllähän se aina tuntuu, jos läheisensä menettää. Tai ehkä hautajaisia ei siltikään tarvitse pitää. Toki voimme keittää kahvit ja syödä Bebe-leivokset hänen muistolleen, mutta ehkä poismeno ei siltikään ole niin raskas asia. Jos hän vain haipui pois, halusi mennä, oli valmis jättämään kaiken sen, mikä ehkä jo väsytti. Muuttui toiseksi. Olin aistinut sen hänestä, joten viimeiset kuukaudet annoin hänen olla rauhassa itsensä kanssa. Tiedättekö kenestä puhun? Sinkkukinkkua ei enää ole.

Luulen, että olen nyt kohdannut hänet, jota olen odottanut vuosikausia. Yhtäkkiä hän vain tuli ja valaisi läsnäolollaan koko minun maisemani ja sieluni huoneet. Puhdisti tummuneet seinät. Paransi mustelmat. Voiteli Bebanthenia (=vauvojen pyllyrasvaa) sellaisiin haavoihini, jotka olivat jääneet repsottamaan menneistä suhteista. Tänään minä haluan puhua hänestä. Meistä. Olen tietysti varovainen. Olen tietoinen, että kauaa ei olla tunnettu. Mikä tahansa voi mennä pieleen edelleen. Ja siltikin tiedän, että siinä se nyt on. Sen tunnistaa ja tietää jossain syvällä itsensä uumenissa. Varmasti on epäilijöitä, ainahan niitä on. Enkä minä ole ollut kamalan taitava näissä miehentunnistustehtävissä aikaisemminkaan. Että ihan aiheellista epäillä. Himmailu on muutenkin tervettä. Pettyminen on kerta toisensa jälkeen raskasta; parempi olisi pitää salaisuudet aina itsellään. Mutta tämä on elämää, enkä minä helppoa elämää ole koskaan pyytänyt. Ja voisiko kuitenkin olla niin, että eräänä päivänä tuhkasta nousisi Feeniks ja sateenkaaren päässä odottaisi aarre?

Me nähtiin ensimmäistä kertaa viikko sitten. Vain viikko sitten. Ensimmäiset treffit kestivät 15 tuntia. Viikon sisään ollaan oltu kolme yötä yhdessä. Viikko tuntuu vuodelta. Tiedätkö sen tunteen, kun kolme tuntia hujahtaa hetkessä eikä muisteta syödä, kun sielut kietoutuvat yhteen? Ihoa, läsnäoloa, tarinoita. Toisella kerralla hän sanoo minulle, että tuntuu kuin oltaisiin tunnettu paljon kauemmin kuin puoli viikkoa. Tai puolitoista, jos ensimmäistä näkemistä edeltävä viestinvaihto lasketaan kuvioon mukaan.

On varmaan sanomattakin selvää, että puhuttu on. Hänessä on kaikki, mitä minun miehessäni pitää olla. Tai ainakin hyvin paljon sellaista, mikä on puhdasta hyvää ja mitä en muuttaisi. Saatoin mainita edellisessä blogikirjoituksessani, että minun hyvä ystäväni tunsi hänet nuoruudessaan. Eli olenhan minä hänet tiennyt, hänestä tarinoita kuullut, ehkä joskus ohimennen tavannut, mutta en enää muista. Olin päättänyt, etten sano ystävälleni mitään tulevasta tapaamisestamme, mutta enhän minä voinut lopulta olla sanomatta. Kolmea päivää ennen ensitreffejä soitin ja kerroin ystävälleni kaiken, niin kuin asia oli. Kysyin kaverin mielipidettä tilanteeseen. Ja koska hän, entinen kämppikseni ja lapseni kummi, tuntee minut paremmin kuin kukaan ja on myös muissa ihmissuhteissaan hyvin taitava tunnistamaan ihmisissä heidän vallitsevia piirteitään, sanoi lyhyesti, että tyyppi on ihana ja että nyt vois oikeesti olla tsäänssiä. En tarvinnut muuta, koska luotan ystäväni mielipiteisiin kuin vuoreen. Sen jälkeen olin rauhallinen ja otin vastaan kaiken, mitä annettiin. Ja voin kertoa, että paljon annetaan sellaiselle, joka avaa sydämensä ja pystyy ottamaan vastaan.

Kuka hän sitten on? Ehdottomasti parasta hänessä on se, että hän ottaa minut sellaisena kuin olen. Saan laukoa juttujani omaan terävään tahtiini, ja hän reagoi niihin nopeasti. Tilannetaju ja siihen liittyvä komiikka yhdistävät vahvasti. Hän puhuu minulle kauniisti, ottaa lähelle, silittää koko ajan. Minua ei ahdista millään tavalla. Puhutaan kaikesta, puhutaan surusta ja vaikeuksista, unelmista ja toiveista. Ensimmäisenä iltana hän kysyy, montako lasta vielä haluan. Pärjätään toki jo olemassaolevilla, mutta koska vauvakuumeeni on ikuinen, en pistäisi pahakseni, jos kohtuni kantaisi vielä yhden tai kaksi. Hän voisi haluta enemmänkin. Mutta katsotaan nyt. Yksi kerrallaan. Aikakin käy vähiin. En ole enää nuori. Mennään siis sillä, mitä elämä antaa, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan heti. Teatterin ensi-iltani on kuukauden päästä, enkä halua oksentaa kulisseissa.

Eilen kysyin, haluaako hän kesä- vai talvihäät. Olen painottanut, että minun ei ole pakko päästä enää naimisiin. Minulle se ei ole tae onnesta, enkä halua enää vaihtaa sukunimeäni pois (osa taiteilijaidentiteettiäni). Sormuksen haluan, mutten ehkä kahta. Yksi riittää. Kihloihin ei tarvitse mennä. Hän vastaa, ettei vuodenajalla ole väliä, koska menemme naimisiin joka tapauksessa Malediiveilla tai Mauritiuksella. Hiekan pitäisi olla valkoista. Minulle sopii. Valkoinen hiekka tuntuu hyvältä varpaissa.

Vaikka tontin paikka on käytännössä siis katsottu, kaiken yllä lepää kuitenkin lämpö, lempeys ja kiireettömyys. Minulle on rehellisesti sanottuna ihan sama, missä vaiheessa alamme sanomaan yhdessäoloamme parisuhteeksi tai milloin Tinder-tilit suljetaan. (Omani meni muuten kiinni viime lauantaina, toim. huom., enkä varsinaisesti ole kiinnostunut siitä, mitä hän tekee omallaan.) Sellaisilla asioilla ei ole merkitystä, koska sydämissämme tiedämme, että tämä on tässä ja ajan kanssa tulemme menemään yhteen, olemaan pari ja myöhemmin perhe. Ja jos siinä ei tule käymään niin, siihen on varmasti syynsä, eikä ole minun tehtäväni murehtia sitä nyt. Olen ollut onnellinen, eikä kukaan tätä onnea pysty minulta ottamaan pois. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan.

Ystävät ovat lähetelleet viestejä, soittaneet, kyselleet tilannepäivitystä. Koulussa siivoojat kurkkaavat luokkaan, näyttävät käytävällä peukkua, toivovat sydämestään hyvää. Oppilaat kyselevät, haluavat elää mukana onnea. Yksi suosikkiluokkani jakoi jo tehtävät keskenään yhdellä eilisellä äidinkielentunnilla häitäni ajatellen. Yksi oli pappi ja toinen kaaso. Kolmas aikoi pitää puheen ja neljäs toimia kanttorina. Kamalan selkeää. Opettaja seurasi vouhottamista lempeästi vierestä. Saahan toki unelmoida. Minusta on kuulemma annettu ensivaroitus tulevalle anopilleni. Nimeni on kuulemma tuttu. Tilanne huvitti. Kyllähän tämä julkisuus toisinaan päätä pakottaa. Todellisuudessa tuleva anoppini tuntee ilmeisesti vanhempani jo valmiiksi. Eipä tarvitse sitäkään stressata etukäteen.

Lasten kanssa pitäisi olla varovainen. Ei saa esitellä uutta kumppania liian nopeasti, ettei kukaan säiky. Siitä huolimatta lapseni tietävät äitinsä tilanteen, elävät mukana, toivovat hyvää. Kerroin viikko sitten torstaina lapsilleni, että olen menossa tapaamaan erästä lääkäriä, ja jos kaikki menee hyvin, lääkäristä saattaa tulla myöhemmin äidin poikakaveri. Vanhempi poikani mietti, olenko menossa vastaanotolle. Sanoin meneväni hänen kotiinsa, en työpaikalle. Lapseni on terävä ja empaattinen. Hänellä oli kolme tärkeää kysymystä, joihin vastauksen saatuaan hän oli onnellinen. Hän halusi tietää, onko mies mukava. Toisekseen, onko tällä lapsia. Ja kolmanneksi vielä varmistus, eihän hän ihan varmasti ole idiootti, koska sellaisia me ei jakseta katsella. Viisas lapsi, vasta seitsemänvuotias.

Olen ehkä joskus maininnut, että toiset oppilassuhteeni ovat läheisempiä kuin toiset. Viime viikkoina olen elänyt mukana oppilaideni sydänsuruja, kuunnellut milloin ketäkin, ottanut vastaan lauantai-iltaisin viestejä, joissa pyydetään apua teinimaailman ongelmiin. Eräs 9. luokkalainen poikaoppilaani, joka on tehnyt minulle hyvin selväksi rakkautensa minua kohtaan (joka toivottavasti on vitsi), pohti eräänä päivänä tuntitilanteessa ikäeroamme ja oli sitä mieltä, että se on takuulla vähemmän kuin presidenttiparillamme. Olin toki ymmärtäväinen, mutta kehotin häntä etsimään omanikäisensä puolison. Olenhan vähän ryppyinen jo nyt, parhaat päiväni nähnyt. Paria päivää aiemmin olin kertonut hänelle uudesta tuttavuudestani. Toiselle näytin kuvaa. Yläkouluikäisille on tärkeää tietää, mitä aikuisten elämässä on tehty ja saatu aikaan. Ja tokihan se jotain kertoo itsellenikin. Olen kaivannut määrätietoista ja osaavaa miestä. Sellainen minulla nyt tässä nähtävästi olisi. Nykyinen lääkäri ja entinen ammattijalkapalloilija. Siinä on. Siinä on ihmettelemistä. Osaa rakentaa ja soittaa pianoa. Määrätietoinen ja tehokas. Urheilullinen. Sydämeltään lämmin ja hyväksyvä. Tässä tilanteessa tuntuu vähän hölmöltä viimeviikkoinen iskureplani: ”Tekisiks mulle sisätutkimuksen?” Vastaus oli: ”Voinhan mää sen tekasta.” Tekasta. Papa-näytettä ei ehkä kotikonstein pysty ottamaan, mutta voin kertoa, että noissa käsissä ei pelota. Siinä se on. Minun mieheni. Ainakin sellainen pieni toive on yläkertaan lähetetty.

Syyskuun alkupuolella hyvä ystäväni meni naimisiin, ja pidin puheen heidän häissään. Puheeni lopuksi esitin yhden kauneimmista runoista, jonka tiedän, samalla toivoen, että jonain päivänä voisin itse samaistua runoon, allekirjoittaa runon tunteen, olla olematta enää sivullinen tai ulkopuolinen. Tuon runon haluan kanssanne jakaa:

Puolielämää

sitä kyselee

että mistä sen sitten muka tietää.

Kunnes tulee se yksi kaunis päivä

jolloin vastaus

seisoo edessäsi vaelluskengissä

kaataa kertakäyttömukiin kahvia

ja kävelee katseella kaiken yli.

Sinulla on hiihtohousut

silmissä eilisillan hileet

sydämen paikalla järisevä maa

etkä ole eläessäsi ollut

mistään niin varma

kuin siitä

että siinä se on.

- Hanna Lind

Niin. Niin se elämä heittää välillä. Ihan järjettömästi. Silloin kun ei edes itse tiedä eikä tajua. Se tapahtui huomaamatta. Viime keskiviikkoaamuna kello kuusi. Tsekkasin Tinderin aamutarjonnan. Olin tajunnut sen joitakin aikoja aikaisemmin, että Tinder tarjoilee parastaan mulle nimenomaan aamuaikoina, nimenomaan aikaisina aamuina. Miksikö? Siksi että silloin siellä on sellaiset tyypit, jotka heräävät aikaisin. Sellaiset joilla on joku syy herätä aikaisin, esimerkiks niinku päivätyö. Ihan eri porukkaa kuin vaikka päivällä yhden ja kahden välillä. Silloin rekkamiehet pitävät taukoa. Ja rekkamiesten kelkkaan tämä sinkkukinkku ei lähde, sen voin kyllä kertoa.

Mutta siihen keskiviikkoon. Tuli vastaan kuuma mies. Superkuuma. Hitto se on lääkäri. Voi hyvä Jumala, anna tulla mätsi. Ja niin Herra antoi. Ja taivaat aukenivat, ja jostain korkeuksista alkoi kuulua enkelikuoron herkkä, moniääninen soundimatto. Mun oli pakko pistää sille viesti aivan heti. Että hei, mikä saa kunnian päästä herra lääkärin mätsiksi. Ja vastauksena oli, että nyt oli sen näkönen tytsy, että pakko tutustua. Thänk Gaad Insta-filtterit, jotka teette mun naamasta Tinder-maailmassa ihan siedettävän!

Me ollaan tässä nyt joitaki päiviä tsättäilty. Välillä vähemmän ja välillä enemmän. Se on ihana, ja mua pelottaa jo valmiiksi, että miten käy. Tiiän, että tämä on taas niitä juttuja, että oon ihan liian mielissäni ihan liian aikasin. Mutta meni syteen tai saveen, niin se on uskallettava. Se on uskallettava.

Tajusin tällä viikolla muutaman olennaisen asian itestäni ja menneistä jutuista. Mullahan on ollut semmosia näkymättömiä oman mielen sääntöjä, että oottelen niin kauan ku tietyt ihmiset mun lähipiiristä pariutuvat, että sitten vasta saan ite ryhtyä onnelliseksi. Niinku haluaisin varmistaa muiden onnellisuuden ja tulla ite perässä. Ikään kuin olla ankkuri, joka varmistaa ensin kaikkien muiden hyvinvoinnin. Se tyyppi, joka jättää hukkuvan laivan viimesenä. Oon tätä teoriaa muutamille selitellytkin. Tajusin tähän liittyen, että en oikeesti voi ootella elämässä sitä, että muut ois ensin onnellisia ja alkaa sitten vasta ite onnelliseksi. Totta kai on hyvä antaa itelle aikaa toipua silloin jos siltä tuntuu, mutta jos sattuu kohtaamaan matkalla jotain suurempaa, niin voin kertoa, että en oottele. Sillon mää meen. Ja mää meen ihan helevetin lujjaa.

Tajusin myös yhen toisen aika merkittävän asian. Luulen, että mun elämässä on ollut viisi suurta rakkautta. Näistä ensimmäinen oli nuoruudenrakkaus, jota työstin kauan vielä aikuisenakin. Tilanteen käsittelyä on helpottanut, että me saatiin työstää sitä vielä aikuisenakin yhdessä, koska me ollaan edelleen hyviä ystäviä. Soitetaan toisillemme kahdesti vuodessa niin kuin ollaan tehty jo 19 vuotta. Me ollaan keskimäärin siis vuosittain tekemisissä yhteensä 20 minuutista tuntiin, mutta siinä ajassa me ehditään pitää toisistamme huolta ja käydä läpi tärkeimmät kuulumiset. Onko sulla sellaiset välit sun ensimmäisen rakkauden kanssa? Veikkaan että ei. Sellaiseksi ystävyydeksi mun nuoruudenrakkaus on kuitenkin muuttunut.

Kaksi suurista rakkauksistani eli mun kanssa vuosia, eli kyseiset heebot ovat kaksi pitkäaikaisinta kumppaniani, joiden kanssa rakkaus kului loppuun, jos niin voi sanoa. Tai ehkä omalta osaltani voisin kertoa, että homma kaatui molemmissa tapauksissa muihin asioihin kuin rakkauden loppumiseen. Rakkaus pysyi, mutta siitä tuli erilaista. Mutta parisuhteen rakennusaineena se rakkaus oli kestämätön. Molemmissa tapauksissa.

Kaksi viimeisintä rakkauttani ovat tulleet avioeroni jälkeen. Toisesta olen puhunut julkisesti ja toisesta en. Molempia olen työstänyt hiljaa mielessäni ymmärtäen lopulta tällä viikolla, miksi ne eivät kestäneet. Toinen rakasti minua varmasti, toinen ainakin piti kovasti. Ainakin hän sanoi, etten ollut merkityksetön. Sekö oli minulle kaikkein tärkeintä? Olla merkityksellinen sellaiselle, josta niin kovasti pidin. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, miksi kummankaan heidän kanssaan rakkaus ei saanut elää. Ei ollut oikea aika eikä oikea paikka. Oli liikaa vaikeuksia omassa itsessä. Minä olin hyvä. Minä tein kaikkeni, eikä se riittänyt. Sellaisissa tilanteissa ymmärrän lähteä. Kärsin kipuni muualla, enkä missään nimessä syytä muita enkä itseänikään. On olemassa tilanteita, joissa meidän joskus kuuluu olla osallisina. Teemme sen, mitä pitää. Ja sitten lähdemme. Hyväksymme kaiken tapahtuneen osana elämänpolkuamme. Luulen, että nyt olen valmis eteenpäin. Vaikka sydämessäni on aina paikka hyville muistoille, ihan samalla tavalla siellä on tilaa jollekin sellaiselle uudelle ihmiselle, jota minä tulen rakastamaan ihan hullun lailla.

Nyt viikonloppuna mulla on ollut ääni ihan pois. Se katosi perjantaina tasan sillä sekunnilla, kun viimeinen oppitunti loppui kello 14.40. Lauantaina kuului vain pihinää, ja tänä aamuna poikani totesi, että äiti sää et mee huomenna töihin, koska sää kuulostat ihan mieheltä. Eilen olin kivoilla vaatekutsuilla, jossa toki oli mukana myös suosikkiesittelijäni. En ehkä ole blogissani kertonut, että olen välillä vähän hulluna erääseen tiettyyn kotimaiseen luomupuuvillavaatemerkkiin ja sen tuotteisiin. Se on minun heikkouteni. Ihan samalla tavalla kuin kuukausittaiset kosmetologikäynnit ja viikottaiset spinning-tunnit. Minun hyväksyttävät heikkouteni. Joka tapauksessa löysin kutsuilta taas itselleni muutaman ihan loistavan vaatteen, joita tulen hehkuttamaan seuraavat viikot. Esittelijä kehui vuolaasti erästäkin mekkoa päälläni, eikä toki syyttä, koska kyllä mekko oli hyvännäköinen. Koska olen kuitenkin viime kuukausina kadottanut aikaisemmin niin vahvaa itsetuntoani, olen alkanut hetkittäin saada sitä takaisin. Kuinka tärkeää on, että joku sanoo kauniiksi, huolimatta siitä onko se totta vai ei. Esittelijä laittoi myöhemmin vielä viestiä, että kauneimpia ovat ne, jotka eivät itse sitä tiedä. Se on totta. Todella totta.

Mutta palataan siihen lääkäriin. Oon toki yrittänyt pitää matalaa profiilia ja koittanut olla olematta liian mielissäni, mutta toki piti eilen laittaa Haukiputaalle Oopperan kummitukselle viestiä, että tilanne on tämä ja olen aika innoissani. Tänään kerroin äidille. Kavereille en ole sanonut. Paitsi parhaimmalle työkaverille sanoin perjantaina, ja hän totesi, että nyt jos nappaa, niin saa lesottaa. Että kiitos. Oon ihan rauhallinen, mutta ehkä mun silmät loistaa tulevalla viikolla astetta kirkkaammin. Itse asiassa menneellä viikolla keskiviikkona ja torstaina saattoi muutamalta oppilaalta tulla kommenttia, että ope ooksää jotenki paremmalla tuulella ku normaalisti. Tai että mitä sulle on tapahtunu. Vaikkei mulle edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään. Ainakaan paljoa. Ainakaan ehkä.

Mää sitten rohkaistuin tänään ja kysyin siltä, että pitäisköhän meidän nähdä. Ja se lupas, että joo ois kiva, ehkä perjantaina. Tai jos silloin ei ehdi, niin sitten heti kun ehtii. Kovastihan se jännittää, mutta meillä on muutama yhteinen tuttu, joille en toki aio sanoa yhtään mitään, koska haluan kattoa tän eka ite. Mutta mää arvostan niitä yhteisiä tuttuja, ja jos ne on kerta kavereita keskenään, se kertoo jotain mulle. Jotain semmosia mun mielestä hyviä asioita. Koska jos hyvillä tyypeillä on läheisiä kavereita, ne on todennäköisesti myös hyviä tyyppejä. Ainaki palijo mahollista, eikö?

Nyt mää sitte tietenki mietin, että miten hitossa mää muuttuisin yhtäkkiä kauniimmaksi tai viehättävämmäksi viiessä päivässä? Siis että saisin sen iskettyä itelle? Kuinka paljon voi laihuttaa viiessä päivässä? Miten mää saan nämä hormoninäpyt pois mun otasta? Kuinka paljon pittää juua vettä? Miten mää muuttuisin fiksummaksi ja älykkäämmäksi? Miten mää muuttuisin joksikin sellaiseksi, mitä mää en oikeesti oo? En mitenkään. Tukkaki on rumanvärinen. Pitäs olla vaaliampi. Enhän mää oo yhtään itteni näkönen. Toisaalta jos me mennään kimppaan, se ehtii nähä mut vaaleempanakin. Todennäköisesti aika helkkarin paljon, koska meikä on kerran kymmenessä vuodessa hetkellisesti vähän tummempi, ja se hetki nyt sattuu vaan olemaan nyt.

Ajoin eilen autoa. Hetkellisesti vilkaisin itseäni taustapeilistä. Oi että oli kaunis tyttö. En oo nähnyt itseäni niin kauniina moneen kuukauteen. Ehkä mun onnellisuus näkyi hymynä tai jotain, en tiedä. Normaalistihan sillä ei ole mitään väliä, miltä kukakin näyttää. Oikeassa elämässä meillä ei ole koko ajan meneillään jotain kauneuskilpailua, jossa pitäis olla paras. Mutta siitä huolimatta ois kiva, jos ois edes vähän jees, edes välillä. Semmonen ihan nätti. Ihan ok, vaikka ikää jo on, vaikka ois ryppyjä ja läskejä ja raskausarpia pakaroissa. Onko sulla? Mulla nimittäin on. On mulla myös keisarileikkausarpi pikkuhousujen alla, mutta siitä ei tiedä edes ne, jotka ovat nähneet mut alasti, koska se on niin hyvin parsittu ja umpeutunut ja vaalennut. Se on mun kauneusarpi. Siitä syntyi mun esikoinen kerran eräänä kuulaana helmikuun lauantai-iltapäivänä joskus melkein kaheksan vuotta sitten.

Ehkä kaikkein ihaninta tässä kaikessa on se, että jokkainen päivä on uus alku. Jos tullee jotaki, mitä pittää, se tullee, huolimatta siitä onko mulla ruma naama tai tyhmät jutut. Tai huolimatta siitä, oonko mää liian mielissäni. Ehkä se on jollekulle voitto, mitä mää oon. Tai lahja. Ehkä mää edelleen voisin olla jollekki sopiva. Onko se just tämä nimenomainen kuuma lääkäri, sitä mää en vielä ossaa sanoa. Mutta ainaki se lähettelee mulle pusuhymiöitä ja sydämiä Whatsapissa. Ja sitte se puhu jo tännään meijän mahollisista häistä. Hitto se vetelee meikää oikeista naruista, eikä me olla edes vielä tavattu.

Jäitä pikkuhousuihin Kaisla!

Perjantaina voit jättää ne sitte kottiin.

Mutta pusu sun viikkoon, rakas lukija!

Ja kuumalle lääkärille kaks!

(Tätä vastaanottoa meikä oottaa ihan sata lasissa.)